#alakulo

“Miten sä jaksat?” nuo sanat kuulin reumahoitajan suusta. Kerrankin tuntui, ettei se ollut sellainen perinteinen “Miten sinä voit?” kysymys, joita hoitohenkilökunta esittää aina kun nähdään. Eikä se ollut myöskään sellainen small talk “Mitä kuuluu?” kysymys. Siinä lauseessa ei kysytty kuulumisia eikä vointia. Siinä kysyttiin jaksamisesta. Kerroin, että en taida oikein jaksaa. Hoitaja tiedusteli,…

Syyskuussa 2014 tosiaan meni paikat aika kipeäksi. Työterveyslääkärin ei tarvinnut paljoa tutkia ennen kun totesi notta neidillä taitaapi olla välilevynpullistuma. Röntgenissä sitten näkyi se, mitä epäiltiinkin. Myöhemmin, mutkien kautta, sain mahdollisuuden mennä magneettikuviin ja tulos oli, että omaan aivot ja selkärankani on tikkusuora ja kasassa. Myös kuvissa törrötti välilevyn pullistuma.

Aiemmin osteopaattini oli maininnut siitä, että jotain lapojen välissä sekä niskassani on ja että selkärankani on aivan kasassa. Hän yritti parhaansa mukaan minua paikata, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota. Ajattelin vain, että joo joo kyllähän duunista paikat menee jumiin. “Ollu vähä kiireistä.” Käynnit helpotti ainaista kipua ja avasivat työssä jumittuneita paikkoja aina vähän. Hän oli myös huomauttanut niskani jäätävästä, jumahtaneesta kivikovasta tilasta ja etupainoitteisesta ryhdistäni. Tämä myös näkyi magneettikuvassa. Olin vuosien mittaan niska/selkä jumeista johtuen korjannut ryhtini niin, että työnsin leukaa eteen, jotta kivikova möykky jota niskaksi kutsutaan ei häiritsisi. Jokatapauksessa saikulla oltiin. Työterveyslääkäriltä sain hillittömiä lääkkeitä ja lähetteen fysioterapiaan. Pääsin käymään Diacorin neurokirurgilla, joka magneettikuvien perusteella totesi, että leikattava on ja pisti lähetteen Töölöön kirurgiselle poliklinikalle. Tämä kaikki tapahtui syyskuussa. Töölössä kävin tammikuun 28. päivä 2015.  Yli kolme kuukautta myöhemmin. 

Kerron noista  tapahtumista vähän enemmän myöhemmin. Enemmänkin tänään pohdituttaa se, mitä odottaminen tekee. Itselläni kivut ovat vain kasvaneet ja mikään ei ole vienyt mihinkään. Erilaisia lääkkeitä on kokeiltu. En muista pahemmin ajasta syyskuu 2014 - helmikuu 2015 _mitään_. Olin niin lääkepöllyssä.

Välillä jätin syömättäkin lääkkeitä sillä halusin TUNTEA. Olla muutakin kuin humisevassa suhinassa pääni sisällä. Neutraalissa hällä väliä tilassa.

Silti kivun suurin piikki ei kadonnut minnekään. Se terä, joka pistää kaivaen syvempää kuoppaa. Ympäröivä kipu hälvenee kauemmaksi, mutta mikään ei lähde täysin pois. Vetäydyin Äitini luokse maalle pois sosiaalisista ympyröistäni. Välillä, kuin näin ystäviäni kotona Helsingissä tai pikku matkoilla Liettuaan tai pohjoiseen, olin taas pirteä ja elossa.

Kipu hälveni kun oli muuta ajateltavaa ja tekemistä. Ei ollut vain minä ja tympeä luolani.

Hiljalleen kuitenkin jäin vain oikeastaan itsekseni. Ystäväni luulivat, että olen koko ajan maalla. Kyllä toki sinnekin olisi kaivannut yhteydenpitoa, mutta en vain jaksanut. Väsyneenä omaan surkeuteeni vajosin lievään itsesääliin ja tuli olo, että olen kaikille kuin kuollut.

Onneksi on koira jonka kanssa pitkät kävelyt metsissä ja touhuaminen on pitänyt aktiivisena. Sanotaan, että kävely auttaa selkävaivoihin, joten olen kävellyt kävelemistäni. Vielä alkuvuodesta kävin salilla treenaamassa crosstreinerilla, joka oli ainoa vehje jolle sain suostumuksen fyssarilta ja osteopaatilta loppuvuodesta.

Nyt ei ole sitäkään.

Ei ole rahaa käydä Osteopaatilla sillä sairaslomarahasta jää niin vähän käteen, ettei ole periaatteessa varaa ostaa edes lääkkeitä. Mikään ei tunnu miltään ja en jaksa innostua mistään mistä olin innostunut vielä syksyllä ja alku vuodesta.

Sain tämän vihkosen “Opas potilaalle hermovauriokivuista” viikko sitten käytyäni Diacorin Fysiatrilla.

Check check check ja check! - Kyllä kaikkiin.

Kylmä Ämmä tulee siitä, että välillä hermostollisen kivun myötä käteni menevät umpijäähän vaikka muu vartalo olisi tulikuuma. Samoin lapaluiden kohdalla on jääkylmä laikku. Vartaloni elää ihan omaa elämäänsä.

Masentuneisuuden astuttuani elämääni olin toivoton. Miksi tunnen näin? En kestä olla allapäin! En kestä enää kipuakaan! En saa varattua aikoja fysiatreille. En saa hoidettua kotia sillä en pysty pitämään edes rättiä kädessä. En saa soitettua kellekkään tai tavattua ketään.

Onneksi on perhettä ja ystäviä, jotka ovat olleet avuksi ja joilta uskaltaa pyytää apua. Nyt tosin kun olen vajonnut vähän melankoliaan ja alakuloon niin ei jaksa tehdä sitäkään.

Onneksi koiro tahdittaa ja rytmittää eloa, lohduttaa ja naurattaa.

Onneksi Fysiatri näki heti mistä on kysymys. Hän oli ensimmäinen lääkäri, joka todella näki todellisen tilan; kipuni ja ahdistuneisuuteni ja yhä kasvavan alakuloisuuteni. Ennemminkin oli niin, että hän oli nähnyt vastaavia tapauksia niin monta, että osasi välittömästi ottaa asiani hoitoon. Sääli, että ei ole varaa käydä yksityisellä, sillä mielelläni ottaisin hänestä hoitavan lääkärin. Huikea nainen! Kotiin päästyäni itkin huojennuksesta.

En tuntenut itseäni enää säälittäväksi ämmäksi joka vaan valittaa. Hän oli suorasanainen ja täsmällinen. “Syöt nyt sitten noita lääkkeitä ja sulla tulee olemaan alkuun todennäköisesti ihan helvetin paska olo. Mutta nyt suot sen itsellesi. Et saa asioita tehtyä, niin se vaan menee. So what. Ota itsellesi aikaa. Ole itsellesi armollinen. Kyllä se siitä, kun saadaan kivut hallintaan ja saat nukuttua.” Olin äimistynyt - Siispä yritän opetella suomaan itselleni sen, että näillä mennään. Nyt syön uusia lääkkeitä, enkä voi enää niin pahoin kuin viime viikolla, jolloin kaksi ensimmäistä päivää luulin kuolevani. Katsotaan mitä niiden myötä tulee. Lääkkeistä ja niiden kanssa pölöilystä edes takaisin kerron myös myöhemmin erikseen.