#jatkuu

Kausi 8, jakso 17/22

Painajaistakatukka

No, mutta! Tänäänhän alkoi uuden #tisuomi-kauden kuvaus talvisessa Lapissa. Kevät on pelastettu!

lady of the house speaking

Se on kiva seuraavan kauden pareilla lähtee sit kuvausten päätteeksi joulunviettoon, kun on laitettu suhdeasiat “kuntoon”. #tisuomi

Timo Leino

Jakso 9

Viivi: tuntu paremmalta ku että jotain tällästä ja sitten mä olin siihenki, että mitä helvettiä, et nyt se sit on -

ollu sillee, et joo, ei sus oo mitään vikaa ja tolleen, mutta. Kyllä toi oli semmonen, ku niinku, semmonen että...

Joo kyl mä sen ymmärrän mut enemmä tää vitutus nyt koski sitä, etten oo kokenu mitää mukavaa lapsuutta ja sit se tavallaa jatkuis tossa puolvuotta pidempää.

Satoi jälleen. Syksyn sateet olivat alkaneet liian aikaisin. Elokuu ei ollut edes ehtinyt loppua ja taivas oli harmaa pilvistä ja maa märkänä sateista. Koulut olivat alkaneet muutama kuukausi sitten. Reput oli heitetty selkään, penaaleihin ostettu uusia kyniä. Viola ei ollut ostanut uusia kyniä eikä uutta reppua. Aamulla hän heräsi liian myöhään ja ehti nopeasti viskata edellisen vuoden puolikkaiden kynien penaalin riutuneeseen kangaskassiin, joka oli ehkä joskus ollut valkoinen. Sitten hän kiiruhti bussiin niin nopeasti kuin suinkin pystyi.

Päivät koulussa menivät kuin sumussa. Oikeastaan päivät missä vain menivät sumussa. Koulussa päivät menivät vain kahta kertaa tiheämmässä sumussa. Viola kirjoitti muistiinpanot ajatuksissaan eikä tiennyt mitä kirjoitti. Sanat ilmestyivät paperille, mutta eivät merkinneet Violalle mitään. Hän jutteli ihmisille, joita ei kavereiksi voinut kutsua ja istui yksin ruokalassa ja tuskin koski ruokaansa. Ei Violaa kiusattu. Siitä hänen yksinäisyytensä ei johtunut. Viola ei vain halunnut olla muiden kanssa. Hän halusi istua yksin ruokalassa, kirjoittaa muistiinpanot ilman että joku kuiski korvaan ja kikatti. Koulussa hän kävi vain koska oli pakko ja heti sen loputtua hän lähti kotiin niin nopeasti kuin pystyi. Hän luki kokeisiin, jotta saisi ne kasit, jota äiti ja isä odottivat. Bussissa hän ujutti kuulokkeet korviinsa ja uppoutui omaan maailmaansa, jossa oli harmaita pilviä, tunteisiin sopivaa musiikkia ja Silja.

Viola ei halunnut ajatella sitä. Hän ei halunnut nähdä Siljaa. Häntä pelotti tuleva syksy ja varsinkin se mitä marraskuu toi tullessaan. Muutenkin oli jo vaikeaa. Miksi marraskuu oli olemassa? Miksi Silja ei ollut? Kyyneleet kirvelivät silmissä. Viola räpytteli ne pois ja repäisi kuulokkeet irti korvistaan. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja piilotti hopeiset kyyneleensä farkkutakin hihaan. Bussi pysähtyi yksinäiselle pysäkille pellon reunassa. Ovet avautuivat ja tummahiuksinen poika jäi pois. Viola jäi sisälle. Pellon hiljaa kuolevista ja paikalleen jäätyvistä kukkasista hänelle pakosti tuli mieleen Silja. Hän käänsi katseensa pois, mutta kuva luomien takana hänen mielessään ei poistunut. Sitä ei mikään pyyhekumi tai mikään voinut poistaa.

Siitä oli lähes kahdeksan vuotta. Marraskuussa siitä tulisi tasan kahdeksan vuotta. Se oli ollut marraskuun toinen päivä ja niin tulisi aina olemaan. Se tulisi aina olemaan maailman hirvein ja pahin päivä. Viola oli ollut 7-vuotias ja käynyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet ensimmäisellä luokalla. Joka päivä, kun hän tuli kotiin koulusta ja iltapäiväkerhosta Silja oli kotona. Hän rakasti Siljaa. Hänestä oli parasta olla kahdestaan Siljan kanssa. Isä ja äiti olivat kertoneet menevänsä yhdessä johonkin tapahtumaan, joka oli ollut liian vaikea ymmärtää ekaluokkalaiselle Vioalle, joten hän oli vain nyökännyt innokkaana. Ilta kahdestaan Siljan kanssa oli parempaa kuin mikään muu. Viola oli tullut kotiin juuri siihen aikaan kuin oli sovittu. Kello oli kolme iltapäivällä, kun Viola oli avannut kotioven suuri reppu selässään. Kotona oli ollut hiljaista. Viola huhuili Siljaa, mutta häntä vastaan tuli vain Siljan maatiaiskissa Sade. Yleensä Silja oli alakerrassa tekemässä hänelle juustoleipää ja kaakaota, mutta nyt ei ollut. Viola jätti reppunsa siihen ja riisui kengät jalastaan ja juoksi portaat yläkertaan. Silja ei koskaan myöhästynyt. Sade seurasi Violaa kuin kissanminttua. Talon ainoat äänet olivat olleet Sateen yksinäinen mauku ja kaiken maailman talon rakenteiden rapina ja natina. Portaat kumahtelivat. Viola oletti Siljan tekevän läksyjä huoneessaan. Silja oli jo lukiossa ja lukiossa tuli paljon enemmän läksyä ja tehtävää. "Ensi vuonna Silja on jo aikuinen ja hänellä on kirjoitukset", Viola kertoi aina ylpeänä ystävilleen vaikkei tiennyt kirjoituksista mitään.

Hän avasi Siljan huoneen oven, mutta Silja ei istunut työpöytänsä ääressä. Silja roikkui katossa ja tuijotti kaukaisuuteen. Silmät olivat tyhjät kuin kaivo ja suu oli rakosellaan ja sisko näytti järkyttyneeltä. Siljan ranteista valui verta, joka tippui sormenpäistä lattialla oleviin valtaviin punaisiin lammikoihin. Siljan huulet sinersivät ja Viola huomasin kirkuvansa. Sade tepsutti ovelta nuuhkimaan punaisia lammikoita. Viola itki. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kuollutta ihmistä, mutta tiesi, että Silja ei todellakaan ollut kunnossa eikä elossa. Viola ei halunnut jättää Siljaa yksin. Häntä pelotti katsoa Siljaa. Silti hän katsoi ja huusi: "Silja! Silja!". Meni hetki ennen kuin Viola osasi tehdä mitään. Hän meni aulan peilipöydän luokse. Isä ja äiti sanoivat aina, että piti soittaa apua, jos jokin oli vinossa. Peili heijasti katossa roikkuvan Siljan Violan silmiin ja puhueessaan poliisille hän itki ja huusi.

Viola ei itse muista paljoakaan mitä sitten tapahtui. Hän sulki Siljan oven itkien ja piteli Sadetta sylissään tiukasti. Hänen vaaleanpunainen kukkapaitansa tuhriintui Sateen tassuissa olevasta verestä. Hän pakotti itsensä alakertaan ja avasi oven poliiseille ja ambulanssi henkilöstölle. Hän johdatti heidät yläkertaan. Hänet vedettiin sivuun. Hän kuuli kameroiden räpsähdykset ja mietti miksi ne halusivat Siljasta kuvia. Hän oli järkyttynyt ja tärisi. Kun Silja tuotiin paareilla huoneesta Viola muisti heittäytyneensä Siljan luokse ja huutanut. Hän oli ravistellut Siljaa. Hänet revittiin pois ja pidettiin turvallisessa, lämpimässä sylissä. Viola oli itkenyt. Joku oli soittanut vanhemmille. Kun Viola jäi pois kotinsa lähellä olevalla pysäkillä hän ei voinut enää pidätellä kyyneliä. Hän purskahti itkuun. Sade jatkui ja piiskasi hänen kasvojaan. Se kasteli farkkutakin ja kylmäsi. Viola ei tiennyt mitkä olivat hänen kyyneliään ja mitkä vain sadevettä. Hän itki vuolaasti ja äänekkäästi. Kukaan ei ollut kuulemassa. Hän avasi kotioven märkänä. Kotona hän sai itkeä ja siellä ihmiset ymmärsivät. Äiti tuli vastaan ja rutisti häntä lujaa. Violan vanhemmat olivat kummatkin psykologeja. Heidän työnsä oli puhua ja rauhoittaa eikä siitä taidosta ollut ollut koskaan haittaa. Siljan kuoleman jälkeen Viola oli tarvinnut vain apua ja apua. Isä tuli töistä lähes samaan aikaan nyt kuin Viola koulusta. Hän törmäsi eteisessä ensimmäisenä Violaan ja vaimoonsa, Einiin. Se ei ollut ensimmäinen kerta.

"Kun syksy tulee.. Se tulee helpommin mieleeni", Viola sanoi pala kurkussaan ja nieli kyyneleitään. Hän oli itkenyt niin paljon Siljan takia. Hänelle oli kahdeksan vuoden ajan sanottu, että kipu kyllä hellittäisi jossakin vaiheessa. Se ei ollut.

"Me ymmärrämme, kulta", hänen äitinsä sanoi surullinen ilme kasvoillaan. "Mutta te ette nähneet häntä sen näk-", kyyneleet valuivat jälleen poskilla. Isä istui sohvalle hänen viereensä ja otti tyttärensä syliinsä: "Emme niin, mutta meitäkin sattuu. Meitä sattuu niin valtavasti."

He olivat käyneet useita, satoja tai tuhansia, tällaisia keskusteluja vaikkei niistä päässyt mihinkään. Se ei auttanut mitään. Aihe päättyi aina halaukseen ja itkuun. Isä aina halasi ja piti turvallisesti kiinni. Viola oli onnekas. Hän ei ollut jäänyt yksin. Vanhemmat eivät juoneet tai kadonneet Siljan kuoleman mukana ja jättäneet Violaa. Isä ja äiti olivat fiksuja. He puhuivat ja halasivat. Heidän pieni ja rikkinäinen perheensä oli sidottu yhteen. Isän pidellessä Violaa sylissään Sade tepsutti kapeat portaat alas ja loikkasi sohvalle. Se puski päänsä Violan kainalon alta ja ujuttautui hänen syliinsä. Sade ymmärsi. Kissa ymmärsi paremmin kuin kukaan muu. Siljan kuoleman jälkeen Sade oli aina ollut hänen kanssaan. Aivan kuin se olisi ymmärtänyt heti Siljan kuoltua, että hän ei tulisi takaisin ja Viola tarvitsisi häntä.

Myöhemmin illalla Viola makasi sängyllään omassa huoneessaan kuulokkeet korvillaan ja kuunteli iPodistaan kaikkea muuta kuin surullista musiikkia.. Kappaleet vilisivät ohitse ja Viola lipsynkkasi niiden mukana. Joskus hänen teki jopa mieli tanssia. Läksyt odottelivat yhä laukussa, mutta hän ei halunnut tehdä niitä vielä. Viola tunsi itsensä väsyneeksi ja uupuneeksi. Joka ikinen päivä oli aina samanlainen eikä hän osannut muuttaa rytmiään. Hän ei osannut lopettaa itkemistä. Joskus itkuisten päivien välissä oli päivä, jolloin hän ei itkenyt. Ne olivat harvinaisia päiviä, mutta niitäkin oli joskus. Tosin ne päivät olivat usein huvipuistossa vietettyjä, roadtrip matkoja Lappiin, hän nukkui suurimmaksi osaksi tai luki kirjoja päivät pitkät. Kun hän pääsi omaa elämäänsä karkuun hän ei itkenyt.

Muu maailma ajelehti iloisen popmusiikin mukana pois.

"Tieni valitsen siltojen alitse. Ilmojen halki kimpoilee varikset. Ikkunast toiseen, rääkkyen, kesän jälkeen pois peet pääskysen. Ei kuulu enää mun viserrys, iltatuules pullojen vihellys. Vapaa ku taivaan lintu. Mul on aikaa, paidal vinkut.” - Huge L

Masennus otti vallan, Vei heikon psyykkeen epätoivon partaalle. Vei halut, vei ilot - kurkkasi joka hymyn takaa. Pelotteli iltaisin, vitutti päivisin. Suunta ei ollut alaspäin, enhän mää kyennyt liikkumaan. Jäin kotiin.

Nukuin, tuijotin seinää, panikoin, itkin kunnes hiljenin. Olin yksin vaikka ympärillä olis ollu kaikki parhaimmat kaverini. Katsoin peiliin ja sanoin itseäni rumaksi ja säälittäväksi. Sattui.

Ainoa selvä ajatus päässä “en jaksa enää.”

Viisi viikkoa.

Mut pakko on taas raottaa silmiä, kurkkia ympärille, nousta ylös, pukee ja lähtee ulos. Kävellä, hymyillä, tavata vanha tuttava jonka kanssa jauhaa paskaa, nauraa, lähteä kotia hymyillen, laulaa.

Mää oon nyt tässä ja tässä on hyvä. Muualle ei pääse. Mun on aika laittaa oma pää kuntoon, keskittyä siihen. Löytää onni uudelleen, puhti. Sen jälkeen on hyvä tehdä unelmista totta.

Ja joo blogailu jatkuu nyt.

Mää oon täälä taas.