#pyhyys

Tänä aamuna aamu valkeni valkeana, sumuun kiedottuna.

Lähdimme lapsen kanssa lähimetsään. Tytär kahmi puolukkaa kaksin käsin suuhun, minä ämpäriin.

Maa oli täynnä kasteessa kimaltelevia seittejä. Niitä katsellessa mietin niiden olevan kuin elämä itse - kaikesta ympärillä olevasta riippuvaisia, monisäikeisiä, käsittämättömän hauraita, kauniita.

Kun ylitsemme lensi kurkiaura, niiden siiven iskut kumahtelivat hiljaisuudessa kuin rantaan lyövät aallot.

Yhtä voimallisena jokin kumahteli syvällä sisälläni.

Kenties se oli iloa, kenties rauhaa, jotain pyhää siinä tuntui olevan.

Kun tunteja myöhemmin kävelin samaa tietä pitkin yhä avoinna olevaan kesäkahvilaan, seitit olivat kadonneet.

Valkeuden tilalle oli tullut sininen taivas ja maa vastasi sen valoon väkevillä väreillä: vihreää, kirkasta punaa haavan lehdissä, keltaista.

Iltapäivän auringossakin oli iloa, mutta toisenlaista kuin aamussa: kevyempää ja jotenkin arkisempaa. Se viipyili iholla sielun sijasta.

Muutama vuosi sitten haastattelin ulkosaariston Utön saareen muuttanut naista. Hän kertoi saareen muuton seurauksena aistiensa herkistyneen.

Huomaan saman käyneen itselleni täällä saariston porteilla asuessani.

Kenties nyt kun olen osan viikosta töissä (äitiysloman / hoitovapaan sijasta) ja enemmän kaupungissa, luonnolle on entistä enemmän auki.

Kun seison metsässä ja kuulen kurkiaiuran lennon, ajatukseni pysähtyvät, asiat asettuvat perspektiiviinsä, kaikki on kohdallaan.

Tulee ilta, tulee yö, taivaan kannelle syttyvät tähdet.

Tutun metsän reuna piirtyy tummaa taivasta vasten ja pimeys on kuin ilmava kohtu ympärillä.

Miten maailma voi samaan aikaan tuntua näin kotoisalta ja omalta, ja silti rajattomalta?