M. M. Leskinen

Heti alkuun tärkeä käsite-erottelu:

Populismi = kansaan vetoava politiikan laji, joka "kansaa kiihottaen" puhuu poliittista eliittiä vastaan ja lupaa muutosta poliittisen järjestelmän nykytilalle.

Oikeistopopulismi = populismia, joka perustuu korostetusti viholliskuviin, yhteiskunnallisiin uhkakuviin ja poliittisen vastustajan pahuuden korostamiseen.

Olen puhunut usein siitä, kuinka Perussuomalaisten kaltainen oikeistopopulismi on mahdollisesti haitallista isänmaallisten ja kansallismielisten ihmisten omille tavoitteille tai perinteiselle konservatiiviselle politiikalle laajemminkin.

Samaan aikaan olen useaan otteeseen täsmentänyt, että en vastusta Perussuomalaisten olemassaoloa tai halveksu heidän äänestäjiään. Puolue on laillinen ja puoluerekisteriin hyväksytty, ja itse liikkeellä on paljon eettisesti hyviä ja poliittisesti älykkäitä kannattajia. Kaiken lisäksi tulevissa eduskuntavaaleissa persut on vaaliliittossa oman puolueeni (Suomen Kristillisdemokraatit KD) kanssa Varsinais-Suomen vaalipiirissä.

Politiikka, jota pidän ongelmallisena, on jyrkkä oikeistopopulismi, joka Suomessa pesii nimenomaan perussuomalaisen politiikan ympärillä. Samanaikaisesti olen ollut korostetusti haluton määrittelemään persuja äärioikeistolaiseksi puolueeksi. Ääri-etuliitteellä olevat poliittiset määritelmät olen halunnut varata liikkeille, jotka ovat aidosti kumouksellisia tai yhteiskuntarauhaa häiritseviä toimijoita. Samalla tavalla joku voisi esimerkiksi väittää, että KD on äärikonservatiivinen puolue, koska se on Suomen puoluekentässä konservatiivisten arvojensa osalta eniten oikealla.

Kerron kuitenkin tässä, miksi populismi voi mahdollisesti olla uhka sen itsensä edustamille arvoille.

Oikeistopopulismi: - voi olla haitaksi Suomen itsemääräämisoikeudelle - voi olla uhka sananvapaudelle - voi heikentää perheitä - voi lisätä byrokratiaa - voi olla kyvytön rakentamaan kestävää politiikkaa

Oikeistopopulismi voi olla haitaksi Suomen itsemääräämisoikeudelle.

Oikeistopopulismi voi muodostaa todellisen haitan suomalaiselle itsemääräämisoikeudelle. Tämä johtuu ulkovaltojen, erityisesti Venäjän, mahdollisesta pyrkimyksestä vaikuttaa suomalaiseen sisäpolitiikkaan. EU-vastaiset, antiliberaaliset ja populistiset voimat ovat pitkään olleet idästä tulevan informaatiovaikuttamisen mielenkiinnon kohteena. On puhuttu jopa suorasta informaatiosodankäynnistä tai hybridivaikuttamisesta.

Oikeistopopulismi voi olla uhka sananvapaudelle.

Uhka sananvapaudelle on ilmeinen. Oikeistopopulismi toki ilmoittaa usein itse toimivansa sananvapauden ja ilmaisunvapauden airueena yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa vain tietynlaiset vasemmistolaiset, edistykselliset tai globalisaatiomyönteiset mielipiteet sallitaan. Populismi edustaa siis eräänlaista vapautuksen lupausta niille, joita yhteiskunta syyttää taantumuksellisiksi.

Mutta ikävä kyllä vasen käsi ei tiedä, mitä oikea käsi tekee. Populistit ovat kautta läntisen maailman olleet suurimpia lehdistönvapauden ja ilmaisunvapauden kahlitsijoita: muun muassa populistipuolueen johtamassa Puolassa historian avoimesta tutkimisesta on tehty rikos ja Unkarissa valtiosta vapaa lehdistö on käytännössä lakkautettu. Toisaalta taas populistit masinoivat ympärillään nettitrollien armeijoita, jotka hyökkäävät päivittäin toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita vastaan.

Oikeistopopulismi voi heikentää perheitä.

Maahanmuuttovastainen oikeistopopulismi on osoittautunut olevansa myös kestävää perhepolitiikkaa vastaan ja sille perheinstituutio on lähinnä poliittista kauppatavaraa. Turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien perheenyhdistämisiä ja oikeutta perhe-elämään on toistuvasti pyritty heikentämään ja vaikeuttamaan. Tämä siitä huolimatta, että juuri ydinperhe on merkittävin vakautta luova ja syrjäytymistä ehkäisevä tekijä, sekä samalla yhteiskuntaan sopeuttava länsimainen instituutio. Aito perhepoliitikko ei voi juuri hyväksyä näitä vaatimuksia.

Oikeistopopulismi voi lisätä byrokratiaa

Oikeistopopulismin byrokratiaa kasvattava vaikutus näkyy erityisesti poliittisessa halussa harjoittaa tehostettua väestönhallintaa. Suomessa Jussi Halla-aho edustaa populistia, joka on kirjoituksissaan korostetusti vaatinut, että suuriakin ihmisryhmiä ja jopa kokonaisten maanosien asukkaita on kohdeltava näiden yhteiskunnallisen ja taloudellisen hyödyn perusteella.

Valtiollisen byrokratian eli kasvottoman virkamiesvallan ja jäykkien virkamiesmäisten rakenteiden tärkeä tunnusmerkki on yksilön merkityksen vähättely ja sosiaalisten olosuhteiden halveksiminen puhtaan tilastollisen tai sääntöpohjaisen kohtelun takia. Oikeistopopulismi suhtautuu torjuvasti tai pilkallisesti sosiologiseen tai yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen tai muuhun tietoon, joka esimerkiksi tuo ilmi ulkomaalaistaustaisten ihmisten kokemuksia syrjinnästä ja sosiaalisista haasteista.

Oikeistopopulismi voi olla kyvytön rakentamaan kestävää politiikkaa

Pääministeri Sipilä sanoi viikko sitten, että maakuntavaalit ilmeisesti siirtyvät hieman.

Lokakuussa tuskin pidetään maakuntavaaleja.

Itse olen kyllä lupautunut maakuntavaaleihin ehdokkaaksi ja käynyt jo useassa vaaleihin liittyvässä tilaisuudessa. Tätä hommaa on Pirkanmaalla nyt valmisteltu ainakin KD:n piirissä pitkään ja perusteellisesti.

Vaalikampanjointia ei ole kukaan vielä voinut aloittaa.

///

Sote-uudistus on siinä pisteessä, että koko lakipaketti on kokonaisuutena tulossa eduskunnan käsiteltäväksi. Vielä ennen sitä pitää kuitenkin tehdä perusteellisia korjauksia ja valiokuntakierroksia.

Jos eduskunta ei ehdi käsitellä sotepakettia nyt ennen kesälomia, maakuntavaalit pidettäisiin joskus ensi vuoden puolella. Aikaa on viisi viikkoa.

///

Tulevat vaalit tai ei, äänestäjiä ei ole helppo saada innostumaan.

Koko soteuudistus on ollut niin iso viestinnän ja politiikan haaste, että äänestäjillä on edelleen iso epävarmuus siitä, mikä edes on se asia, mistä he sitten äänestäisivät.

Maakuntavaaleissa pitäisi siis valita edustajistot, jotka sitten suunnittelevat ja rakentavat koko maakuntahallinnon.

Kuinka monelle äänestäjälle tämä on riittävän selkeä ja poliittisesti innostava kuvio?

///

Mitä nyt sitten tapahtuu?

Maakuntavaalien vaalityö ehdokkailla ja puolueilla alkaa vasta, kun sote on tullut voimaan eli äänestetty eduskunnassa läpi. Se tarkoittaa, että esitetyn sotepaketin pitää mennä sellaisenaan läpi.

Itse arvelen, että sote-uudistus tulee kuitenkin yhtenä pakettina kaatumaan eduskunnassa. Poliittisesti sote-uudistuksen vastustus on kasvanut koko ajan.

Arvelen, että sotepaketti voi mennä murusiksi. Eli kokonaisuudistus kaatuu, mutta sosiaali- ja terveyssektorilla nähdään tulevina vuosina yksittäisiä uudistuksia, koska työtä on kuitenkin tehty sen verran paljon.

///

Ainakin se on sanottava, että moni meistä olisi nyt täysin valmiina uuteen soteen. On pidetty useita koulutuksia ja keskustelutilaisuuksia, asiaa on kyllä puitu. Pirkanmaalla on paljon väkeä, jotka ovat valmiita rakentamaan uutta maakuntahallintoa.

Ehkä eduskunta jättää kesälomat pitämättä, tapahtuu poliittinen ihme ja vaalit ovat lokakuussa.

Kansalaisaloitteeseen perustuva uusi äitiyslaki eteni eduskunnassa. Laki siis takaa nopeammin oman lapsen huoltajuuden naispareille, joiden hedelmöityshoidot on tehty tuntemattoman luovuttajan siittiöillä.

Me kristillisdemokraatit vastustimme tätä uudistusta ja halusimme viedä aloitteen lakivaliokunnan arvioitavaksi.

Pakko on kuitenkin suoraan sanoa, että äitiyslaki jäi minulle kd:laisena melko vieraaksi. Enkä siis tarkoita kansalaisaloitteen sisältöä sinänsä, vaan keskustelua aloitteesta.

Äitiyslain kohdalla me aloitteen vastustajat halusimme säilyttää lapsen luontaisen oikeuden omaan isään; lapsen, jonka isä on joka tapauksessa tuntematon.

Tätä logiikkaa en ymmärtänyt. Kun viime vuoden puolella tutustuin kansalaisaloitteen sisältöön, arvelin sen olevan vain hallintoa hieman keventävä oikotie tilanteessa, jossa huoltajuus kuitenkin lopulta myönnetään naisparin eduksi.

Toisaalta kansalaisaloitteen omat perustelut eivät nekään kyllä houkutelleet. Itse muutos vaikuttaa aika ulkonaiselta enkä täysin ymmärtänyt sateenkaarirummutusta sen ympärillä. Muutos ei koskettaisi kenenkään oikeuksia kuin pinnallisesti.

Lapsen asema ja tilanne ennen lakia ja lain jälkeen tulisi olemaan sama.

Isän poissaolo olisi yhtä vahvaa ennen lakia ja lain jälkeen.

Naisparien arki olisi samanlaista ennen lakia ja lain jälkeen.

Ensi viikolla tulee kuluneeksi sata vuotta vuoden 1918 sisällissodan tapahtumien alkamisesta.

Meiltä Suomessa puuttuu edelleen tarina (narratiivi) vuoden 1918 sodasta. Suomen itsenäisyyden historia sekä sen juhlakuvasto aloitetaan lähes aina talvisodasta. Aiempaa ei toki haluta täysin unohtaa – siitä vaan ei saada kasaan positiivista identiteettitarinaa.

Suomen itsenäistyessä ei synnytetty kansallista yhtenäisyyttä, vaan kansakunnan ensimmäiseen vuoteen astuttiin erittäin jakaantuneena. Ehyttä kansallista tarinaa voitiin ryhtyä kirjoittamaan vasta yli 20 vuotta itsenäistymisen jälkeen.

Kun on kyse kansakunnasta, yhteisöllinen identiteetti on hyvin pitkälle yhtä kuin menneisyys. Kuten yksilöt, myös kansakunta rakentaa positiivista menneisyystarinaa itsestään. Positiivinen tarina kootaan, jotta selviytyisimme maailmassa. Negatiivinen tarina hidastaa, eksyttää ja heikentää.

Mitä tärkeämpi narratiivi on kyseessä, sitä voimakkaammin unohtamista, muistamista ja uudelleenkirjoittamista harrastetaan. Mitä rakkaampi on tarinan kohde, sitä ehyempi kertomuksen on oltava.

Esimerkiksi kristinuskon historia aloitetaan monessa uskonnollisessa yhteisössä uskonpuhdistuksesta. Vain historia Lutherista uusimpaan, moderniin herätykseen muodostaa ehyen tarinan. Sen ulkopuolella tarina on pistemäinen ja tuntuu vieraalta. Muu on pimeää keskiaikaa – epähistoriaa, jota ei juurikaan harrasteta tai lueta.

(julkaisu Facebookissa 18. heinäkuuta 2017)

Turvapaikkapolitiikkaa tiukennettiin, koska väki uskoi Halla-ahon tarinoita uppoamassa olevasta lännestä.

Maahanmuutossa on omat ongelmansa, mutta ne ongelmat ovat täysin kosmeettisia, kun niitä lopulta aletaan katsoa historian valossa. Maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka ovat esimerkiksi vain hyvin pieni siivu valtion budjetista.

Ihanko oikeasti Suomi oli teidän mielestä uppoamassa? Oliko länsi tuhoutumassa, kuten Halla-aho uhkaili? Olitteko oikeasti samaa mieltä Halla-ahon kanssa esimerkiksi siitä, että ”monikultturismi on paljon tuhoisampi ilmiö kuin edeltäjänsä kommunismi aikanaan” (Scripta, 23.5.2008)?

Laista poistettiin humanitaarisen suojelun peruste, ja nyt meillä on sitten humanitaarista suojelua tarvitsevia turvapaikanhakijoita, joita Suomi ei suojele.

Suomella on nyt käsissä humanitaarinen kriisi. Ihmisiä, joita ollaan palauttamassa kuolemanvaaraan ja jotka protestoivat palautusta vastaan.

Periaatteessa rajoitteet sananvapaudelle vain pahentavat vihapuheongelmaa.

Sääntö ei toimi, koska tietty pieni osa ihmisistä on kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että he eivät välitä säännöistä.

Seurauksena on, että lainkuuliaiset ihmiset pysyvät hiljaa, mutta säännöistä ja moraalista piittaamattomat alkavat hallita keskustelua.

Vaiettu aihe raaistuu.

Rajoitteista piittamattomat ihmiset ovat niitä, jotka tulevaisuudessa opettavat vaietut asiat lapsillemme.

***

Toisaalta.

Rajoite sananvapaudelle voi olla laillisen rajoitteen lisäksi myös puhtaasti moraalinen tai sosiaalinen.

Hyvä esimerkki on holokaustin kieltäminen. Myös sellaisissa maissa, missä kansanmurhan kyseenalaistamiselle ei ole olemassa mitään sananvapausrangaistuksia, on kieltäminen pysynyt tabuna puhtaasti moraalisista syistä.

Hyvä niin.

Heräsin tänä aamuna outoon ja kauhistuttavaan ajatukseen.

Mitä jos Isisin eli islamilaisen valtion valtakausi ei tulekaan nopeaan päätökseen seuraavien vuosien aikana, vaan salafistinen hirmuvalta vakiinnuttaa asemansa, lopettaa väkivallanteot ja jatkaa olemassaoloaan maltillisena kalifaattina?

Ajatus on kamala. Isisin ideologia fanaattisuudessaan sekä oppiensa ja profetioidensa puhtaudessa ei ansaitse seuraajaa. Sen tulee yksinkertaisesti kadota.

Siitä asti, kun Muhammedista 620-luvulla kasvoi uskonnollinen ja sotilaallinen johtaja Medinassa, ovat aluevalloitusten myötä muodostuneiden islamilaisten alueiden rajat pysyneet hämmästyttävän muuttumattomina. Historian neljä suurta islamilaista kalifaattia määrittävät yhä tänä päivänä islamilaisenemmistöisen maailman alueellisia rajoja Marokosta ja Libyasta Egyptin kautta aina Pakistaniin, Turkkiin ja Bosnia-Hertsegovinaan.

Islaminuskossa on aina ollut jotain hämmästyttävän pysyvää, mitä tulee muslimienemmistöisten alueiden historialliseen jatkumoon. Muhammedin väite viimeisestä ilmestyksestä ja vaatimus täydellisestä monoteismista ilmeisesti tukevat uskonnon institutionaalista vakautta.

Nyt väkivaltainen salafismi on tehnyt vakavan ideologisen iskun islamilaisen maailman ytimeen. Tämän fanatismin vaikutus on torjuttava – sen ei saa antaa sulautua osaksi tärkeiden muslimienemmistöisten alueiden uskonnollis-poliittista kulttuuria edes maltillisessa muodossa. Hyväksyminen olisi nyt käynnissä olevan apokalyptisen väkivallan oikeutus.

Edelläni ajoi tänään auto, jonka puskuritarrassa luki ”Jumala pitää taivaan sinisenä – pidetään me Suomi valkoisena.”

En tiedä kumpi on isompi ongelma:

Se, että Jumala ja rasismi ovat samassa mietelauseessa. Rasismille annetaan jumalallinen oikeutus.

Tämä teksti on alunperin kirjoitettu luonnokseksi vanhaan blogiini vuoden 2014 alussa. Se oli mielestäni liian radikaali silloin julkaistavaksi ja sisältönsä puolesta hieman liian haastava sen aikaiselle yleisölleni.

Teksti sisältää tahallista monitulkintaisuutta. Siitä puuttuu sellaisia tieteellisiä lähteitä ja perusteluita, joita se olisi ehkä tarvinnut tuekseen. Mutta se on silti syytä julkaista, koska se heijastelee hyvin tuonaikaista vaihetta tavassa, jolla muotoilin mielestäni tärkeitä filosofisia käsitteitä omissa tekstiluonnoksissani.

Olin vasta ryhtynyt lukemaan uusinta yhteiskuntafilosofiaa ja otin vaikutteita radikaalista teologiasta. Tekstissä näkyy filosofian puolelta Agambenin, Nietzschen, Žižekin ja teologian puolelta Stanley Hauerwasin, Karl Barthin ja Dietrich Bonhoefferin vaikutteita.

Joku voi nähdä tässä hartaustekstin tai saarnan aineksia. Sellainen se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Tarkoituksenani on ollut tavoitella kristinuskon radikaalia ydintä puhtaasti filosofisella tasolla.

Teksti voi herättää pohdintaa, mutta elämänohjeeksi siitä ei ole.

***

4.1.2014

Länsimaisen lähimmäisenrakkauden käsitteen perusta on evankeliumitekstissä, Laupiaan Samarialaisen vertauksessa. Usein lähimmäisen ajatellaan olevan kuka tahansa lähellä tai kaukana oleva ihmisolento, jonka tulee olla rakkautemme ja hyväntekeväisyytemme kohteena.

Lähimmäisen ollessa kuka tahansa toimii lähimmäisenrakkaus myös sekulaarissa, liberaalissa ympäristössä ja heijastelee universaalin ihmisyyden, utilitaristisen moraalin ja sekulaarihumanismin välistä kytköstä. Tällöin kuitenkin sivuutetaan lähimmäisyyden sosiaalinen haaste ja radikaali ydin.

Vaikka nietzscheläisittäin ajateltuna elämme ”jumalan kuoleman” jälkeisessä ajassa, on lähimmäisenrakkaus silti periaate, johon törmää myös täysin maallisissa yhteyksissä (esimerkkinä tästä ovat erilaiset Ylen Hyvä -keräykset, Nenäpäivät jne.). Nietzschen jumalan kuolema on synonyymi jälkikristilliselle yhteiskunnalle. Jumalan kuolema tuo eteemme kuvan aikakaudesta, joka aavemaisella tavalla on yhä kristillisten käsitteiden ja arvojen kauttaaltaan verhoama. Kyse on ikäänkuin teologisista rippeistä, joita meidän on hyvin vaikea riisua päältämme.

Jos lähimmäinen on kuka tahansa, silloin myös lähimmäisenrakkaus tarkoittaa mitä tahansa. Toista ihmistä on mahdollista kohdella hyvinkin julmasti jalossa tarkoituksessa: riittää, että vetoaa poliittiseen välttämättömyyteen, turvallisuuteen, hygieniaan, taloudellisiin realiteetteihin, organisaatiovaatimuksiin, ylempiin käskyihin, sovittuihin päämääriin, ihanteisiin, periaatteisiin, jopa lakeihin. Kristitty saa näin liian helpon synninpäästön toimiessaan moraalittomasti, tuntien samalla sisimmässään periaatteen tasolla kunnioitusta ja rakkautta toista ihmistä kohtaan.

Jeesuksen sanoma on mielestäni radikaalisti toinen: lähimmäinen ikään kuin otetaan erilleen summittaisesta ihmisjoukosta, erotetaan minulle, lähimmäinen tulee esille erityisissä tilanteissa kristittyä kohtaavana velvollisuutena. Ihmiset tarvitsevat tällaista moraalista erottelua suurten massojen, harkintaan tarvittavan ajanpuutteen ja entistä työläämpien moraalifilosofioiden aikana.

Lähimmäinen ei ole ennestään tuttu, rakastettava ja itseni kaltainen henkilö, vaan usein outo, vieras, muukalainen. Juuri tämä outous, ulkopuolisuus ja muukalaisuus usein tekee ihmisestä lähimmäisen. Kristillinen lähimmäisyys on epätavallista, normeista poikkeavaa, usein epähygieenistä ja jopa vaaralle altistavaa.

Jeesus ei varoittanut opetuslapsiaan muukalaisista, vaan ennemminkin omista ystävistä ja perhekuntalaisista.

Kristitty on kutsuttu aina astumaan vieraaseen ympäristöön ja suostumaan muukalaisuuteen itsekin, sillä tuttu ympäristö, turvallisuudentunne ja kodin lämpö voivat tehdä meistä vakavassa moraalisessa tilanteessa toimintakyvyttömiä.

Vain sitä kautta, että olen altis muukalaisuudelle ja ulkopuolisuudelle, voi muista ihmisistä aidosti tulla lähimmäisiä. Lähimmäinen ei siis ole sellaisenaan olemassa oleva, muuttumaton henkilö: ihmisestä tulee lähimmäinen, kun hänet moraalista velvollisuutta vaativassa tilanteessa ”tuodaan” minulle.

Lähimmäinen on joskus jopa etsittävä ihmisten joukosta. Elämme yhteisöissä, jossa ihmiset ovat valitettavan usein muukalaisia toisilleen oletetuista yhdyssiteistä huolimatta. Aitoja kasvokkaiskontakteihin perustuvia yhteisöjä on vähän, abstrakteja sitäkin enemmän. Julkista tilaa on annettu meille varsin vähän ja iso osa siitäkin on muutettu yksityisyyden, yksilönoikeuksien ja ruumiillisen koskemattomuuden areenaksi.

Modernina aikana myös ihmisen luonto Jumalan kuvana on hämärtynyt, mutta jatkaa kukoistustaan taloudellis-välineellisessä muodossa. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä (1. Joh. 4:12). Kun kymmenen käskyn laki annettiin israelilaisille ja kun Jumala itse ilmestyi vuorella, kansa ei nähnyt minkäänlaista hahmoa tai muotoa. Tämä toimi myöhemmin perusteluna kiellolle tehdä Jumalasta minkäänlaisia patsaita tai kuvia palvottavaksi (5. Moos. 4:15).

Sekä eri pakanauskontojen jumalakuvissa että taloudellisissa hyödykkeissä, brändeissä ja materiaalisen halun kohteissa on yhteistä se, että ne ovat jollain erityisellä tavalla pyhitettyjä tai erotettuja tavallisesta. Tietenkään tämä erottaminen ei ole mielivaltaista, vaan perustuu meriitteihin; useimmat ne tosin vain noudattavat sen hetkistä makua ja muotia. Yksi uskontojen tärkein tehtävä on ottaa tavallisia asioita ja erottaa ne pyhiksi. Maallistuneiden uskontojen tehtävä on brändätä asioista onnellisuuden, eheyden, terveyden ja nautinnon lähteitä.

Israelin Jumala teki toisin: ei erottanut ihmisen ihailtavaksi jotain hänestä erillistä esinettä tai asiaa, vaan asetti maailmaan todellisen jumalankuvan: ihmisen. Ihminen ei kuitenkaan jumalan kuoleman jälkeisessä ajassa ole enää jumalankuva, vaan ei-minkään kuva, kuva itsessään. Siispä ihmisruumiin hämmästyttävä taloudellinen tuotteistaminen ei enää ole moraalinen ongelma kuten se olisi ollut kristillisen kulttuurin ollessa vallitsevana. Jälkikristillinen jumalan kuva on tekijänoikeuksista vapaa.

Ihmisruumiin tuotteistamisen aikakautena emme kohtaa lähimmäistä. Kuvittelemme sosiaalisen ja taloudellisen todellisuutemme olevan tasapainoinen, helposti käsitettävä ja virheettömästi toimiva kokonaisuus, jonka kykenemme hallitsemaan ja johon eivät sovi arjen mukavuuksien läpi omalle elämänalueellemme tunkeutuvat hankalat tilanteet.

Meillä on tunne siitä, että hallitsemme elämämme ja ympäristömme, ja vähäinenkin kokemus elämänhallinnan menettämisestä on meille traaginen. Niinpä meille haasteelliset ihmiset, turmeltuneet elämät tai 'vaikeat tapaukset' suljetaankin erillisiin laitoksiin, usein jopa kymmenien kilometrien päähän asutuskeskuksista.

Samaan aikaan ei-toivotut ihmistyypit on siistitty pois julkisesta kuvasta – mutta koska emme hyväksy myöskään sydämettömyyttä, olemme nostaneet esille edes joitain ihmisryhmiä, joiden asemaa halutaan parantaa: seksuaalivähemmistöt, maahanmuuttajat, syrjäytyneet. Harva kuitenkin joutuu todella törmäyskurssille lähimmäisen kanssa kristillisyyden tarkoittamassa merkityksessä. Syrjinnästä ja hylätyksi joutumisesta kirjoitetaan vain tiettyjen virallisesti tunnustettujen ryhmien kautta.

Nykyaika ei ole sydämetön, mutta se on hämmennystä aiheuttavan universalismin ja kokonaisvaltaisen elämänhallinnan lupaavien teknisten ratkaisujen vallassa.

Kenenkään yksilön tai edes yhteisön resurssit tai energia eivät riitä koko ihmiskunnan auttamiseen yhdellä kertaa universaalin ihmisyyden nimissä. Suinkaan kaikki eivät myöskään tarvitse apuamme.

Jos haluaa nykymaailmassa jotain aikaiseksi, voi unohtaa perinteisen taloudellisen ja poliittisen vallan. Kannattaa suunnata viestintäalalle.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Siihen ovat aina Antiikin Kreikan päivistä alkaen liittyneet retoriikka, arvot, julkinen keskustelu ja pätevä argumentointi. Kuitenkin samanaikaisesti politiikan elinehtona on, että toimeenpaneva valta saa asiat hoidettua eli niin sanotusti homman aikaiseksi.

Nyt on Suomen hallitus jo ties kuinka monennen kerran epäonnistumassa tavoitteidensa saavuttamisessa, mitä tulee toimeenpanevaan valtaan. Sote-uudistus viivästyi ainakin vuodella johtuen melko alkeellisista virheistä, jotka olisivat hyvin todennäköisesti olleet vältettävissä.

Parempi johtajuus politiikassa on nykyään avoimuutta, parempaa tiedottamista, uskottavuutta. Vanhakantaiselle johtajuudelle, joka vie asiat läpi nopeasti, tehokkaasti, äänettömästi ja kulissien takana, ei ole enää kysyntää.

Politiikassa on yhä enemmän ja enemmän puhetta, diskurssia, facebook-päivityksiä, blogitekstejä, twitter-profiileja, pride-juhlimista.

Erityisesti somekohut ovat hyvä esimerkki politiikan diskurssiluonteesta. Hyvä kohu saa ihmiset paljon vahvemmin liikkeelle kuin politiikan substanssiasiat, kuten budjetit, verotus, maakuntahallinto, terveydenhoito, puolustus.

Huomioyhteiskunta. Jos teet hyvän teon, älä tee sitä salassa, vaan päivitä siitä tieto vähintään instagramiin. Jos taas jaat typerän tekstin somessa, se tekee kerralla tyhjäksi vuosien hyvän työn yhteiskunnan hyväksi. Sanat ovat tekoja.

Yritysten yhteiskuntavastuukin on Suomessa etupäässä viestintää. Se on yhtä kuin Finlaysonin pussilakana, joka sisältää yhteiskunnallisen viestin. Jos yrityksellä on eettinen strategia, on siitä myös tehtävä bisnestä.

Nyt onkin konsulttipiireissä alettu varoitella sanojen ja tekojen ristiriidasta. Ei riitä, että mainostoimisto tekee yritykselle yhteiskunnallisen kampanjan: se on sulautettava osaksi yrityksen koko toimintaa. Asiakas tai kumppani huomaa ristiriidan helposti. Sanat eivät ole tekoja.

Muutos diskursiiviseen suuntaan on tottakai itsessään paradoksi, koska näin asiat ovat olleet aina. Kansa on aina saatu ylös tuolista vahvoilla ja kohdennetuilla viesteillä eikä vain substanssijohtamisella. Onhan myös Machiavellin Ruhtinas (Il Principe) etupäässä viestintäopas.

Ehkä kyllästyttävin fraasi tämänkertaisista USA:n presidentinvaaleista on toteamus, että amerikkalaiset joutuvat äänestämään kahden surkean vaihtoehdon väliltä. Se ei pidä paikkaansa.

Vaihtoehdot eivät millään tavalla ole samalla viivalla. Ensinnäkin, vain toinen heistä on edes osittain pätevä vapaan maailman johtajaksi. Trump on kangerrellut toistuvasti niin keskeisten perusasioiden kanssa, että ei mistään näkökulmasta katsottuna voi olla tarpeeksi osaava ja asiantunteva henkilö USA:n presidentiksi. Toiseksi, Trump tulee aivan toisesta maailmasta. Donald Trump kannattajineen seurailee trendinä enemmänkin eurooppalaisen populismin kehityskulkuja, mikä on amerikkalaiselle politiikalle täysin vierasta. Kaikista tympeintä maailmanpolitiikalle olisi, että Amerikasta tulisi toinen Eurooppa.

Ennustin jo puolueiden ehdokasasettelujen aikana, että Trumpista voisi tulla republikaanien presidenttiehdokas. Voittokin on melko lähellä, sillä kaksi kautta demokraattia valkoisessa talossa ja republikaaneja kongressissa enteilee aika vahvasti republikaanien voittoa. Vaalihan voi ratketa vaikka sellaiseen asiaan kuin korkeimman oikeuden tuomarien valinta. Kansan yleinen tyytymättömyys politiikkaan on toki yksi tekijä, mutta amerikkalaiset ovat myös erittäin puolueuskollisia.

Vaikka Trumpista tulisi presidentti, ei Amerikka muuttuisi muukalaisvihamieliseksi diktatuuriksi. Siitäkään huolimatta, että Trump on avoimesti kampanjansa aikana aikonut presidenttinä esimerkiksi vainota poliittista oppositiota ja uhannut ensi töikseen laittaa Clintonit vankilaan. Trumpin valinta kuitenkin laukaisisi melkoisen epävarmuuden aikakauden amerikkalaiseen politiikkaan, ja moni asia pitäisi miettiä uusiksi. Varsinkin republikaanien pitäisi tämän seurauksena miettiä koko puoluepohjansa ja perustansa aivan uusiksi.

Amerikka äänestää ensi tiistaina Donald Trumpia tai Hillary Clintonia. Hillaryn presidenttikausi olisi ainakin suhteellisen ennustettava nelivuotinen aikajakso, eikä USA:n presidentti kulkisi ympäri maailmaa tuhoamassa diplomaattisia suhteita tai ehdottamassa jo etukäteen epäonnistuneita diilejä ties minkä muurien rakentamisista.