Perustin blogini palattuni Suomeen ja aioin pohtia siinä lähtöjä ja paluita ja kaikkea niiden väliin mahtuvaa, juurtumista.  Nyt blogi on ollut kauan talviteloilla, mutta juurtumisen teemaan tunnun törmäävän yhtenään.

Kesäkuussa vierailin Kirjaisten kylässä Nauvossa. Tein kylän elämästä ja ihmisistä reportaasin Kotivinkkiin.

Kirjaisten pikkukylä on erikoinen poikkeus autioituvalla maaseudulla ja saaristossa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sen väkiluku on lähtenyt nousuun.

Yhtäkkiä kylässä lapsuutensa viettäneet, mutta muualle töihin lähteneet, ovat palanneet juurilleen perhettä perustamaan.

Heitä kaikkia houkuttelee sama asia: luonto ja sen voima, mutta ennen kaikkea ihmisten yhteisöllisyys.

Pikku kylässä pidetään yhtä ja puuhataan paljon porukalla.

Tapasin Kirjaisissa kaksi sisarusta.

Toinen oli päätynyt Kiinaan töihin moneksi vuodeksi, oppinut kielen, kotiutunutkin. Ikävä kotiseudulle iski silti siinä vaiheessa kun oman perheen perustaminen oli ajankohtaista.

Tuntui, ettei muualta maailmasta löydy yhtä onnellisia puitteita lapsuudelle.

Toinen sisaruksista ei koskaan lähtenyt. Hän kasvattaa lampaita saarella, elää omassa rytmissä ja kokee olevansa vapaa.

Kahden sisaren elämänpolkujen erilaisuus ja silti samanlainen suhde kotiseutuun kiehtoi.

Mietin, emmekö me kaikki etsi paikkaa, johon kuulua, johon maailmankaikkeus on tehnyt juuri meidän kokoisen ja muotoisen loven?

Joku tuntee sen ympärillään aina. Toisen on lähdettävä, vain voidakseen palata. Jonku on kai lähdettävä, muttei palattava.

Kotivinkin juttu Kirjaisten kylästä eli ”Saariston melukylästä” löytyy Kotivinkin numerosta 15.