KAKSI ASIAA PRESIDENTINVAALEISTA 2018
Kakkossijastakin on tullut niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa olla äänestämättä suosikkiaan, jos tällä ei ole mahdollisuuksia. Kaikki psefologit ennustivat Sauli Niinistölle selvää voittoa, mutta monet rummuttivat Haaviston äänestämisen tärkeyttä, jottei Väyrynen saisi toiseksi eniten ääniä ja ehkäpä jopa jotenkin ujuttautuisi toiselle kierrokselle. Jossa kuitenkin häviäisi Niinistölle. Kuten jokainen ehdokkaista. Eli sellainen, joka ei äänestä ensimmäisellä kierroksella Haavistoa, syyllistyisi ääniä jakamalla siihen, että ”kakkossijalle” yltäisikin Väyrynen eikä Haavisto. Jakamalla viher-vasemmiston ääniä, sillä tuskin nämäkään haikailivat perussuomalaisten perään. Jopa totutusti vankka tilastojen ja todennäköisyyksien puolustaja Osmo Soininvaara loihesi lausumaan syitä, joiden perusteella toinen kierros on hyvinkin mahdollinen, vaikka tilastot kertoivat toisin.
Mutta miksi ihmeessä tulisi hätäillä siitä, kuka on ”kakkonen”? Tilastot, gallupit ja psefologian jumalta olivat jo puhuneet. Sauli Niinistö säilyttäisi asemansa Suomen tasavallan presidenttinä kaikissa mahdollisissa skenarioissa. Olivatko vaalit siis turhat? Lopputuloksen kannalta mitä ilmeisemmin tai ainakin ne olivat ennemminkin jo lausutun ”totuuden” sinetti. Osoitus siitä, että olemme demokratia ainakin näiltä osin, kansalla on yhä ”pyhä oikeus valita joku, jonka joku muu on jo valinnut ja usein ruhtinaallisesti palkinnut”, kuten Ambrose Biercen Saatanan Sanakirja asian ilmaisee. Mutta mieluummin kuin sanoisin, että tällaiset vaalit, varsinkin henkilövaalit, joissa vain yksi tulee valituksi, ovat turhia, niin esitän, että gallupit ja psefologien ennustukset jollakin tapaa kiellettäsiin joksikin aikaa ennen vaaleja. Tai ainakin niihin utlisi liittää varoituksia ja slevennykisä niiden suhteesta demokratiaan ja todellisuuteen.
Ymmärrän hyvin, että urheilussa ja siihen liittyvässä vedonlyönnissä, jonka piiristä parhaat psefologit tulevat, on tällaista pohdintaa ja todennäköisyyksien laskentaa, koska halutaan voittaa rahaa. Ja se raha otetaan usein heiltä, jotka lyövät vetoa tunteella, oman suosikkijoukkueensa puolesta. Vaaleissa tulisi aina äänestää omaa suosikkiaan, ei sitä, jolla on paremmat mahdollisuudet voittaa tai peräti ”varmoja voittajia”. Eikä sitä omaa suosikkiaan näe kyselyistä tai ennusteista, vaan asiasisällöistä, psefologia on täysin turhaa tässä mielessä. Gallupit ja psefologia auttavat ennenkaikkea heitä, jotka äänestävät rahalla, jotka haluavat tietää, keiden kampanjoihin kannattaa sijoittaa, heitä, jotka näkevät demokratian vain yhtenä osana liiketoimintaa, vedonlyöntinä kansanvaltaa vastaan.
Toinen seikka on kritiikki, jonka ehdokas Huhtasaari sai puheistaan. Hän puhui monen mielestä ”tyhmiä”. Mutta puhuiko hän tyhmiä heidän mielestään, joille hän puheensa suuntasi? Onko joku ehdokas välttämättä tyhmä, jos hän puhuu ”tyhmiä”? Populisti tuntee laumansa ja hän saarnaa heille. Jos ajatus ja sanat karkailevat, tulokseksi saadaan mitä ihmeellisempiä tilanteita, joista on epäilemättä eniten vastuussa ollut Kokoomus ja sen ”työväen presidentti”. Toiselta laidalta muistamme sikailevan porvarin SAK.n tietoiskussa. Ensimmäisessä yritettiin vakuuttaa heitä, jotka eivät vakuutu, ja toisessa mentiin pitkäksi siinä, kuinka äärimielistä viestiä omakaan lauma onkaan valmis vastaanottamaan. Uskoakseni Huhtasaari ei kuitenkaan tehnyt kumpaakaan virhettä, vaan pysyi hyvin omiensa parissa. Tekikö hän sitten niin, koska oikeasti uskoo asiaansa vai onko hän vain epärehellinen opportunisti, on eri asia. Mutta vaikka ehkä hän puhuikin mielestämme tyhmiä, niin hän ei välttämättä ole tyhmä. Kaikkea muuta.













