Juuret

Tänä aamuna aamu valkeni valkeana, sumuun kiedottuna.

Lähdimme lapsen kanssa lähimetsään. Tytär kahmi puolukkaa kaksin käsin suuhun, minä ämpäriin.

Maa oli täynnä kasteessa kimaltelevia seittejä. Niitä katsellessa mietin niiden olevan kuin elämä itse - kaikesta ympärillä olevasta riippuvaisia, monisäikeisiä, käsittämättömän hauraita, kauniita.

Kun ylitsemme lensi kurkiaura, niiden siiven iskut kumahtelivat hiljaisuudessa kuin rantaan lyövät aallot.

Yhtä voimallisena jokin kumahteli syvällä sisälläni.

Kenties se oli iloa, kenties rauhaa, jotain pyhää siinä tuntui olevan.

Kun tunteja myöhemmin kävelin samaa tietä pitkin yhä avoinna olevaan kesäkahvilaan, seitit olivat kadonneet.

Valkeuden tilalle oli tullut sininen taivas ja maa vastasi sen valoon väkevillä väreillä: vihreää, kirkasta punaa haavan lehdissä, keltaista.

Iltapäivän auringossakin oli iloa, mutta toisenlaista kuin aamussa: kevyempää ja jotenkin arkisempaa. Se viipyili iholla sielun sijasta.

Muutama vuosi sitten haastattelin ulkosaariston Utön saareen muuttanut naista. Hän kertoi saareen muuton seurauksena aistiensa herkistyneen.

Huomaan saman käyneen itselleni täällä saariston porteilla asuessani.

Kenties nyt kun olen osan viikosta töissä (äitiysloman / hoitovapaan sijasta) ja enemmän kaupungissa, luonnolle on entistä enemmän auki.

Kun seison metsässä ja kuulen kurkiaiuran lennon, ajatukseni pysähtyvät, asiat asettuvat perspektiiviinsä, kaikki on kohdallaan.

Tulee ilta, tulee yö, taivaan kannelle syttyvät tähdet.

Tutun metsän reuna piirtyy tummaa taivasta vasten ja pimeys on kuin ilmava kohtu ympärillä.

Miten maailma voi samaan aikaan tuntua näin kotoisalta ja omalta, ja silti rajattomalta?

Perustin blogini palattuni Suomeen ja aioin pohtia siinä lähtöjä ja paluita ja kaikkea niiden väliin mahtuvaa, juurtumista.  Nyt blogi on ollut kauan talviteloilla, mutta juurtumisen teemaan tunnun törmäävän yhtenään.

Kesäkuussa vierailin Kirjaisten kylässä Nauvossa. Tein kylän elämästä ja ihmisistä reportaasin Kotivinkkiin.

Kirjaisten pikkukylä on erikoinen poikkeus autioituvalla maaseudulla ja saaristossa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sen väkiluku on lähtenyt nousuun.

Yhtäkkiä kylässä lapsuutensa viettäneet, mutta muualle töihin lähteneet, ovat palanneet juurilleen perhettä perustamaan.

Heitä kaikkia houkuttelee sama asia: luonto ja sen voima, mutta ennen kaikkea ihmisten yhteisöllisyys.

Pikku kylässä pidetään yhtä ja puuhataan paljon porukalla.

Tapasin Kirjaisissa kaksi sisarusta.

Toinen oli päätynyt Kiinaan töihin moneksi vuodeksi, oppinut kielen, kotiutunutkin. Ikävä kotiseudulle iski silti siinä vaiheessa kun oman perheen perustaminen oli ajankohtaista.

Tuntui, ettei muualta maailmasta löydy yhtä onnellisia puitteita lapsuudelle.

Toinen sisaruksista ei koskaan lähtenyt. Hän kasvattaa lampaita saarella, elää omassa rytmissä ja kokee olevansa vapaa.

Kahden sisaren elämänpolkujen erilaisuus ja silti samanlainen suhde kotiseutuun kiehtoi.

Mietin, emmekö me kaikki etsi paikkaa, johon kuulua, johon maailmankaikkeus on tehnyt juuri meidän kokoisen ja muotoisen loven?

Joku tuntee sen ympärillään aina. Toisen on lähdettävä, vain voidakseen palata. Jonku on kai lähdettävä, muttei palattava.

Kotivinkin juttu Kirjaisten kylästä eli ”Saariston melukylästä” löytyy Kotivinkin numerosta 15.

Viime aikoina on puhuttu paljon kahtia jakautuneesta Suomesta: taloudellisesti, sosiaalisesti, aattellisesti ja maantieteellisesti jakautuneesta maasta.

Viimeisellä tarkoitetaan jakoa maaseutuun ja kaupunkiin. Monen mielestä se on yhtä kuin jako Helsinkiin ja muuhun Suomeen.

Maaseudun ja kaupungin ero on arvolatautunut. Pirkko Kotirinta kutsui Helsingin Sanomissa oletusta kaupunkien elämänlaadun paremmuudesta urbaaniksi normiksi (linkki juttuun tässä).

Kaupungeissa on kiinnostavat opiskelupaikat ja myöhemmin hyvät työt. Kaupungeissa on kulttuuria, elämää, säpinää.

Maaseudulla on pimeitä pellon laitoja, tyhjiksi käyneitä kyläpahasia ja paikallaan seisovaa aikaa.

Kaupunkeihin päätyvät elämässään menestyneet. Maalle jäävät he, jotka eivät muuhun pysty.

Lupaus paremmasta elämästä kiihdyttää kaupungistumista kautta maailmaan. Ensi kertaa ihmiskunnan historiassa kaupungeissa asuu enemmän ihmisiä kuin maalla.

Me muutimme mieheni kanssa eurooppalaisen kulttuurin metropolista, Madridista, suomalaiseen metsään.

Valintamme on herättänyt ihmetystä.

Toisaalta yllättävän moni tuttavapiirissä on kertonut haaveilevansa samanlaisesta ratkaisusta.

Moni on puun ja kuoren välissä: maaseutu houkuttelee asuinpaikkana, mutta työ sitoo kaupunkiin.

Lähiseudulla olemme tutustuneet samanhenkisiin ihmisiin.

Uskoakseni sukupolveni uudelleen arvottaa maaseutua.

Maaseudun hidas aika ei edusta takapajuisuutta, vaan on lupaus mahdollisuudesta keskittyä olennaiseen.

Luonto tuo lähemmäs itseä, maata ja koko universumia.

Hiljaisuus antaa tilaa hengittää, tilaa ajatuksille.

Aistit terävöityvät.

Me muutimme maalle keväällä. Kesällä Turun saaristossa on ollut helppo nauttia.

Luonto on ollut elinvoiman lähde. Sen läsnäolo on herättänyt kiitollisuutta päivittäin.

Syksy on ollut kaunis.

Vasta nyt väriloisto varisee ja tuuli vetää harmaata huppua taivaan kannelle.

Viimeistään nyt kaupungista maalle kesäksi ja syysviikonlopuiksi tulleet jättävät tulematta.

Me jäämme. 

Elämä maalla näyttää toiset kasvonsa. Syksyn tullen maalla asumisen pysyvä mahdollisuus punnitaan.

Olen kuullut sanottavan, ettei todellinen pimeys tunnu yhtä raskaalle kuin kaupunkien jatkuva keinovalo.

Aion ottaa siitä selvää tulevina kuukausina. Tulkoon siis pimeys ja sen jälkeen talven valo, kevään uusi elämä.

Ajattelin pitkään tuoreiden äitien pimahtavan. Mielestäni he unohtivat olevansa ihmisiä ja ryhtyivät yksinomaan äideiksi.

Vakuutin itselleni, etten itse lapsia saadessani antaisia elämäni pyöriä vain heidän ympärillään.

Luullakseni vielä synnyttämään lähtiessäni kuvittelin lapsen vain tulevan osaksi vanhaa elämääni, ikään kuin kulkevan kaikessa mukana.

Toisin kävi.

Tyttäreni syntyi alkukeväällä. Kun nyt katson kulunutta kesää ja kevättä, se näyttäytyy pitkänä ja valoisana aamuna.

Maailmani kävi hyvin pieneksi.

Silittelin vauvan pehmeää ihoa ja ruokin lastani.

Katselin, miten vastasyntyneen ei mitään ja silti kaiken näkeviin silmiin ilmestyi vivahteita ja kasvoille ilmeitä.

Seurasin uteliaana, miten pieni ihminen tutki kehoaan ja oppi hiljalleen käyttämään sitä.

Elin tyttäreni kanssa symbioosissa ja kaikki muu tapahtui jossakin mini-maailmankaikkeutemme ulkoradoilla.

Se on ollut ihanaa aikaa. En koskaan ennen elämässäni ole tehnyt mitään yhtä merkityksellistä.

Äitiyden onni on yllättänytkin. 

Nykyisin äitimyytin rikkomisen nimissä äitiydestä puhutaan ja kirjoitetaan usein negatiivisen kautta: korostetaan valvottuja öitä, toran tuloa parisuhteeseen ja oman vapauden katoamista.

Myönnän: tytär on nukkunut suhteellisen hyvin ja mies on ollut paljon arjessa läsnä. Olen saanut levätä. Se on varmasti edesauttanut onnea.

Pienen maailmankaikkeutemme erityislaatuisuutta on korostanut asuinpaikkamme metsän laidalla, ikiaikaisten puiden katveessa, villinä rehottavien niittyjen laidalla ja läikehtivän meren tuntumassa.

Luonto ja sen alkukantainen voima on kehystänyt omaa alkukantaista rakkauttani.

Nyt huomaan syksyn tulevan. Haavan keltaiset lehdet havisevat tuulessa kuin kultaiset pisarat. Koivun paljaat oksat hohtavat kuin luut. Syksyn värit ovat voimalliset.

Syksyn tullessa muistan maailman olevan yhä olemassa. Mini-maailmankaikkeuden ulkoradat tulevat lähemmäs.

Lapsikin laajentaa elinpiiriään tutkimalla kaikkea eteensä osuvaa. Maailma kiinnostaa häntä uudella tavalla ja on aika näytää sitä hänelle.

Odotan lapsen tutkimusretkissä mukana oloa. Samalla tunnen kummallista haikeutta.

Syksy vie mukanaan kesän ja sen valon. Niiden muisto jää iholle. Ensi kesä elvyttää valon ja vehreyden.

Lapseni, esikoiseni, kanssa eletty aika sen sijaan ei palaa koskaan. 

Lapsen maailman tulo ja kasvu saa selkeämmin kuin mikään muu tiedostamaan ajan kulun ja hetkien ainutlaatuisuuden.

Siksi minusta tuntuu, että minun tulisi muistaa kaikki.

Viime päivinä olen lukenut Kaija Juurikkalan Äitikirjaa. Viisaita ajatuksia.

Kaija muistuttaa ajan syklisestä luonteesta. Vain keho seuraa lineaarista viivaa, mutta sielu elää sykleissä.

”Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä”, hän kirjoittaa.

Se on lohduttava ajatus. 

Vaikka hetki katoaa, siinä olennaisimpana ollut tunne säilyy, palaa.

Vaikka minä katoan, sukupolvien ketju säilyy. 

Sitäkin tietoisuutta lapsen tulo on vahvistanut: Minäkin olen ollut äitini lapsi ja äitini on ollut toisen lapsi. Jonakin päivänä, ehkä, pieni tyttäreni on uuden lapsen äiti.

Tänä keväänä olen kokenut uudenlaista onnea.

Kevään kynnyksellä muutimme saaristoon. Pitkäaikainen haave elämästä luonnon lähellä toteutui.

Pian sen jälkeen tyttäremme, esikoisemme, syntyi. Lapsi itsessään on suunnaton ilo, mutta uskon luonnon läheisyyden syventävän sitä entisestään.

Kotimme lähellä on tammimetsä. Vanhojen puiden juuret pureutuvat syvälle maahan ja oksat kurkottavat taivaaseen.

Onnessa on paljon samaa kuin tammissa. Sekin tuntuu tulevan syvältä maasta, alkukantaisena kuin elämä itse. Silti se on kevyttä ja kohottaa korkealle.

Kevät on elinvoimaa. Tänä vuonna tunnen olevani osa maailmankaikkeuden suurta luomistyötä.

Ennen lapsen syntymää kävelin syvälle metsään.

Kevät oli vasta aavistus ja silti läsnä kaikessa. Saatoin kuulla, miten maa puski elämää. Puiden hennot silmut olivat voimallisia lupauksia tulevasta kesästä ja uudesta elämästä.

Samalla tavalla oman ihoni alla värisi uusi elämä, jo maailmaan valmis ihminen. Hetken verran minä ja metsä hengitimme samassa rytmissä.

Nyt kevät on jo pitkällä. Uusi elämä karkeloi pidäkkeettä kaikkialla.

Tammimetsä on kukkameren valtaama. Kuljen sen poikki ja kannan lastani sylissä samalla ylpeydellä kuin valkovuokot kannattelevat kukkiaan.

Onneen tarvitaan hyvin vähän ja olennainen on läsnä niin kovin pienessä. Juuri ajatus yksinkertaisesta ja silti täydestä elämästä houkutteli saaristoon alun perin.

Tiedostan onnen avaimen olevan myös kyvyssä pysähtyä ja sanoa itselleen: tässä on kaikki, muuta en tarvitse. Jos mieli alkaa kaivata ja laukata muualle, onni lähtee sen matkaan.

In June 2014 I returned to my roots (In Finnish juurille) after living years abroad. This blog is about departures and arrivals and about everything between them. I mainly write in Finnish, in the language I so dearly love, but sometimes, like today, the words are pushed aside by images. When returning to your roots, everything is at the same time new and fresh, but also familiar and old, almost eternal.

Törmäsin hiljakkoin valokuvataiteilija Lucy Hilmerin työhön ”Birthday Suits”.

Hän on kuvannut itseään 40 vuoden ajan jokaisena syntymäpäivänään. Hilmer on valkoisia alushousuja, sukkia ja suuria kenkiä lukuun ottamatta alasti.

Hilmer tahtoi kuvillaan määritellä itse itsensä, omilla haavoittuvilla ehdoillaan.

Ensimmäisen kuvan hän otti 29-vuotiaana. Hän on nuori ja ylväs, uhmakaskin. Rinnalla on vetten rantaan huuhtoma kuollut puu.

Toistaiseksi viimeisessä kuvassa hän on 68-vuotias. Hän on yhä ylväs, mutta ryppyisempi ja jotenkin lempeämmän oloinen. Rinnalla on mies ja miehen sylissä kissa.

Hilmer aikoo kuvata kunnes kuolee.

Vuosien vieriessä keho muuttui. Se synnytti lapsen ja lapsesta kasvoi äitiään uhmakkaasti katsova tyttö.

Se pärjäsi yksinkin, mutta tahtoi usein rinnalleen miehen, rakasti. Se saattoi olla leikkisä tai vakava.

Iho eli.

Kaiken keskellä keho oli vahva ja oman arvonsa tunteva.

Hilmer havahduttaa miettimään elämän ja ajan liittoa. Sitä, miten aika muuttaa meitä, mutta miten muutos ja ajankulu ovat elämän ehdot.

Aika kasvattaa ja samalla kasvun sisässä on hiljainen kuolema. Elämän ja kuoleman liitto on yhtä erottamaton kuin elämän ja ajan.

Hilmer tuntuu suhtautuvan ajan kuluun hyväksyvästi. Itselläni on sen ja katoavaisuuden kanssa vielä paljon selvitettävää.

© Sanni Saarinen

Linkki Lucy Hilmerin töihin Lens Culturen sivuilla löytyy tästä:

https://www.lensculture.com/articles/lucy-hilmer-birthday-suits#slide- 

Lucy Hilmerin nettisivu:

Kun Suomesta kerrotaan ulkomaalaisille, mainitaan aina luonto. Metsät ja sinisilmäiset järvet, rannikon pitsin lailla repaleinen saaristo.

Suomessa asuvasta se saattaa tuntua tylsälle ja kuluneelle, kliseisellekin. Pitäisi kertoa muutakin – ihmisen keksimästä ja luomasta maailmasta.

Kun palaa Suomeen Madridin kaltaisesta suurkaupungista, luonnon ylistäminen ei tunnu lainkaan liioitellulle. Päinvastoin, tuntuu ettei sen mahdille löydy sanoja.

Turku on kirjaimellisesti metsän siimeksessä. Metsä yltää keskelle kaupunkiakin – joen varren ruohossa, rakennusten laitojen puissa.

Voi luonto olla merikin, tuo itselleni melkein rakkaampi elementti.

Kun makaa nurmikolla, voi melkein kuulla miten maan sydän hakkaa.

Rantakallioilla sulautuu osaksi kokonaisuutta: lämmin kivi tuntuu ihon jatkeelle ja lokki nappaa ajatuksen mukaan lentoon.

Suurkaupungissa elää kokonaan ihmisen luomassa ja siksi keinotekoisessa maailmassa.

Pidemmän päälle – niin minusta alkoi tuntua – se etäännyttää paitsi luonnosta myös itsestä. Olosta tulee jotenkin leijuva ja irrallinen.

Madridista voi toki ajaa vuorille alle tunnissa. Sinne, uljaille huipuille, minäkin karautin usein viikonloppuisin.

Sunnuntairetkien luonto on kuitenkin ihmisestä erillään. Luonnossa vieraillaan kuten huvipuistossa.

Arjessa läsnä oleva luonto on eri asia. Se ottaa ihmisen sisäänsä ja on elinvoiman lähde.Luonto muistuttaa: ihminen on vain suuren kokonaisuuden osa.

Asiat asettuvat mittasuhteisiinsa. Oma olemassaolo on pientä ja silti elämä itsessään riittää, tuntuu merkitykselliselle. 

Tulin Suomeen kesän alussa, mutta todellisen muuton tein vasta hiljakkoin. Lensin Madridiin ja ajoimme mieheni kanssa takaisin Turkuun. Automatkassa Euroopan halki on paljon hyvää.

Kun muuttaa, se on tietysti kätevää. Tarkasti asetellen vähäinen omaisuus mahtuu pieneen autoon.

Tärkeämpää on henkinen ulottuvuus. Kun taittaa etäisyyksiä lentäen, mieli jää usein matkalle. Kun jalat astuvat uuden maan kamaralla, mieli on yhä tokkuraisena toisaalla.

Kun matkaa maitse, mieli ehtii mukaan. Se ehtii muistaa, mitä jätti taakseen ja haaveilla tulevasta. Ennen kaikkea se ehtii tuijottaa muuttuvaa maisemaa ikkunasta, hypnotisoitua.

Kartassa maiden välillä on selkeitä rajoja. Eri valtiot väritetään eri väreillä.

Todellisuudessa muutokset ovat paljon pehmeämpiä. Kun ajaa Euroopan poikki, maisema, kielet ja olemisen tavat muuttuvat.

Turussa moni asia on toisin kuin Madridissa. Missä vaiheessa muutos tapahtui, sitä on kuitenkin mahdoton sanoa.

Maisemat ja olemisen tavat sulautuvat toisiksi sulavasti kuin kesä syksyksi.

Kun muuttaa maasta toiseen tai palaa vuosien jälkeen kotikaupunkiin, kokee houkutusta uskoa oman elämän suureen rajapyykkiin. Kuin elämä Madridissa olisi yhden värinen ja sen vieressä elämä Turussa selkeän rajan takana toisen värinen.

Automatkalla aloin ajatella muutoksesta toisin. Oman elämänkin muutokset ovat enimmäkseen sulavaa liikettä. Muutos itää arjessa liki huomaamatta.

Yhtenä päivänä havahtuu olevansa hieman toisenlainen. Milloin sellaiseksi tuli, sitä on mahdoton sanoa.

Muuttaessa maisema, tällä kertaa kieli ja ihmisetkin ympärillä vaihtuvat. Itse säilyy silti pitkälti samana.

Muutto on silti oiva tilaisuus siivota: kaikki ei mahdu muuttolaatikoihin, on pakko heittää paljon pois.

Samalla tavalla voi käydä käsiksi mieleensä. Tiedostaa, mitä tahtoo ottaa mukaan ja mitä jättää jälkeen.

On monenlaisia saapumisia.

Samana päivänä kun minä saavuin Suomeen, parhaan ystäväni tytär saapui maailmaan. Viikkoa myöhemmin pitelin vasta maailmaan tullutta käsissäni.

Vastasyntyneessä on jotakin sävähdyttävää.

Suljettujen luomien takana silmät liikahtelevat jonkin kummallisen unen voimasta. Sama uni – vai uuden maailman ilma, äänet, valo – saa pienen kehon vavahtelemaan.

Lapsi on tässä ja silti tuntuu kuin hän olisi vasta matkalla. Puoliksi vielä muualla.

”Mistä oikein tulet?”, tahdoin kysyä tytöltä. Kun hän oppii puhumaan, hän on jo unohtanut.

Jotenkin päätös tuli äkkiä, vaikka kai se oli hautoutunut minussa jo kauan. Eräänä iltana suljin silmät ja näin vihreän metsän, tiesin, että siellä minun on oltava.

Madrid oli ollut kotini neljä vuotta ja sitäkin ennen olin elänyt varsin vaeltavaa elämää. Suomessa en ollut asunut pysyvästi kymmeneen vuoteen enkä uskonut koskaan palaavani.

Nyt istun Turun kotini parvekkeella. Kuuntelen lokkien huutoa ja katselen, miten niiden valkea siluetti hohtaa harmaata taivasta vasten.

Puut kurkottavat kohti parvekkeen kaiteen takaa. Nekin tuntuvat tervehtivän. Olen juuri oikeassa paikassa.

Tässä blogissa pohdin juuria ja muukalaisuutta; paluita, lähtöjä ja kaikkea niiden väliin mahtuvaa. Tartun arkisiin hetkiin, jotka pysäyttävät; yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka ihmetyttävät ja ihmisiin, jotka innostavat.

Joskus sana saa rinnalleen kuvan.