#syyllisyys

Tuotannon tasolla saatamme antaa lahjamme käyttöön aloilla, joilla käytetään teollisesti tuotettua lihaa tai maitoa. Kokoamme elektroniikkaa, jonka raaka-aineiden hyödyntämisessä on myös aiheutettu kurjuutta ja kärsimystä, jopa sotia. Rakennamme ja sisustamme taloja yhdessä alipalkattujen siirtolaistyöntekijöiden kanssa edullisista epäselvissä olosuhteissa tuoteteuista elementeistä. Valmistamamme auto on säädetty siten, että sillä huijataan päästörajoituksia valvovia viranomaisia.

Palveluissa on paljon samaa, mutta siihen tulee lisäksi ongelma siitä, ettemme aina tiedä, keitä palvelemme, voimme epäsuorasti palvella vaikkapa naisten ahdistelijaa tai murhaajaa. Joskus tiedämme, että teemme mainoksia vaikkapa edellä mainitun kaltaiselle autojätille, joka on syyllistynyt massiiviseen petokseen. Voimme olla siviilipalveluksen eettisistä syistä valinneita, jotka nyt työskentelemme firmalle, joka lobbaa hävittäjälentokoneita ja tekee niille mainosvideoita. Voimme vastustaa turkistarhausta, mutta asiakkaamme haluaakin turkiksia kuvauksiinsa tai sisustaa niillä asuntoaan.

Kuluttajina teemme lukemattomia valintoja joka päivä, ostammeko luomua vai teollisesti tuotettua ruokaa, tuodaanko se kaukaa vai läheltä, missä ja miten käyttämämme vaatteet on valmistettu, lennämmekö kaukomaille vai menemmekö junalla lähelle lomailemaan, onko lomakohteemme sotilasdiktatuuri vai vapaa demokratia. Tietokoneemme ja älypuhelimemme ei ainoastaan aiheuta kärsimystä, murhia ja jopa sotia valmistumisprosessinsa vuoksi vaan myös niiden jätehuolto on useinmiten eettisesti kestämätöntä. Lempiartistimme voikin olla äärimielinen agitaattori ja suosikkijalkapalloilijamme veronkiertäjä, joka mainostaa yhtälailla veroja kiertävää ja työläisiään riistävää kansainvälistä vaatemerkkiä ja niin edelleen.

Kulutushyödykkeiden eettisiä tuotantoketjuja on lähes mahdotonta hallita, erilaisia sertifikaatteja ja merkintöjä on niin paljon, ettei edes niiden paikkansapitävyydestä voi tietää, ellei tosiaan ota itse selvää. Helpompaa ja yleensä ainoa mahdollisuus on luottaa tuoteselostukseen, ja siirtää siten vastuu toisaalle, tuotantoa vavoville viranomaisille. Tämä on toinen syy sille, miksi meistä halutaan mieluummin kuluttajia kuin osallistuvia aktiivisia kansalaisia.

Pääasiallisin syy lienee se, että näinä globalisaation aikoina olemme tajunneet viimein, että demokratian peruskivi, ”yksi ihminen, yksi ääni”, johtaa siihen, että me länsimaalaiset olemme maailman vähemmistö, mutta markkinoilla valtarakenteet muodostuvat siitä, kuinka paljon meillä on varaa kuluttaa – rikkaalla on enemmän ”ääniä” kuin köyhällä, markkinoilla me rikkaat voimme yhä käyttää suhteetonta valtaa. Voimme yhä matkustaa kaukomaille elääksemme kuin pohatat edes viikon pari. Voimme yhä ostaa uuden älypuhelimen joka vuosi. Voimme yhä vaihtaa vaatekertamme lähes kuukausittain. Voimme syödä edullista lihaa ja suklaata.

Pääsemmekin yhteiskuntamme merkittävimpään työkaluun. Rahaan. Se on tuikitarpeellinen vaihdantatalouden väline. Väline, jolla on itseisarvo, mutta jota ei oikeastaan ole edes olemassa kuin symbolinaan, käteisenä ja sinä äänenä, joka luottokortinlukija päästää. Raha on olemassa, koska uskomme ja luotamme siihen. Se ei enää ainoastaan suostu välineeksi, vaan haluaa monistaa itseään, siitä on tullut sen pääasiallisin arvo. Voittomarginaalin maksimoiminen, pääoman kasvattaminen vaikka sitten ”keinotekoisesti”, on ensisijainen päämäärä, joka peittää alleen hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoprosessien muut vaiheet. Setelillä, joka on taskussani, on voitu tukea niin Maailman Luonnosuojelusäätiötä kuin maksaa lapsiprostituoiden parittajalle, sillä on voitu ostaa nälkäiselle ruokaa tai maksaa asekauppiaalle. Raha liikkuu, jos ei aina vapaasti, niin vastustamattomasti. Rahanpesusta, rikollisjärjestöjen taloudenpidosta ja lukuisista muista petoksista ja rikoksista huolimatta suuret finanssilaitokset jatkavat – ovat liian suuria kaatumaan saatika kaadettaviksi. Rahavirtojen valvonta olisi kuitenkin tehokkain tapa suitsia veronkiertoa, suurrikollisuutta ja jopa terrorismia, mutta siihen ei ryhdytä, koska ne rahavirrat ovat myös liian isoja kuivatettaviksi, koska niissä samoissa virroissa kulkeutuvat myös meidän ropomme.

Joten mikä neuvoksi, varsinkin meille tavallisille tallaajille, joilla ei ole edes vähäisimpiä mahdollisuuksia tutkia veroparatiiseja, globaaleja tuotantoketjuja ja logistiikkaa ja sen semmoisia seikkoja? Joilla ei ole yksinkertaisesti varaa ostaa kalliimpia, kestävämpiä ja usein terveellisempiä tuotteita ja palveluita? Jotka olemme suoraan tai epäsuorasti syyllisiä lukemattomiin vääryyksiin toimintamme ja valintojemme seurauksena? Miten torjumme tämän todellisuuden ja sen synnyttämän epätoivon?

Useinmiten muodostamamme maailmankuvamme tarjoaa meille eräänlaisen helpotuksen – aina löytyy jokin seikka, jota voimme kannattaa ja toisaalta jokin seikka, jota voimme vastustaa. Huomaamme, että on asioita, joista emme pidä, oli se sitten eläinrääkkäys tai tyylittömyys, feminismi tai sovinismi, demokratia tai fasismi ja niin edelleen. Edellä mainituista syistä, lähes mistä tahansa inhmillisestä toiminnasta voi löytää joko suoran tai epäsuoran linkin vääryyteen ja epäeettiseen toimintaan, joten ne voi sellaisiksi perustella, jopa siten että saa opponentin ainakin vaikuttamaan ristiriitaiselta. Me emme siis useinkaan puolusta tai vastusta yhtä ainoata asiaa, vaan asiarypästä, verkottuneen yhteiskunnan osia, jotka valikoimme mielivaltaisesti omien mieltymyksiemme mukaan.

Joten merkitsen seikkaa, jota vastustamme tässä A:ksi. Ja merkitsen kannattamani asian tässä B:ksi. Mutta pannahinen, sama menetelmä sopii myös seikkoihin joita kannatamme! Vaikka itse jätämme sujuvasti huomiotta B:n yhtäläiset ongelmat, joku toinen kiinnittääkin juuri niihin huomionsa. Ne voi aivan samalla tavalla kääntää nihkeiksi teoiksi ja haluiksi, koska minkä tahansa inhimillisen toiminnan voi liittää epäeettisyyteen. Eli vaikka minä kannatan tiettyjä asioita (B) ja vastustan toisia (A), joku voi tehdä täysin päinvastoin, koska harvat asiat ovat mustavalkoisia ja perusteemme ovat painotuksissa. Tämä on omiaan aiheuttamaan epämiellyttävää oloa, epävarmuutta oman maailmankuvan suhteen ja käsien hikoilua - kognitiivista dissonanssia. Ohitamme sen liian usein olankohautuksella ja miltei yhtä usein mielikuvalla toisella tavalla ajattelevasta, että tämä olisi yksinkertaisesti väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, luomme hänestä ehkä olkinuken, jossa liioittelemme hänen näkemyksiään tehden niistä karikatyyrin ”heittaajasta”, ”trollista”, ”kaiken vastustajasta” tai sitten spesifisemmin ”eläintenrääkkääjästä”, ”kukkahattutädistä”, ”kommarista” tai ”natsista”. Usein emme edes yksilöi häntä, joka on karvamme nostanut pystyyn, vaan luomme hänestä joukon, joka on epämääräinen ja siten helpompi syyttää yleisellä tasolla. ”Ne-ja-ne on sellaisia-ja-sellaisia” ja ”mikä niitä oikein vaivaa?” Harvoin kuitenkin hyväksymme, jos joku käyttää samaa metodia meihin, huomaamme heti olevamme yksilöitä, eikä jokin joukko edusta meitä ja maailmankuvaamme, varsinkaan jos se joukko herättää negatiivisia tunteita.

Parempi menetelmä olisi kysyä henkilöltä suoraan, että millä perustein tämä toinen on päätynyt näkemyksiinsä. Sillä toki on mahdollista, että hän on väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, mutta se harvoin tulee esiin muutamasta lauseesta, eikä ikinä vain yhdestä. Tämä menetelmä on vain koko ajan vaikeampi, helppo se ei ole koskaan ollutkaan, vaikka somen puolustajat pyrkivät korostamaan, että internet antaa mahdollisuuden erimielisten kommunikaatiolle, niin sitä tapahtuu yhä harvemmin ja kun se tapahtuu, niin se on enemmän sarja ohitsehuutelua ja erillisiä monologeja. Emme siis kysy suoraan, vaan menemme omaan yhteisöömme, kuplaamme, jossa moni jo valmiiksi ajattelee kuten minä, joilla on samat oletusarvot kuin minulla, joten saan heiltä helpotuksekseni samankaltaisia johtopäätelmiä ja ennakkoluuloja kuin minullakin on – olen siis normaali. Ja mitä luultavammin oikeassa. Ei ole mitään tarvetta kysyä siltä, joka esitti pöyristyttävän poikkeavan mielipiteen juuri tuolla toisaalla, saattaisin jopa joutua piinallisen pitkään ja perusteelliseen dialogiin asiasta, joka on minulle ja kanssani samaa mieltä oleville täysin selvä, enkä ole edes kovin tottunut käymään sellaisia keskusteluja, koska, noh, omassa kuplassani mielipiteitäni ei haasteta.

”Ken synnitön on heittäköön ensimmäisen kiven” sanoi se Nasaretin lotniekkakin. (Vanha karvainen kansa tietää, että ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.) Tämä tosin on ikävän tulkinnavarainen neuvo. Siinä, missä itse näen sen eräänlaisena muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole synnitön, että olemme kaikki erehtyväisiä, niin auktoriteetti käyttää sitä myös hyväkseen vaientaakseen toisinajattelijoiden ja kriitikoiden äänen. Saatamme jopa kokea, että koska minä syön lihaa, en voi aktiivisesti vastustaa teollista lihantuotantoa, en voi kritisoida hiilipäästöjä, koska lennän vuosittain lomalle  tai koska minulla on uusi älypuhelin, en voi vastustaa lapsiorjien käyttöä. Tämän absoluuttisena ilmentymänä on joidenkin rikollisjoukkioiden intitiaatioriitti, jossa uuden jäsenen on murhattava joku ja siten hänen veriyhteytensä on ilmeinen, enää ei ole paluuta, olet yhtä ja samaa puuta.

Ei ole ristiriidatonta ihmistä. Kukaan ei ole viaton. Kaikki olemme erehtyväisiä. Mutta myös etuoikeutettuja. Sillä voimme sanoa "kyllä" tai "ei". Mutta se etuoikeus vaatii myös rohkeutta, rohkeutta olla yksilö, rohkeutta tunnustaa, että vaikkemme voikaan ratkaista kaikkia maailman ongelmia, se ei estä meitä yrittämästä ja aloittamasta jostain. Se, ettemme voi ratkaista kaikkia aiheuttamiamme ongelmia, ei voi johtaa siihen, ettei meidän tulisi edes yrittää ratkaista niistä joitain tai edes yhtä. Passiiviset olkienkohauttelijat antavat pois jopa tuon ainoan etuoikeutensa. ”Aktiivisille olkienkohauttelijoille” eli nihilisteille ihmiset ovat joko hyväksikäyttäjiä tai -käytettäviä, joille sopii nauraa ja virnistellä. On aivan sama mitä mieltä käsiensä levittelijät ovat lihansyönnistä, turkistarhauksesta, kapitalismista, sosialismista, kidutuksesta, sodista ja sen sellaisista asioista, jos he eivät tee asialle mitään, heidän mielipiteellään on vaikutusta vain ja ainoastaan heidän oman päänsä sisällä, pienen maailmansa sopukoissa. Alentuessaan vähättelemään ja pilkkaamaan muita heistä tulee myös henkisiä riistäjiämme.

Itse olen sitä mieltä, että oikeutta jaettaessa tulee ottaa huomioon kunkin tapauksen yksityskohdat, myös motiivit ja sen moraali, mutta siis vain tuomittaessa yksilöitä. Mutta ne seikat eivät saa missään nimessä vaikuttaa tuomiota edeltävään päätökseen syyllisyydestä tai syyttömyydestä.

Moriel monien muiden tapaan, kykenee tämänkin konfliktin yhteydessä osoittamaan syylliset ja vaatimaan heitä tuomiolle, ilman että siten ottaisi kantaa syyllisen paheellisuuden tai uhrien hyveellisyyden puolesta. Toki on fanaatikkoja, joiden mielestä Isreal tai Hamas tekee mitä tekee, koska ovat ”pahoja” ja ne toiset ”hyviä”, mutta tuleeko heidän antaa johtaa dialogia ja määrittää sen semantiikka?

On myös heitä, jotka tämän yhtäläisen moraalin, tai paremmin moraalittomuuden, perusteella ovat valmiita pidättäytymään syytöksistä – hekin yhdistävät moraalin ja syyllisyyden. Mitenköhän he saavat sellaisella oikeudentajulla ketään koskaan syytetyksi saatika tuomiolle?

Naiset saavat olla humalassa ja minihameessa ilman, että heidän tulee pelätä tulavansa raiskatuksi. Ja jos he kynsivät raiskaajaansa, se raiskaus ei muutu tappeluksi.

Aiheesta on erinomaiset tekstit: B Russellin essee ”Sorrettujen hyveellisyydestä” (”Filosofiaa jokamiehelle”), jossa todetaan, ettei sorretuilla yleensä mene valtaan päästyään kauankaan, kun heistä itsestään tulee sortajia, sekä A Camus fiktiivinen Sivullinen, joka taas kertoo ”ajastamme, jossa kuolemantuomion voi saada siksi, ettei hymyillyt äitinsä hautajaisissa”.

Toki ymmärrän tuossa vasemmistolaisen amerikan-israelilaisen Moriel Rothman-Zecherin selvennyksen. Hän on kirjoittanut palestiinalaisia puoltavia ja Israelin valtiota syyttäviä blogi-kirjoituksia. Siinä kontekstissa ”palestiinalaiset eivät ole moraalisempia kuin israelilaiset” lauseella on selkeä merkitys – hän haluaa kyseisellä, itselleen ehkäpä itsestäänselvyydellä, hälventää mahdolliset väärinkäsitykset äärilaidallaan. Toisaalta jos joku postaisi ”kylmiltään” sen saman lauseen ”nämä-ja-nämä eivät ole sen moraalisempia kuin nuo-ja-nuo” hän saattaisi tulla toisella tavalla väärinymmärretyksi.

Syyllisyydellä ja syyttömyydellä ei ole moraalin kanssa mitään tekemistä on varmaankin myös Morielin pointtina tuossa selvennyksessä. Morielille sen enempää kuin minullekaan ei tuota vaikeuksia osoittaa syyllistä, vaikka syyllinen ja uhri olisivat yhtä moraalisia tahi moraalittomia. Sen ei pitäisi olla vaikeata kenellekään, jolla on oikeudentajua.

Itse en siis pidä mitään kansakuntaa sen moraalisempana kuin toista. Älytön ajatuskin ja kuvaa hyvin tilanteen tulehtuneisuutta, jos ja kun kirjoittaja joutuu sellaisen ilmiselvyyden sanomaan ääneen vain puolustaakseen älyllistä rehellisyyttään. Vain yksilöstä voi sanoa, onko tällä moraalia vai ei. Vain yksilön moraalia voi verrata toiseen. Ja vain yhden yksilön moraalista voimme olla varmoja – oman itsemme.

Mutta olen muiden mukana kyllä itsekin joutunut ilmiselvyyksillä puolustautumaan mitä kummallisempia syytöksiä vastaan. Olen nähnyt, kuinka maailman tosi lauseiden esittäminen on tulkittu suoraan moralismiksi. Meillä ihmisillä on tapana tulkita toistemme lauseita välillä mitä ihmeellisimmin tavoin, ja vain siksi, ettemme uskaltaneet kysyä tai koska luotimme liikaa oman maailmankuvamme ja sen semantiikan totuuteen ja oikeuteen.

Usko oman moraalin ylivertaisuuteen onkin sitten kinkkisempi juttu. Koska se ei ikinä näyttäydy meille itsellemme uskona vaan varmuutena. Minä olen varma eettisistä totuuksistani. En usko niihin, enkä myöskään tiedä, että ne olisivat tosia. Olen varma niistä. ”Murha on aina väärin.” ”Rakkaus on parempi kuin viha.” En voi noita lauseita mitenkään todistaa tosi lauseiksi, eikä ole mitään loogista polkua, joka maailman tosi lauseista johtaisi niihin. En myöskään voi sanoa uskovani niihin, koska se tarkoittaisi, että voisi tapahtua jotakin, joka saisi minut uskomaan toisin. Eli olen niistä varma.

Keventäen voisi sanoa, että alustukseksi linkattu blogikirjoitus antaa kovin yksipuolisen kuvan debatin osapuolista – ikäänkuin vain vasemmistolaiset ja anti-sionistit olisivat järkeviä ja oikeudenmukaisia. Tasapuolisuuden (!?) nimissä olisikin kiva nähädä vastaava kirjoitus (”israelilaiset eivät ole sen moraalisempia kuin palestiinalaiset”) joltain sionistilta, joka blogissaan muutoin tuomitsee yksipuolisesti palestiinalaiset syyllisiksi tilanteeseen. Löytyiskö?