#aloitus

Mun ensimmäinen postaus. Koska musta tuntui että toi hiton käsinkirjottaminen tonne hiton vihkoseen ei tunnu enää omalta ja se on aivan liian hidasta, en millään saa käsin enää omia ajatuksia ulos päästä niin nopeasti kuin mä haluaisin. En vaan ehkä oo sit tarpeeks pitkään aikaan tehnyt sitä niinkuin mä joskus tein.

Mut niin, mä perustin tän sivublogin nyt sen takia koska mä lopetin terapian, nyt toisen kerran, mutta en todellakaan halua lopettaa itseni kehittämistä ja epävakauden ns. fiksaamista ja niiden epäterveiden toimintatapojen ja ajatusten fiksaamista, koska tiedän että se on se mitä mun täytyy tehdä ja mitä Lauri haluaa että mä teen ja mitä haluan oman itseni ja meidän suhteen eteen tehdä.

Mä lopetin terapian, koska en halua käsitellä niitä asioita kenenkään kanssa. Haluan käsitellä niitä yksin. Jos oon paskana niin en halua mennä sinne, ehkä mua vaan hävettää jotenkin liikaa käydä niitä täysin samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Ehkä sama viimeks ku lopetin. Sillon tuntu että en saa siitä mitään enää irti vaan pallo on 100% mulla itselläni.

Mä teen ehkä uuden postauksen nyt tosta ongelmatilanteesta joka eilen oli ja mitä tapahtui niin pidetään ne erillään omassa tägissään tai jotenkin niin että niitä on helpompi pitää silmällä. Voisin pitää myös hyvistä hetkistä ja onnistumisista omaa tägiään niin on sitten nekin helpompi tilastoida.

Saavuin Japaniin aikaisin aamulla 4.8. ja nyt istun kahden asuntolassa vietetyn yön jälkeen läppärini ääressä. Nyt kun kolmas päivä alkaa olla pulkassa on ensimmäistä kertaa ehkä hieman motivaatiota aloittaa jonkinlainen vaihtovuoden taltioiminen.

Tietenkin vaihtoon lähtemistä edeltää hirmuinen määrä byrokratiaa sisältäen kaikenlaisien hakemuksien täyttämistä, virastoissa asioimista ja muuta, mutta niitä en aio tässä blogissa käsitellä, vaan koska aloittelen blogiani jo Japaniin muutettuani, aion keskittyä lähinnä täällä olemisen ja elämisen taltioimiseen.

Opiskelen siis Helsingin yliopistossa japania pääaineenani kolmatta vuotta, ja juuri sitä eli japanin kieltä lähdin vaihtoonkin lukemaan. Täällä Japanissa olen vaihdossa siis Doshishan (lausutaan Dooshisha) yliopistossa Kiotossa. Valitsin Doshishan alunperin siksi, että halusin Kiotoon (tai oikeastaan muualle kuin Tokioon) ja että olin kuullut yliopistosta hyvää (jälkeenpäin myös paljon huonoa, mutta yleensä kun puhutaan japanilaisista yliopistoista on huomattava, että olemme tottuneet Suomessa kenties liian hyvään.) Opiskelu saati sitten orientaatioviikotkaan eivät silti ole vielä alkaneet, joten itse en ole vielä päässyt kokemaan, millaista on opiskella japanilaissa yliopistossa tai tässä tapauksessa Doshishassa.

Nämä muutama ensimmäinen päivä ovatkin kuluneet asuntolaan tai dormiin muuttamisessa, oleellisimpien hyödykkeiden hankkimisessa (lue: netti dorm-huoneeseen ja puhelimeen) ja yli 30-asteen kosteisiin lämpötiloihin totuteltaessa (en ole vielä tottunut).

Asun siis yhdessä Doshishan dormeista, joka on lähellä kampusaluetta. Täällä asuu vain muita naispuolisia vaihto-opiskelijoita ja kaikilla on oma, noin 10 neliön huone. Tämä dormi toistaiseksi koettu ihan hyväksi, mitä nyt kova lainattu futon ja kummallinen hernetyyny pään alla sekä ilmastointilaitteen jatkuva säätäminen ovat vaatineet totuttelua. Eräs tyttöparka joutui tänään kohtaamaan asukkaista ensimmäisenä huoneessaan torakan, joilta ei Japanissa oikein voi välttyä.

Ei tämä mikään upea dormi ole, mutta kuvakaan ei tee kunniaa. Huomattavaa; “reikälakana” ja yksinkertaiset lasit ikkunassa, jotka ovat huurrelasia. Jääkaapin takana on pöytävalolla vaustettu työpöytä ja hyllykkö, sängynpäätyä vastapäätä vaatenaulakko/oveton kaappi.

Huoneeseen luvattiin internetyhteys - huom, internet, ei Wi-Fi. Huoneessa odottikin LAN-kaapeli ja sen mentävä pistoke seinässä (kaikilla ei ollut edes kaapelia), ja reititin piti hankkia itse (ellei LAN-kaapeli satu menemään suoraan omaan läppäriin). Päädyin ostamaan ehkä turhan hitaan ja halvan reitittimen, joten voi olla että lähdenkin lähipäivinä ostamaan parempaa.

Tänään tuli hoidettua pois alta osa virastojuoksusta. Kävimme siis ystäväni kanssa maksamassa lainafutonin pankissa ja asuinalueemme “kaupungintalolla” (en edes yritä miettiä, miten tämä ilmaistaan suomeksi, mutta Kioto jakautuu siis 11 eri osaan, joita nimitetään englanniksi sanalla “ward”. Pelkästään tässä wardissa, jossa asumme, asuu jo hieman reilun Porin verran ihmisiä.) Samalla tuli hankittua pakollinen sairasvakuutus sekä pistivät meidät siellä täyttämään jonkin ihmeen “vapautus eläkemaksuista” -lomakkeen, vaikkei minulla ainakaan ole edes aikeita tehdä töitä saati minun viisumini mahdollisuutta edes myönnä sellaiseen.

Olin alussa suoraan sanottuna älyttömän hukassa koko asian kanssa. Artblockia oli kestänyt jo useampi viikko ja piirtäminen sun muu työstäminen oli tuntunut elämää hankalammalta. Tämän lisäksi faktan – että joudun maksamaan ihan kaiken tarvitsemani itse ilman koulun tai kotiporukoiden tukea – tajuaminen ei auttanut tilannetta yhtään. Saimme onneksi tietää valittavat aiheet hyvissä ajoin etukäteen ja infotilaisuuskin pidettiin ja ajattelin, että saan homman käyntiin hyvin. Ja sainko ? No en.

Päädyin tehtävään numero 3. Valokuvan ja maalauksen suhde ja tehtävänanto kuului seuravaasti:

Tutki maalauksen ja valokuvan eroja, yhtymäkohtia ja vuoro-vaikutusta taiteessa ja visuaalisessa kulttuurissa. Toteuta teos, jossa hyödynnät sekä valokuvan että maalauksen tekniikoita ja ilmaisukeinoja. Nimeä teoksesi.

Sinulla on nyt vain yksi tehtävä ja se on itsesi motivointi.

Saadaksesi elämänlaatusi paranemaan, sinun on todellakin haluttava sitä.

Kyse on hiukan samasta asiasta kuin addiktion voittamisessa: mielen on oltava vahvempi kuin impulssin.

Mistatko vanhan mainoksen? Sen, jossa sanottiin: "Jos olet päättänyt, niin... Kevyt Linja". Suoraan siitä mainoksesta voi ottaa oppia motivaation löytämiseen. Jos olet päättänyt, niin elämänlaatusi paranee.

Jos voit vastata otsikon kysymykseen vahvasti ja tosissasi "Kyllä!", tulet viihtymään tässä blogissa erinomaisesti. 

Nyt on juuri oikea aika 

muurahaisen lentää kuuhun

Ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun

On loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Jos jäät odottelemaan, että namusia sataa suuhun, kuten tuossa Kirsi Kunnaksen pienessä lorunpätkässä - noh, muista, että se on sinun oma valintasi. Siitä et voi syyttää ketään muuta.

Tämä blogi on nimittäin tarkoitettu juuri sinulle. Pieniä, yksinkertaisia vinkkejä ja elämänohjeita, joita soveltaen huomaat nopeasti terveytesi kohentuvan ja samalla elämänlaatusikin paranevan.

Paljon luvattu, vai? Kokeile, niin huomaat, että ei ole. Vain yksi juttu päivässä riittää isoksi muutokseksi vuodessa.

Terveydeksi!

Tässä sitä nyt ollaan. Vihdoin tuntuu siltä, että on jotain kirjoitettavaakin. Minä olen siis Emmi ja olen mukana Setan Yhdenvertainen vanhuus-hankkeen ja Metropolian yhteisessä projektissa. Kuten on 12 muutakin opiskelijaa. Me haluamme saada jotakin muuttumaan. Ei juuri nyt ja tällä sekunnilla, mutta tulevaisuuden soisimme ihmisten olevan hitusen (no okei, vähän enemmän kuin hitusen) enemmän perillä siitä, että iäkkäitä ihmisiä ei voi tarkastella yksien ainoiden linssien läpi ja tehdä myös ikääntyneelle asiakkaalle selväksi oman toiminnan kautta, että tämä saa olla näyttää kaikki puolet itsestään ilman, että kukaan tuomitsee. Että oma elämän tarina on tärkeä tapahtui siinä sitten mitä tahansa ja, että sen saa kertoa ilman sensuuria jos vain haluaa.

  Setan hanke on lähtenyt tarpeesta ja mukana menossa ovatkin myös Mummolaakso ja Suomen Karhut Fin-Bears ry.  Ikääntyneitä on jatkuvasti enemmän, kuten meitä jaksetaan muistuttaa. He ovat terveempiä kuin aiemmin, he elävät pidempään ja he haluavat parempaa palvelua. Opiskelijaprojektissamme keskitymme siihen, että terveyden-, sosiaali- ja hoitoalan opiskelijat, työntekijät ja asiantuntijat osaisivat tulevaisuudessa ottaa paremmin huomioon seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun moninaisuudet työskennellessään iäkkäiden asiakkaiden ja potilaiden kanssa.

  Olemme halunneet mukaan projektiin, koska koemme että tällä asialla on väliä, koska se herättää tunteita (olisitte olleet kärpäsinä katossa parissa ensimmäisessä tapaamisessa ne olivat kuin jonkunlaisen lievästi kajahtaneen tukiryhmän kokous) ja koska suurin osa meistä ei itsekään koe tietävänsä aiheesta riittävästi, jotta voisi hyödyntää tietoa työelämässä. Henkilökohtaisesti olin aluksi aivan kujalla. Niinkin kujalla että ajatus kissojen tanssittamisesta sushi-aineksiksi pukeutuneina tuntui hyvältä ajatukselta (”Oikeesti, minkälainen video voisi olla enemmän suosittu Youtubessa?! Sitten sinne väliin vaan tietoiskuja siitä, miten retuperällä tämän asianhoitaminen on!”). Luojan kiitos yksinään kaverini ei suostunut lainaamaan minulle kissojaan.

  Me olemme siis opiskelijoita, me olemme nuoria, lähinnä alle 30-vuotiaita. Me emme tiedä mitä vanhuus on. Me tiedämme, miten se määritellään, mitä se aiheuttaa ja että se on joskus meidänkin kohtalomme. Omassa ikäryhmässämme näemme helposti heterogeenisyyden, koska tunnemme niin paljon omanikäisiämme ja pystymme luomaan kokonaiskuvan ikäryhmästämme. Silti ennakkoluuloja ja stereotypioita esiintyy. Ne ovat tiedostamattoman mielemme tietoiseen ajatteluumme lähettämiä viestejä, jotka ovat syntyneet elämämme varrella kokemuksien, lukemamme ja muiden ihmisten kertomuksien kautta. Tiedostamaton mielemme on tehnyt päätöksen siitä, miten toimimme jo ennen kun tiedämme päättäneemme yhtään mitään. Aivomme näkevät tarkasti peukalonkyntemme kokoiselle alueelle kerralla ja kaikki tieto, joka menee aivoihimme on vain omaa tulkintaamme todellisuudesta. Se ei ole totuus. Tai siis tietenkin se on oma totuutemme, mutta täytyy muistaa, että jokaisella on omansa.

  Haluamme tässä projektissa siis tarjota itsellemme, opiskelutovereillemme, opettajille ja kaikille muillekin kokemuksia, tarinoita ja vähän luettavaakin (hahaa, vieläkin luet!), jotta pystyisimme näkemään ikääntymisen ja ikääntyneet paremmin sellaisina kuin he ovat, ei stereotypioina. Tämä blogi seuraa projektin etenemistä. Lisäksi meillä on päivänsana-osio, jossa selitetään erilaisia aiheeseen liittyviä termejä (alkaa heti, kun saamme itse termit selviksi itsellemme). Pyrimme myös selvittämään, miten muualla maailmassa aiheeseemme on pureuduttu sekä tietenkin viihdyttämään. Olemme osa markkinointiryhmää. Ryhmämme toimenkuvaan kuuluu tämän blogin lisäksi julisteen tekeminen ja artikkelien kirjoittaminen, joita tietenkin promoamme häpeämättömästi täällä.

  Toinen ryhmämme on videoryhmä. He toteuttavat haastattelut, he tuovat tarinat lihaksi. Ensimmäinen uhri oli ihana Jorma Hentilä, joka ennen haastatteluaan piti kaikille projektissa mukana oleville briiffauksen siitä, mitä meidän mahdollisesti tulisi tietää (siitä lisää seuraavassa postauksessa!). Toivomme saavamme lopputulokseksi videon, jonka voimme pistää eri kouluihin jakeluun. Lisäksi meillä on kyselyryhmä, joka lähettää kaikille Hyvinvointi- ja toimintakyky klusterin ja Terveydenhuolto klusterin opettajille kyselyn liittyen siihen otetaanko heidän mielestään seksuaali –ja sukupuolivähemmistöt tarpeeksi hyvin huomioon opetuksessa. Ja jos ei, mitä asialla pitäisi tehdä. Toivomme  vähintään 20% vastausaktiivisuutta. Tuloksista sitten kootaan kovaa dataa. Henkilökohtaisesti odotan innolla tämän kyselyn tuloksia!

  Tässä pieni intro aiheeseen. Kysymyksiä saa esittää ja kommentteja jättää. Se olisi jopa toivottavaa. Kertokaa myös jos teillä on mielessä jotain aineistoa, johon meidän olisi hyvä tutustua!

  Tulossa lähitulevaisuudessa:

  1)  Materiaalia Jorma Hentilän luennosta ja haastattelussa,

2) Päivän-sana,

3) Ruotsin malli ja

4) Blogiparini ensimmäinen postaus!

Kannattaa siis pysyä messissä!

  Terveisin,

Emmi