Lauri Liljenbäck

Kirjoitin älypuhelimen käytön vähentämisestä jo aiemmin (linkki), nyt Yleltä on tullut samaan aihepiiriin vinkkejä. Juttu itsessään on hyvä ja sopivan yksinkertainen sekä informoimaan että herättämään ajatuksia, mutta siinä on yksi huutava huolimattomuusvirhe: tietoturvan huomiotta jättäminen. Jo otsikko, joka oli ainakin kirjoitushetkellä: ”Moni ostaa nyt yksinkertaisia peruspuhelimia – pöytälaatikossasi saattaa lojua älypuhelin, josta saa sellaisen hetkessä”, sisältää tämän ajattelemattomuuden siitä, että vanha puhelin olisi vielä OK käyttää. Älypuhelimet ovat tietokoneita, joille on paljon vaikeampi tehdä ja joilla siten on paljon vähemmän haittaohjelmia kuin PC:illä tai Macintosheilla (sic), mutta jotka etenkään huolimattomassa käytössä eivät silti ole turvallisia vanhentuneina. Keskivertokuluttaja ei varmasti ajattele asiaa tai haluaa vähätellä sitä käytännön syistä, mutta älypuhelinta ei lähtökohtaisesti tulisi käyttää enää sen jälkeen, kun sen valmistaja ei julkaise sille tietoturvapäivityksiä. Poikkeuksena tähän on tietysti se, jos käyttöjärjestelmä on korvattu kolmannen osapuolen edelleen tukemalla versiolla, mutta tämä koskee vain minimaalista käyttäjäjoukkoa, joka lähtökohtaisesti tietää, mitä tekee.

Tietoturvapäivitysten loppuminen on erittäin harmillista luonnonvarojen kannalta, sillä puhelin voisi olla teknisesti aivan toimiva paljon sen ohjelmiston tukikautta pidemmän aikaa. Esimerkkinä tästä huonosta tuesta on Suomessakin suosittu OnePlus, joka oli aiemmin sitä mieltä, että kahden vuoden tuki riittää halvemmille puhelimille, ja nyttemmin juuri ilmoitti poistuvansa Euroopan markkinoilta, onneksi kuitenkin luvaten jatkavansa tukea kuten on luvannut. Ymmärrän liiketoiminnan näkökulmasta, että etenkin kun erilaisia puhelinmalleja on riesaksi asti, on niiden tukeminen työlästä. Sitä voisi siten kysyä, onko perusteltua tehdä niin monia malleja, ettei niitä pysty tukemaan pidempään. Muilla aloilla on tietysti paljon tätä räikeämpiäkin ongelmia liiketoimintaetiikan kannalta.

Joillain kuluttajilla varmasti on vanhoja käyttämättömiä puhelimia, jotka ovat vielä tuen osalta kurantteja, mutta valtaosa pöytälaatikoissa majailevista älypuhelimista on jo vuosia sitten menettänyt kaiken päivitystuen valmistajiltaan, osa jopa niin pitkälti ettei kaikkia sovelluksia edes saa asennettua, koska käyttöjärjestelmä on liian vanha.

Tietysti jos puhelimen tekee äärimmäisen ”tyhmäksi” jutun idean mukaan, ei se myöskään ole yhtä haavoittuvainen tai ehkä jopa turvallinen, jos sillä vain soittaa ja ottaa kuvia. En silti luottaisi siihen noin vain, ja toisaalta moni voi myöhemmin pyörtää päätöksensä ja käyttää puhelinta kaikkine ominaisuuksineen, kun on jo ottanut sen käyttöön ylipäänsä. On siis mielestäni vastuutonta tälläkään verukkeella suositella käyttämään vanhoja puhelimia, vaikka ajatus vanhojen laitteiden uusiokäytöstä muutoin onkin hyvä.

Tämä teksti poikkeaa aiemmista kirjoituksistani, mutta ei anneta sen haitata: kirjoittelin kaveriporukalle neuvoja ja ajatuksia tietokoneen näytön hankintaa varten pelaamista silmälläpitäen. Teksti on suunnattu jo asiasta hieman ymmärtäville ja kiinnostuneille, muille se tuskin antaa kovin paljoa. Tietotekniikka myös muuttuu niin nopeasti, että ohjeet saattavat olla joiltain osin hieman vanhentuneet, jos aikaa on kulunut merkittävästi sitten tämän julkaisun.

Kuvanlaatua ei kannata vertailla kaupassa. Siinä on suuria eroja, miltä näytöt näyttävät kalibroimatta, mutta jos kuva on hieman väärän värinen, ei sitä kuitenkaan kannata käyttää kriteerinä ostopäätökseen: värejä, kontrastia ym. voi säätää jonkun verran näytön asetuksista, joten kaikkeen peruskäyttöön sanoisin, että näytön kuin näytön saa keskivertokäyttäjälle ihan samalle tasolle. Erilaisuus tulee sitten siinä, kun haluaa käyttää näyttöä kuvankäsittelyyn kuten itse käytän; sitten täytyy joko olla todella hyvä näyttö tai mielellään siltikin kalibroida se erikseen, eli käyttää erillistä mittarilaitetta fyysisesti näytön päällä ja luoda ICC-profiili tietyin väliajoin, jonka voi sitten ottaa Windowsin (tai Macintosh OS:n) käyttöön

Eli muuhun kuin kuvankäsittelykäyttöön en huolehtisi siitä, miltä näyttö näyttää liikkeessä ns. out-of-the-box, sillä sen saa viiden minuutin säädöllä paljon paremmaksi

Näytön virkistystaajuus (hertsimäärä, Hz) on käytännössä oleellista vain kilpa-tason pelaamisessa: jos pelaat pelejä, joissa a) on oikeasti merkitystä pienilläkin refleksieroilla ja b) on tietokone, joka pyörittää peliä vastaavalla kuvataajuudella (Frames per Second, FPS). Eli jos esimerkiksi yleensä pelaat yksinpeli Cyberpunk 2077:ää n. 30 FPS taajuudella, et hyödy 360:n Hz näytöstä lainkaan, mutta jos pelaat kovatasoisena moninpeli Counter Strike 2:sta 240 FPS:n taajuudella, niin ehkä haluat sellaisen. Yleensä hyvät pelinäytöt kuitenkin ovat sen tasoisia, että hertsejä on liiankin kanssa ja ei se haittaakaan; siitä vain ei kannata erityisesti maksaa, ellei oikeasti sitä hyödynnä. Ihmissilmän erottelukyky näytön kuvan sujuvuudessa on varmaan jotain 120 Hz luokkaa, eli siitä eteenpäin höyty on lähinnä virkistystaajuuden ja kuvataajuuden synkronoinnissa, mikä taas on sen verran pieni asia, että se jää keskivertokäyttäjältä kokonaan huomaamatta

Näytön erottelutarkkuuden (resoluution) osalta vähän sama idea: 4K UHD on kovin kiva, mutta jos et päivitä tietokonettasi tarpeeksi usein, ei vaatimustason kasvaessa muutaman vuoden päästä ehkä mikään uusi peli enää pyöri kunnolla niin korkealla resoluutiolla. Näyttöjen kuva myös kärsii paljon, jos niitä käyttää alle natiiviresoluution, ellei sitten käytä resoluutiota todellisessa 1:1 koossa skaalaamatta, jolloin näyttöön jäävät mustat palkit reunoille hyödyntämättömälle kuva-alalle. Toisaalta nykyään alkavat tekoälyperusteiset skaalausteknologiat DLSS, FSR & XeSS olla sen verran päteviä, että usein voi pyörittää peliä alemmalla resoluutiolla ja tietokone näyttää sen korkeampana vähän soveltaen. Muutaman vuoden päästä ei ehkä enää edes huomaa eroa?

Näytön mahdollinen kaarevuus tuo immersiota, mutta riippuu käyttötarkoituksesta sekä omista preferensseistä, onko se hyvä asia. Suosittelen kokeilemaan tai vertailemaan ensin käymällä liikkeessä katsomassa. Itse testasin hetken työkäytössä näyttöä joka on määritetty todella kaarevaksi (1000 R) ja en pitänyt siitä, mutta toisaalta jokin ajopeli voisi olla huikeannäköinen sellaisella. Maltillisempi kaarevuus voisi olla hyvä kompromissi, tai sitten ei

Näytön paneelin tyypiksi suosittelen yleisesti In-Plane Switchingiä (IPS), sillä se on nyt huippuunsa kehittynyt ja soveltuu hyvin kaikkeen käyttöön. Omakin päänäyttöni oli vuosikausia IPS. Vielä jonkin aikaa sitten Vertical Alignment (VA) -paneeli sopi etenkin pelaamiseen paremmin hinta-laatusuhteessa, mutta nykyään IPS-näyttöjen saatavuuden parannuttua se on joko budjettivaihtoehto tai käytössä todella suurissa näytöissä. Organic Light-Emitting Diode (OLED) on absoluuttisesti paras paneelityyppi ja itselläni on nykyään sellainen, mutta ne ovat vielä sen verran uusi tuttavuus tietokonenäyttöjen osalta, että niiden hintaluokka on merkittävästi IPS:ää korkeampi ja niissä on omat huonot puolensa:

Kuvan palaminen näyttöön (image retention). Se on oikeassa käytössä mielestäni lähinnä teoreettinen riski, mutta kyse on siis siitä, että mikäli näyttö näyttää hyvin pitkään samaa kuvaa, jää se "haamukuvaksi" siihen kohtaan eikä lähde enää pois. Jos on näyttö päällä 24/7 ja esim. aina käyttöjärjestelmän tehtäväpalkki näkyvissä, niin sitten on riski että se jää siihen; muuten en näe pelkoa. Lisäksi valmistajilla on erilaisia näytönsäästäjätyyppisiä ratkaisuja pitämään näyttö virkeänä, ja tietty näytönsäästäjä itsessäänkin varmaan jo riittää

Hinnan mainitsin: vastaavantasoisen OLED-näytön hankkiakseen saa laittaa IPS-paneelisen hintaan ainakin 35 % lisää

OLED on monitoreissa uusin teknologia ja vaikka se onkin varmaan jo riittävän vakiintunut ominaisuuksiensa osalta, ei ole vielä kunnon kokemusta niiden tosiasiallisesta eliniästä muihin näyttötyyppeihin verrattuna. Teoriassa ei ole ongelmaa, mutta voi olla, että vaikka OLED-näyttöjen hajoamistodennäköisyys on muita tyyppejä merkittävästi korkeampi viiden vuoden jälkeen tai niissä esiintyy jotain ns. tyyppivikaa kulumisen seurauksena

OLEDit piirtävät tekstin (toistaiseksi) poikkeuksetta hieman huonommin kuin IPS tai VA: tämä johtuu siitä, miten OLEDin pikselirakenne (subpixel layout) on toteutettu. En ole nähnyt tätä eroa käytännössä vertaamalla kahta näyttöä, joten en tiedä kuinka mainittava ero on. Netistä löytyvistä valokuvista ei varmaan ihan saa oikeaa tuntumaa

Kirkkaus: IPS:t saa helpommin kirkkaammiksi, minkä takia ne soveltuvat yleensä paremmin HDR-sisällön katseluun valaistuissa tiloissa

OLED-näytöt tarvitsevat jäähdytystä, minkä takia suurimmassa osassa on oma sisäänrakennettu tuuletin, mikä saattaa olla kuultavissa jos tila on muutoin täysin hiljainen

Mikäli haluaa käyttää näytön virkistystaajuuden ja kuvataajuuden yhteensovittavaa teknologiaa (Variable Refresh Rate, VRR), aiheutuu OLED-näytöissä enemmän tai häiritsevämpää vilkuntaa (VRR Flicker). Sitä tapahtuu onneksi vain, kun kuvataajuus vaihtelee paljon ja efekti riippuu vähän katsojasta sekä näytöstä; itse en ole sitä testannut niin en osaa sanoa, onko se oikeasti häiritsevää

Oli paneelit mikä tahansa, niitä on paljon vähemmän kuin eri valmistajilla on malleja, koska valmistajat osatavat niitä samoilta alihankkijoilta ja käyttävät eri malleissaan. Tästä syystä monien näyttöjen väliset erot juontuvatkin ohjelmistopuolelta, jalustasta ym. valmistajan omista valinnoista; esimerkiksi MSI oli aiemmin sitä mieltä, ettei näyttöihin tarvitse voida ladata päivityksiä (firmware), mistä nousi aikamoinen meteli potentiaalisessa käyttäjäkunnassa: nykymaailmaan sopii huonosti toimittaa päivityskelvotonta tietotekniikkaa, vaikka sen suhteen tärkein asia eli tietoturvapäivitykset eivät suurinta osaa näyttöjä koskekaan

Kuten tietotekniikassa muutoinkin, valmistajilla on kaikkea omaa höpöhöpöä ja kummallisia markkinointitermejä joilla keksitään ominaisuuksia ja saadaan oikeat ominaisuudet kuulostamaan paremmilta: niihin kaikkiin valmistajaspesifeihin kikkoihin kannattaa suhtautua varauksella. Osa on oikeasti hyviä, osa samaa roskaa eri nimellä ja osa jopa haitallisia useille käyttäjille

Mitä sitten kannattaa pohtia näyttöä hankkiessa? Tässä oleellisimmat:

Oma budjetti: rajaa suoraan pois liian huokeat ja turhan tyyriit, niin on helpompi vertailla

Käyttötarkoitus: pelkästään pelaamiseen orientoitunut vai myös hyötykäyttöön tarvittava? Tämä vaikuttaa myös paneelityypin valintaan

Koko: onko esim. tarvetta katsoa TV-sarjoja samalta näytöltä. Pitkälti oman mieltymyksen mukaan kuitenkin

Resoluutio: toiset haluavat 4K-tarkkuuden koska sanovat sen näyttävän hyötykäyttöön parhaalta, toisille FHD on aivan yhtä hyvä. Pelien osalta kannattaa miettiä sitä oman panostustason kannalta siten, että onko valmis pitämään tietokoneen komponentit sillä tasolla että voi käyttää näytön natiiviresoluutiota tai onko valmis laskemaan asetuksia niin paljon, että ao. resoluutiota voi käyttää. Suosittelen kompromissiksi 2K-näyttöjä (QHD), jolloin saa parempaa kuin FHD muttei kuitenkaan ole ongelmissa kuten 4K:n kanssa

Lähtökohtaisesti fiksut resoluutiot suhteessa kokoon menevät näin: <26” = FHD/FHD+ (1080p/1200p), 26”–30” = QHD (1440p) ja >30” = 4K (2160p). Muitakin näkee, mutta niissä ei mielestäni ole pointtia katseluetäisyys huomioiden; poikkeuksena ultraleveät näytöt

Leveys: jos haluat eroon toisesta näytöstä tai muuten vain lisää tilaa, voi ultraleveä olla fiksu hankinta. Kuvasuhdetta ei tarvitse pelätä, sillä aina voi kuitenkin käyttää vain osaa ruudusta tyytymällä palkkeihin reunoilla, joten Diablo II:sta tai Overwatchia ei tarvitse venyttää luonnottomasti koko ruudulle. Useimmat ultralevät näytöt ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kaarevia, jos sillä on merkitystä

Ergonomia: suosittelen aina ostamaan sellaisen näytön, jonka jalustaa voi kunnolla säätää, ellei sitten aio kiinnittää näyttöä erilliseen telineeseen tms. Näyttö pitäisi aina voida saada oikeaan kulmaan ja joskus voi olla käytännöllistä, jos kulmaa voi helposti myös vaihtaa, esimerkiksi kun haluaa kääntää näyttöä näyttääkseen jotain vieruskaverille. Itse katselukulman ei pitäisi kuitenkaan IPS- ja OLED-näytöissä olla rajoittava tekijä

Lisäominaisuudet: harva tarvitsee monia lisäominaisuuksia, mutta osa voi olla hyödyllisiä. Esim. KVM-kytkin tai USB:n kautta tuotava virta voivat olla oleellisia etätyöläiselle, joku voi jopa haluta sisäänrakennetut kaiuttimet

Dronentorjunnasta

Miehittämättömien ilma-alusten eli dronejen kuluttajamalleja on ollut saatavilla jo vuosikausia, minkä takia olettaisin, että niiden torjuntaan olisi varauduttu jo varsin kattavasti. Silti usein dronet häiritsevät lentoliikennettä, kuten tänään kävi Arlandalla, kun neljä dronea pysäytti kaiken lentoliikenteen. Sattuu sitä toki suuremmillakin kentillä.

Lienee melko pieni todennäköisyys, että edes tahallaan lentokonetta päin lentävä drone saisi mitään aikaan, mutta ymmärrettävästi ei haluta ottaa sitä riskiä, että kyseessä ei olekaan lasten leikki vaan asiaan suunniteltu terrorilaite. Lentoliikenteen uudelleenohjaaminen on oletettavasti varsin suuri työ, josta aiheutuu ongelmia ja tulonmenetystä hyvin lyhyessäkin ajassa. Otetaan pahan tapauksen esimerkki: maailman vilkkain lentokenttä Hartsfield–Jackson Atlanta International Airport pysähtyy dronen takia tunniksi, kun sitä häädetään ja varmistutaan, ettei muita ole. Kentän kautta kulki vuonna 2023 yhteensä 775 818 lentokonetta, eli 88 lentokonetta tunnissa, vaikka oletettaisi tasainen liikenne kellon ympäri. Jos yhtäkkiä joudutaan uudelleenohjaamaan n. 100 lentokonetta, kun liikenne on suunniteltu todella tarkasti ja oletettavasti lähikentätkin ovat aika kiireisiä, on kyse melkoisesta ongelmasta, kun huomioidaan vielä kerrannaisvaikutukset kuten jatkolennoilta myöhästymiset. Oletettavasti tuolla Atlantalla on toki asteen pari järeämmät keinot käytössä kuin Arlandalla.

Ilmeisesti dronejen torjunta on vaikeampaa kuin kuvittelisi, ihmiskunta kun kuitenkin on erikoistunut kaikenlaiseen tuhoamiseen. Lentokenttien turvallisuuden yhteistoimintaorganisaatio ACI listaa neljä erilaista keinoa: elektronisen häirinnän, signaalimanipuloinnin, laitteisiin sisäänrakennetut estot sekä kineettiset toimenpiteet. Viimeinen pitää sisällään tuliaseet, omat dronet joko fyysisten verkkojen kanssa tai törmäämällä, laseraseet ja koulutetut linnut. Ja kyllä, laseraseet ovat jo nykyaikaa tässä skaalassa. Muista keinoista on vähän kyseenalaisen lähteen validi kooste, joka tosin keskittyy suuremman luokan sotilaskäyttöön tehtyihin droneihin, ja sitten on purkkaratkaisuja.

Kirjoitin yhdistykseni lehden numeroon 02/2024 pääkirjoituksen tekoälystä, joskin 2800 merkin rajoitteella: tässä teksti täydessä mitassaan. --

Ei enää tuorein mutta laajalti kohistuin trendi tietotekniikassa on tekoäly, sen käyttötarkoitukset sekä tulevaisuuskuvat. Kuten vastaavissa aiemmissa rajojarikkovissa ja tunteisiin nojaavissa ilmiöissä, odotukset ovat suuret; ehkä parhaana esimerkkinä on, että tätä kirjoittaessa laitevalmistaja Nvidian osakkeen arvo on noussut kahden vuoden takaisesta yli 400 %. Tekoäly itsessään ei silti ole arkikäytössäkään uusi konsepti; kaikkien tuntema käännöspalvelu Google Translate julkaistiin vuonna 2006, Google Mapsin reittiohjeet 2005.

Aika näyttää, onko nykyinen ”AI boom” taloudellisesti teknologiakupla ja kuinka se oikeasti vaikuttaa työmarkkinoihin asiantuntijatasolla, mutta varmaa on, että moni asia muuttuu lähitulevaisuudessa teknologian kypsyessä. Kasvojen etsiminen tuhansien valvontakamerojen pikselimössöstä, kännykän tekemä reaaliaikainen tulkkaus tai klassisen musiikin luonti tyhjästä eivät ole enää scifiä. Yhteisömme jäsenille on silti edelleen työmarkkinoilla samalla lailla kysyntää; adaptoidumme. Keskitytään teorian sijaan käytännön kaupallisiin sovelluksiin ja mainittakoon niistä muutama kiinnostavin.

Ehdottomasti tärkein tekoälyn käyttötarkoitus on nykyprosessien automatisoinnissa sekä jatkuvassa optimoinnissa, niin teollisessa valmistuksessa vaikka IoT-datan avulla kuin digitaalisessa palveluliiketoiminnassa koneoppimisella. Tekoäly voi tunnistaa taudin, ennakoida laiterikkoa ja analysoida vakuutusriskin. Pienenä mutta kuluttajalla näkyvänä osana kokonaisuutta tekoäly on jo varsin hyvä sekä luotettava tekstin tiivistämisessä, esimerkiksi PDF-muotoisten raporttien osalta. Teoriassa höpsönä esimerkkinä lähettäjä voisi kirjoittaa sähköpostiviestin sanelemalla avainkohdat tekoälylle ja vastaanottaja taas tiivistää sen samoihin avainkohtiin tekoälyllä. Luotettavan tekstin tuottaminen on vielä toistaiseksi paikoin ontuvaa ns. hallusinoinnin takia mutta hyödyllistä etenkin, jos lähteet saa myös listattua. Toimiakseen hyvin tekoälyn ylläpitäjän täytyy ”opettaa” sitä asianmukaisella datalla, ja sitä tarvitaankin sitten paljon. Potentiaalia on paljon kaikenlaiseen uuteen liiketoimintaan, jota emme vielä osaa kuvitellakaan, joten näemme lähitulevaisuudessa uusia yllättäviä menestystarinoita ja IT-miljonäärejä.

Ei hyvää ettei huonoakin, sillä tekoäly vaati veronsa. Laskentatehoa tarvitaan yksinkertaisiin nykytoimintoihin verrattuna eksponentiaalinen määrä, sillä prosessoitavaa on valtavasti ja toisaalta nykykuluttaja ja liiketoiminta vaativat tuloksia nopeasti: on aivan eri asia laskea nopein reitti kartan kahden pisteen välillä kuin luoda uskottavan näköinen esittelyvideo pelkän lauseen perusteella. Mitä enemmän tehoa ja dataa tarvitaan, sitä enemmän aiheutuu päästöjä, kulutetaan luonnonvaroja ja todennäköisemmin väärinkäytetään käyttäjätietoja kuten valokuvia, tahallisesti tai tahattomasti. Vastassa ovat myös eettiset ongelmat kuten voiko ihmisryhmiä profiloida tai mitä itseohjautuva auto tekee, jos sen täytyy hätätilanteessa valita, suojellako kuskia vai jalankulkijaa, tai tiettyjä jalankulkijoita toisten sijaan. Myös väärinkäyttötarkoitukset ovat mitä monipuolisimmat, kun rikolliset sekä valtiolliset toimijat pääsevät toteuttamaan itseään: hongkongilaispankilta vietiin alkuvuonna 23 miljoonaa euroa, kun huijari soitti usean osallistujan Teams-videopuhelun, jossa äänen ja kuvien perusteella generoitu pankin CFO keskusteli uskottavasti ja käski tekemään tilisiirron. Ei valitettavasti ole liioiteltua sanoa, ettei kohta mihinkään digitaaliseen sisältöön voi luottaa noin vain.

Turun rakennushankkeet

Jos jotain turkulaisena saa hävetä, niin se on julkiset rakennushankkeet. Uusimpana käänteenä on tunnin (sic) junaan (nyk. Länsirata) valmistautumiseenkin liittyvä kaksoisraiteen rakentaminen Kupittaan ja Turun päärautatieaseman välille. Ei yllättäne ketään, että tämäkin hanke menee reippaasti yli budjetoidun, mutta kaupunginhallitukselle toimitetun esittelymateriaalin perusteella taaskaan ei ole edes yritetty:

”Jatkoa varten tekstissä todetaan, että olisi hyvä jos kaupunki voisi halutessaan vetäytyä vastaavista hankkeista”

Tämä näissä hankkeissa on mielestäni aivan absurdia: voidaan sopia toimittajien kanssa enimmäishinta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, vaan budjetti voi moninkertaistua ja se täytyy silti viedä läpi. Kerta toisensa jälkeen. Rakennushankkeissa on ollut mahdollista hyödyntää tässä blogissanikin mainitsemaani allianssimallia jo pitkään, mutta mitään vastaava ei selkeästi ole saatu aikaan ainakaan tähän hankkeeseen. Toimittajan osalta tämän ymmärtää, heillehän se on huonompi vaihtoehto, mutta yhteistä rahaa käyttävän julkisen hankintatoimen kannalta tämä on mielestäni aivan edesvastuutonta. Yksityisellä puolella tällaiselle pähkähulluudelle ei olisi mitään sijaa ja jos olisikin jotenkin mennyt läpi, olisi C-tasolla tullut kenkää saman tien.

Turhasta ärsyyntyminen

En lue kommenttipalstoja kuin teknologiauutisista, mutta onneksi Yle teki näistä kommenteista ihan oman juttunsa, sillä tätä on mielestäni niin vaikea ymmärtää.

Kun alkuperäinen juttu aikanaan julkaistiin, en lukenut sitä, mutta koin otsikon perusteella lähinnä ihmetystä ja kiinnostusta: miksi kukaan haluaisi tehdä noin, mutta tehköön toki jos niin haluaa. Konservatiivista nillitystä on varmasti kaikessa kommentoinnissa uutisista, joissa joku tekee jotakin eri tavalla, mutta monella negatiivisesti kommentoivalla oli tässä varmaan samasta perustasta kumpuavaa erilaisuuden pelkoa, sitä ei ehkä vain voi täysin kategorisoida konservatismiksi, koska Simoska on teknisesti ottaen se narratiivin konservatiivi. Täytyy siis keskittyä vain puhtaasti tunteelliseen arvokonservatismiin.

Oman osansa tekee varmasti jutussakin mainittu misogynia (nuoria) päättäväisiä naisia kohtaan. Jos emme keskity siihen, täytyy negatiivisuuden mielestäni juontua juurikin omaan elämäänsä vertaamisesta ja jollain tavalla pettymisestä joko ettei pysty itse samaan tai ettei itse voi nauttia elämästä samalla tavalla vaikka tekee asiat paljon helpommin. Enkä nyt tarkoita vain kuinka kätevää olisi pitää kylmästä kahvista (toim. huom. en itse juo kahvia). Tavanomainen konservatismi käsittääkseni perustuu siihen, että kokee pelkoa oman elämänsä muutoksesta, ja tässä en usko kovin monen alitajunnan tulkitsevan Simoskan käytöksen johtavan suurempaan liikehdintään asian puolesta ja siten ”uhkaan” omaa elämäntapaa kohtaan.

Niin tai näin, on tavallaan kiehtovaa miten ihminen reagoi sellaiseen ärtymällä niin paljon, että kokee tarpeen kommentoida asiaa julkisesti ilman että kuitenkaan on oikeasti mitään nimellistäkään sanottavaa. Ja vaikka sanon kiehtovaa, en tarkoita että se olisi hyvä asia, jo ihan henkilön itselleen aiheuttaman stressin takia. Ja kun miettii, kuinka moni oli jutun nähtyään edes jollain tasolla ärtynyt, muttei kommentoinut. Minua harmittaa se, kuinka paljon hänen ihmiskontaktinsa varmasti kärsivät ihmisten ärtyvän suhtautumisen takia. Se laittaa myös miettimään sitä, mikä kaikki muu voi ärsyttää (kaikki kai) ja siten johtaa käsittämättömähköön negatiiviseen suhtautumiseen, jota kohde ei todellakaan ansaitse. Ja ekstrapoloimalla luulisin itsekin syyllistyneeni samaan, mikä on jo hieman pelottavaa. Oli keinoista mitä mieltä vain, Simoska nostaa esiin hyvän pointin, jota ei tule tarpeeksi usein ajateltua:

Ihmetyksiä turvallisuuspoliittisesta päättämättömyydestä

COVID-19-pandemian vallattua palstatilan ”jokainen oli somessa tartuntatautiasiantuntija" ja Venäjän hyökkäyssodan myötä taas turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Molemmista aiheista on kirjoitettu ja kirjoitetaan paljon, ja kuten pandemian osalta jätin analyysini kirjaamatta, en analysoi sotaa sen tarkemmin tässä. Seuraan sotaa tiiviisti ja se on varsin merkittävä omankin elämäni kannalta, mutta maailmassa käydään muitakin sotia ja humanitaarisia katastrofeja, tyranneja sekä disinformaatiota löytyy valitettavasti ympäri maailmaa. Aina eri konfliktien ja onnettomuuksien myötä kärsin siitä, että tämäkin unohdetaan pian. Enkä väitä, että olen itse yhtään sen parempi. Nyt tosin on Euroopan tulevaisuuden kannalta erityisen tärkeää, ettei tämä konflikti unohdu. Mutta takaisin asiaan. Turvallisuuspolitiikan osalta olen tänä vuonna ihmetellyt kolmea seikkaa siitä, miten päättämään valitut kansanedustajat sekä niiden parissa työskentelevät viranhaltijat ovat olleet niin ymmällään, kun olisi aika esittää vaihtoehtoja, niiden seurauksia sekä tehdä niistä päätöksiä (joista jälkimmäinen on pääsääntöisesti tietysti politiikkojen tehtävä):

Nato-kanta

Turistiviisumit

Nord Stream -kaasuputket

1. Jokaisella suomalaisella kansanedustajalla luulisi olleen kanta Natojäsenyyttä kohtaan jo ennen kuin tuli ajankohtaiseksi äänestää siitä, sillä asia on ollut jatkuvasti esillä jo ainakin vuodesta 1992 lähtien. Kuinka voi olla mitään mielipidettä tällaisessa maassa turvallisuuspolitiikasta, jos ei ole selvittänyt, olisiko Natojäsenyys hyvä vai huono asia? Ja kyllä, jokaisella kansanedustajalla tulisi olla jonkinlainen käsitys turvallisuuspolitiikasta, mutta toisaalta sitten on niin monta muutakin asiaa mistä näin toivoisi. Annan paljon anteeksi sillä, että juuri tuo ikuisuuskysymyksenä pysyminen on johtanut siihen, ettei se tuntunut koskaan ajankohtaiselta ja siksi vaativan perehtymistä, joten oli varmasti helppoa vain mennä puolueen yleisellä kannalla ja toivoa, ettei kukaan kysy siitä mitään. Kuitenkin kun se oli tärkeimpiä keskustelunaiheita kahvihuoneista valtakunnanmediaan, oli moni kansanedustaja edelleen samalla linjalla, ettei ole muodostanut mielipidettään. Puheenjohtajilla on oikeus pidättää mielipiteensä julkisuudesta, ettei ohjaa muita, mutta mielestäni on anteeksiantamatonta suomettunutta vatulointia, ettei osaa sanoa juuta eikä jaata kun on jo päivän selvää, että asiasta tullaan äänestämään. Se ei nyt ole tämän kirjoituksen aihe, mutta kaipasin myös merkittävästi enemmän kriittistä keskustelua puolesta ja vastaan, mitä olisi voitu käydä jo vuosikausia, mutta nyt prosessi ajettiin yllättävän nopeasti läpi ja kritiikki jäi lähinnä Eduskunnan päätöskokoukseen.

2. Kun COVID-19-rajoitukset poistuivat, EU:ssa havahduttiin siihen, että nythän on muuten venäläisiä turisteja ihan uudella kaliiberilla ja jotain pitäisi tehdä. Suomi seurasi auttamattoman hitaasti muiden perässä lopulta kieltämällä turistiviisumit Venäjän kansalaisilta. En ole perehtynyt asiaan sen tarkemmin enkä kritisoi itse prosessin venymistä, mutta Suomea laajemminkin ihmettelen asian periaatteellisuuden yllättävyyttä. Turisteja oli ollut jo pandemian aikana, niiden olemassaolo ei ollut yllätys. Silti suureksi puheenaiheeksi asia muuttui vasta pandemiarajoitusten poistuttua ja eniten ihmetyttää se, että vasta tuolloin alkoi pohdinta siitä, mitä asialle voitaisi tehdä. Ymmärrän suunnittelemattomuuden ennen vuotta 2014, maailmassa kun suuri massa ei osaa koskaan varautua mihinkään ennen kuin jotain tapahtuu, mutta tässä on ollut melkein kahdeksan vuotta aikaa pohtia, millaisia pakotteita pitäisi, olisi pitänyt ja voitaisi tehdä, jos tilanne eskaloituu. Silti ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa viisumirajoituksille ainakaan niiden käytännön toteutuksen osalta, vaikutti ettei edes olisi tajuttu tarvetta tällaiselle. Ei vaikka pakotteisiinkin on sisältynyt henkilöiden liikkumisen rajoittamista. En näe ainakaan nykytiedon valossa turismin muodostaneen suurta ongelmaa, mutta mielestäni on anteeksiantamatonta kaikilta osapuolilta, ettei asiaan osattu mitenkään varautua.

3. Nord Stream -kaasuputkien räjäytykseen varautumisesta, joka tätä kirjoittaessani on suuri puheenaihe, en syytä viranomaisia; tiedän, että infrastruktuuriin kohdistuviin iskuihin suhtaudutaan asianmukaisesti. Ihmettelen sitä, kuinka erityisesti Saksassa on luotettu siihen, ettei mitään vastaavaa voi tapahtua ja terrori-iskua pidetään korkeintaan teoreettisena mahdollisuutena. Olen itse pelännyt Atlantin datakaapeleiden puolesta niin kauan kuin olen tajunnut niiden olemassaolon ja mielestäni on jälleen anteeksiantamatonta, ettei tällaisia uhkakuvia ole huomioitu politiikassa. Kaipa se kiteytyy siihen samaan, ettei kaikkeen voi kohdistaa resursseja eikä se ole ollut kiinnostava aihe. Toivon, että tämä isku toimii jatkossa esimerkkitapauksena ja avasi ainakin nykypoliitikkojen silmiä edes hetkeksi.

Iduozee kirjoittaa hyvin konservatiivisista asenteista keskustelussa (digitaalisesta) taiteesta ja olen tehnyt samat havainnot sekä olen hänen kanssaan samaa mieltä oikeastaan kaikessa. Hänen tekstinsä sivuuttaa kuitenkin täysin yhden todella oleellisen seikan sarjojen, elokuvien, pelien ja muun taiteen kritiikissä, mikä on loistanut poissaolollaan myös monen muun tapauksen kanssa jo vuosia: kun keskitytään konservatiivisten öykkäreiden perusteettoman kritiikin vähättelyyn, jätetään samalla varjoon kaikki muukin kritiikki sekä hankaloitetaan sen esittämistä. The Lord of the Rings: The Rings of Power on hyvä esimerkki siitä, että keskustelussa ja Iduozeen kolumnissakin sarjaan kohdistuvasta kritiikistä keskitytään vain moninaisuuden esilletuomiseen. Lause voi olla ajattelematon, mutta tällaisenaan se kuulostaa siltä, että sarja ei ole saanut mistään muusta kritiikkiä: ”Amazon Prime joutui jäädyttämään Mahtisormukset -sarjan arvostelut palvelussaan hetkellisesti kokonaan, kun sarja joutui negatiivisia arvioita suoltavan, verisesti pettyneen trolliarmeijan jalkoihin”.

Minusta on hyvä asia, että sarjassa on näyttelijöitä paljon moninaisemmin kuin mitä Tolkien olisi osannut tai voinut aikanaan kirjoittaa. On hyvä, että uusi taide elää aikansa mukana, jos se ei muodosta ongelmaa taiteilijan luoman maailmaan muilta osin ja mielestäni moninaisuuden huomioivat hahmot eivät ole ongelma. Mainittakoon, että moninaisuuden pakottaminen uudelleenversiointeihin voi kuitenkin olla asia erikseen. Sarjassa on kuitenkin pilvin pimein muita kritisoitavia asioita, etenkin kun kyseessä on historian kallein sarja ja siltä odottaisi siten todella korkeaa tasoa. Tämä kaikki kritiikki jää kuitenkin mediahuomiossa moninaisuuskeskustelun varjoon, antaen kuvan siitä, että sarjassa ei ole juuri muuta mainitsemisen arvoista kritisoitavaa, eli se on todella hyvä. Erityisenä tekijänä on juuri lainauksessa mainittu seikka, että Amazonin omistamasta globaalista sarja- ja elokuvadatan monopolipalvelusta IMDb:stä suljettiin kommentointimahdollisuus sarjaan rajoitutuksi ajaksi. Nyt se perusteltiin moninaisuuskritiikillä, mutta mitä jos vaikka HBO olisi pyytänyt samaa, jos sen sarjaa kritisoitiin naurettavasta juonikuviosta? Amazonille on kovin kätevää tukea omaa sarjaansa omalla alustallaan ja piilottaa samalla kaikki muukin kritiikki.

Ikävät äänet eivät mitenkään erityisesti häiritse minua enkä sanoisi itseäni misofoniseksi, mutta huono musiikki kyllä tekee tehtävänsä. En herkästi sano rakastavani tai vihaavani jotain, kuten usein etenkin somekulttuurissa on tapana kärjistää, mutta tietynlaista musiikkia uskon kuitenkin oikeasti ihan vihaavani. Kuten usein metallimusiikin ystäviä, minua risoo hiphop, vaikka toki ihan popistakin löytyy aikamoista kuraa. Sen tarkemmin valittamatta totean vain, että etova musiikki saa aivoni helposti jumiin ja ärsyyntymisen nousemaan huolella. Ei siinä sinänsä mitään järkeä ole enkä haluaisi niin olevan, mutta katsotaan, opinko siitä koskaan pois. Asiaa ei tietysti auta, että altistusta yrittää välttää mahdollisimman tehokkaasti. :)

Älypuhelittomuudesta

Ylen artikkeli kertoo älypuhelimesta luopumisesta. Haastatelluilla Piekäisillä ja muilla samalla mentaliteetilla toimivalla on mielestäni aivan oikea idea, mutta väärät keinot. Älypuhelin on laite ja sen käytön lopettaminen on vähän kuin lopettaisi kokonaan lämmittämästä asuntoa, koska termostaattia säätämättä voi olla välillä liian kuuma.

Artikkelin pääpointit ovat häiriöiden vähentäminen ja sosiaalisuuden lisääminen. Tottakai älypuhelimesta luopuminen johtaa näihin, mutta aivan yhtä hyvin samaan lopputulokseen pääsee järkevällä käytöllä. On esimerkiksi mahdollista säätää erikseen ajat, jolloin puhelin synkronoi viestit, hiljentää ilmoitukset tiettyinä aikoina tai, ehkä kaikkein helpoiten ja kuten itse olen tehnyt alusta asti, lukea ilmoitukset silloin kun se itselleen sopii. Ihmisiä tavatessa on täysin validi ratkaisu jättää ottamatta puhelinta esiin, tai jos käyttää sitä muuhun tarkoitukseen, ei lue viestejä samalla. Se ei ole sen vaikeampaa. Tai ehken voi sanoa niin helposti: en itse tiedä millaista z-sukupolven elämä on älypuhelin kädessä kasvaneena ja katson asiaa omien milleniaalisin pöytätietokoneen kanssa kasvaneen silmin; jos koko yhteisö painostaa lukemaan viestit heti, voi olla vaikeaa poiketa siitä, ellei oikeasti ole pakko eli ettei ole älypuhelinta. Fear of missing out ja ryhmäpaine ovat todella vaikuttavia ilmiöitä.

Älypuhelittomuus nykyaikana, erityisesti nuorilla, voi olla haastavaa. En nyt halua puhua sen puolesta, että nuoriso roikkuisi enemmän puhelimilla, mutta koska niin paljon interaktiota tapahtuu ja tietoa liikkuu yhteisöllisen median kautta, jää älypuhelimeton väkisinkin monen kuvion ulkopuolelle, vaikka kyse olisi läheistenkin ystävien yhteydenpidosta. Organisaatioiden viestinnästä puhumattakaan. Toki paljon sisältöä on turhaa, osan välttäminen jopa hyödyllistä, mutta mukaan mahtuu joka tapauksessa paljon sellaista, jossa haluaisi varmasti olla mukana. On ikävää, jos tästä joutuu luopumaan siksi, että pysty käyttämään palveluja kohtuudella.

Tavoitteesta olen siis aivan samaa mieltä: en arvosta sitä lainkaan, että ihmiset kokevat muiden seurassa tärkeämmäksi lukea viestejä ja uutisia kuin keskittyä keskustelukumppaneihinsa (poikkeukset sallien toki, esim. sairas lapsi). On tutkitusti haastavampaa keskittyä mihinkään tekemiseen, saati rentoutua, jos joutuu koko ajan reagoimaan puhelimen ärsykkeisiin. Ellei kyse ole addiktiosta, sen kaiken voi välttää sillä, että yksinkertaisesti jättää puhelimen taskuun tai laukkuun.

Surullisenkuuluisa Ever Given -rahtialus avasi hetkellisesti maailman silmät globaalien toimitusketjujen haavoittuvuudelle. Itse olen tavallaan iloinen tapahtumasta, sillä sen myötä toimitusketjuihin tehtäviin tahallisiin häiriöihin panostetaan varmasti enemmän. Yllätyin, kuinka kauan Egyptin kanavahallinnolla meni saada alus taas liikkeelle: eikö moiseen oikeasti oltu sen paremmin varauduttu, vai oliko arvio vain virheellinen sen osalta, ettei alus voisi jäädä niin perusteellisesti jumiin? Ensimmäinen kuulostaisi liian hurjalta, mutta toisaalta toinen skenaario ei huomioi sitä, jos alus olisikin tahallisesti haluttu jumittaa. Tietenkään suurta yleisöä ei kiinnostaa merikuljetukset, mutta turvallisuusyhteisöä luulisi.

Kanavat ovat luontaisia pullonkauloja, joiden toimintavarmuuteen luulisi kohdistuvan erityisen suurta kiinnostusta. Toki käytännössä kaikki merkittävät kanavat voidaan kiertää ja yksittäisenä ongelmatapauksena mitään kovin suurta ei globaalissakaan skaalassa tapahdu, mutta entä jos se olisikin vain osa koordinoidumpaa iskua? Ei edes tarvitse mennä valtiollisiin toimijoihin, salaliittoihin tai jännitysromaanien fiktioon, että esim. markkinapaniikin hyödyntämiseksi kannattaisi masinoida samaan aikaan kyberhyökkäys VTS-palveluihin, tukkia Suezin kanava laivalla sekä dronehyökkäyksillä ja toteuttaa panttivankitilanne Rotterdamissa. Vaikka yhdessäkin tapahtumat jäisivät kuljetusmäärien muutoksen kannalta alaviitteeksi globaalin rahdin vuosikirjassa, bensiiniä ja WC-paperia hamstraava kansa menisi aivan pähkinöiksi, mikä vaikuttaisi vähintäänkin pörssikursseihin. Ja tietysti merenkulkuala sekä yksittäiset yritykset kärsisivät paljon.

No, maalailut sikseen. Lienee vain ajan kysymys, ennen kuin laivakuljetusten kyberrintamalla tapahtuu jotain suurempaa, pieni hakkeriryhmäkin voi saada nykyään aikaan enemmän kuin valtiojohdettu sabotööriryhmä 30 vuotta sitten. Ylen jutussakin mainittu varustamon tietoverkon enkryptaaminen voisi pahimmillaan viedä yrityksen konkurssiin, puhumattakaan jos se iskisi viiveellä useampaan yritykseen. Toisaalta markkinatalouden periaatteiden mukaisesti on hyvä, että "vaarattomat" hakkerit alati sparraavat tietoturvaa rahan perässä, jotta todennäköisyys suuremmalle ongelmalle pienenee jatkuvan varustautumisen myötä. Tietoturvaan panostaminen tulee organisaatioille kalliiksi, mutta Wasalinen toimitusjohtaja toistaa tutun viisauden: "Tietoturva vaatii rahaa, mutta tietomurto on aina kalliimpi kuin hyvä laatujärjestelmä". Tai no, ei ehkä aina, mutta varmasti useimmiten.

Aiheeseen liittyy myös toinen tuore Ylen artikkeli sekä uutinen uudesta merenkulun kyberturvallisuusohjeistuksesta:

https://yle.fi/uutiset/3-12026736

Työntekijöiden irtisanominen aina vaikuttanut minusta Suomessa turhan haastavalta työnantajan näkökulmasta silloin, kun kyse ei ole tuotannollis-taloudellisista syistä. Mainittakoon heti tekstin aluksi taustoittamaan, että minua ei ole irtisanottu eli aiheesta ei ole omaa kokemusta, mutta toimin tällä hetkellä luottamusmiehenä.

Etenkin tietotyössä työnantaja joutuu luottamaan paljon työntekijään, korona-ajan yllättäen alkaneessa etätyöskentelyssä vielä normaalia enemmän ja ehkä organisaation aiemman linjan vastaisesti. Jotkut työntekijät ovat eristäytyneinä varmasti "hyödyntäneet" työaikaa muuhun kuin kuuluisi tai toimineet muutoin eri tavalla kuin olisivat työpaikalla ollessaan toimineet. Tämä on toki aivan eri keskustelu ja itse uskon näistä vapauksista koituneen enemmän hyötyä kuin haittaa, ja organisaatioillahan kuuluisi olla keinot varmistua työn tuottavuudesta olosuhteista riippumatta. En nyt äkkiseltään keksi minkäänlaista työtä, jossa työntekijän valvominen olisi ainoa keino tai todella oleellista työn laadun varmistamiseksi, kun työn jälkeä voi mitata tuotoksen tai asiakaspalautteen avulla. No, ehkä infrastruktuurin rakentamisen kanssa esim. virheellisen betonin valamisen suhteen, joka paljastuu vasta vuosien päästä, mutta sitä ei voikaan oikein tehdä etänä.

Niin tai näin, ensisijaista on, että työnantaja voi luottaa työntekijään, mutta ongelmahan onkin juuri silloin, kun ei voi. Työnantajalle voi olla mahdotonta näyttää toteen työntekijän vilpillisyyttä, vaikka olisi siitä täysin varma epävirallisesti esim. anonyymien palautteiden kautta, kun kukaan ei halua esiintyä nimellään. Laki suojelee työntekijää perustellusti työnantajan mielivallalta ja esim. kollegojen ilkeämielisyydeltä, jottei työnantaja voi irtisanoa kuulopuheiden tai arvelujensa perusteella. Toisaalta moni väärinkäytösperusteinen irtisanominen vaatii useita huomautuksia lähiesihenkilöltä ennen kuin asia tulee edes ylemmän tason tietoon ja lähiesihenkilölle voi olla suuri kynnys antaa huomautuksia. Näitä varten kaivattaisiin toimivia prosesseja potentiaalisiin ongelmiin puuttumiseksi, jotta työnantaja ei joutuisi vain hyväksymään tilannetta ja toivomaan parasta. Koeaika on hyvä konsepti varmistamaan molemminpuolisesti suhteen toimiminen, mutta monet ongelmat kehittyvät vasta myöhemmin, ja toki jotkut alun perinkin organisaatioon sopimattomat työntekijät varmasti onnistuvat hämäämään muita koeajan verran ja/tai vaihtavat työpaikkaa noin puolentoista vuoden jälkeen, kun alkaa olla ilmeistä, mikä asian laita oikeasti on.

Tulee huomioida, että työntekijä voi hoitaa varsinaiset tehtävänsä hyvin, mutta olla silti ongelmallinen, ja tämän uskon suuremmaksi ongelmaksi ainakin teoreettisella tasolla, vaikkei se sitä määrällisesti olisikaan (minulla ei ole tilastotietoa tästä). Työyhteisöä voi nakertaa asenteen lisäksi haitallisella toiminnalla, kuten työnantajan edun tai arvojen vastaisesti toimimalla tai kollegoita häiritsemällä, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Tällaiselta pohjalta irtisanominen on hyvin vaikeaa, ja mikäli työntekijä ei halua taipua tai haluaa tarkoituksella ns. kaivaa verta nenästään, voi hän roikkua mukana pitkäänkin. Tällaiset tapaukset johtavat varmasti useimmiten jutussakin mainittuihin tarjouksiin korvauksista oman irtisanoutumisen kautta, mutta on mielestäni väärin, että tämä on se (lähes) ainoa keino puuttua asiaan; pahimmassa tapauksessa sama toistuu sitten ao. henkilön seuraavassa työpaikassa. Toki vastapainoksi täytyy huomioida, että työnantaja voi toimialasta ja sijainnista riippuen hankaloittaa tai jopa estää työntekijän uudelleentyöllistymistä, minkä ei pitäisi suuren väärinkäyttöriskin takia kuulua työkalupakkiin, vaikka henkilö oikeasti olisikin sen ansainnut. Lomautukset ovat Suomessa hieno keino välttää tuotannollis-taloudellisia irtisanomisia, mutta ne eivät oikein sovellu henkilöperusteisiin asioihin. Kyllähän (oletetusti) niskuroivan työntekijän lomauttaminen voisi saada tämän miettimään asioita ja joko muuttamaan tapojaan tai irtisanoutumaan itse, mutta siinäkin olisi turhan suuri riski väärinkäytölle, vaikka viattomien rankaiseminen varmasti saataisiin kuriin edeltävillä toimenpiteillä ja keskusteluilla.

Olen kummastellut suomen korkeakoulututkintojärjestelmää jo lukiolaisesta asti ja Ylen uutinen herätti jälleen hieman lisää kummastusta. Käsitellään ensin raflaavaa otsikkoa eli tutkintonimikkeen myöntämistä. Riippumatta YAMK-tutkintojen lopullisesta nimestä on selvää, että järjestelmää tulisi uudistaa nopeasti.

Yliopistot myöntävät tutkintonimikkeitä sen perusteella, mihin opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut niille oikeuden. Tästä syystä, jos yliopisto haluaa aloittaa jonkin uuden tutkintoon johtavan koulutuksen järjestämisen, sen on saatava siihen ensin OKM:n "lupa". Tämä pitkälti estää vastaavan ongelman kuin YAMK-tradenomisairaanhoitajat, sillä OKM harjoittaa sääntelyä tutkintonimikkeiden suhteen. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin jatkaa, että tämä ei kuitenkaan aina ole täysin loogista tai ainakaan yhdenmukaista: esimerkiksi ravitsemusterapeuttina toimiakseen (laillistettu ammattinimike) on valmistuttava Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnan kliinisen ravitsemustieteen pääaineesta, eli koulutuksella tehdään aluepolitiikkaa. Toisena esimerkkinä Jyväskylän yliopisto, jossa voi lukea tietojärjestelmätiedettä Informaatioteknologian tiedekunnassa ja valmistua kauppatieteiden maisteriksi filosofian maisterin sijaan. Mainittakoon, että arvostan ideaa yhdistää eri IT-aloja yhteen tiedekuntaan, mutta opintovaatimukset tuossa tutkinnossa poikkeavat varsin paljon kauppatieteiden maisterin vaatimuksista ns. normaaleissa tutkinnoissa. Toki kaikilla yliopistoilla on jollain tapaa valtavirrasta poikkeavia tai erikoisempia tutkintonimikkeitä myös eri (kansainvälisten) maisteriohjelmien toteuttamiseen, minkä takia tiedekunta voi myöntää tutkintoja maisterinimikkeisiin, joita se ei muutoin myöntäisi.

YAMK-keskustelussa Arenen keskeinen argumentti on, että tutkintoja ei osata arvostaa riittävästi. Arene haluaisi, että YAMK-tutkintoa käsiteltäisi samantasoisena kuin ylempää yliopistotutkintoa, maisteria tai vastaavaa. On totta, että nämä ovat teknisesti saman tasoisia (ja tämä taas tulee Bolognan prosessista), mutta ainakin Ylen uutisessa keskustelusta jää kokonaan huomioimatta se, että vaikka taso olisi sama, ei sisältö todellakaan ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Tässä ihan lainaus OKM:n sivuilta "Yliopistoissa korostuu tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva opetus. Ammattikorkeakoulut tarjoavat käytännön­läheistä ja työelämän tarpeita vastaavaa koulutusta". On siis jo tarkoituksellisestikin hyvin eri asia, kumman puolen ylemmästä tutkinnosta puhutaan. Tasoon keskittyminen on mielestäni varsin toissijainen asia: eikä tutkinnon soveltuvuudesta kerro enemmän sen sisältö kuin sen taso? Jos esimerkiksi yritys haluaa rekrytoida henkilön, sitä kiinnostaa henkilön soveltuvuus koulutustaustansa puolesta: jos halutaan teoreettisempaa osaamista ja tieteellistä ymmärrystä, preferoidaan yliopistotaustaa ja jos halutaan käytännön osaamista, AMK-taustaa. Toki mitä YAMK-keskustelussa ensisijaisesti varmasti haetaan, muttei sanota, on YAMK-tutkinnon arvostuksen lisääminen sekoittamalla se yliopistotutkintoihin; yhteiskunta on tottunut yliopistomaistereihin eikä tunne YAMK-tutkintoja, joten se arvostaa luontaisesti enemmän yliopistotutkintoa, vaikka YAMK-tutkintotausta olisikin tosiasiassa soveltuvampi. En tunne YAMK-tutkintoja sen enempää, mutta ainakin tarkoituksellisuuden näkökulmasta YAMK-tutkinto olisi liike-elämässä usein yliopistotutkintoa hyödyllisempi, ja tämän ymmärrystä olisi varmasti paikallaan kehittää.

Toinen pointti YAMK-tutkintonimikkeiden maisteriuttamisessa on kansainvälisyys. Tottakai AMK:t haluavat tutkintojensa olevan kansainvälisesti arvostettuja, mutta tässä pääsemmekin vielä hankalampaan nimiongelmaan. Toisaalta anglosaksinen koulutusjärjestelmä perustuu siihen, että suoritetaan Bachelor-tason opinnot ja siirrytään työelämään, mihin AMK:n alempi taso vastaa paremmin kuin yliopiston kandidaattiopinnot, sillä ne ovat edelleenkin käytännössä vain maisteria edeltäviä opintoja eikä suunniteltu itsenäisesti riittäväksi kokonaisuudeksi, vaikkakin tätä on jo pitkään haluttu uudistaa. Eli työelämän näkökulmasta alempi AMK-tutkinto usein valmistaa paremmin kuin kandidaatintutkinto.

Kansainväliselle tasolle vietynä tämä kuitenkin sekoittaa asiaa vielä enemmän, sillä miten anglosaksiseen malliin tottunut osaa erottaa suomalaisen järjestelmän tuottaman maisterin ja maisterin (AMK)? Käytännössähän niitä ei eroteta ellei erityisesti jakseta perehtyä eroihin, mikä on luonnollisesti etu AMK:ille ja haitta yliopistoille, kun puhutaan oman tutkinnon arvostuksesta. Kun olemme jo tilanteessa, jossa englanniksi AMK:sta valmistuu bacheloreja ja mastereita ja jos suomeksikin muutetaan YAMK maisteriksi, tulisi mielestäni alempien AMK-tutkintojen olla kandidaatteja, jotta järjestelmät vastaisivat toisiaan; miksi se tehtäisi vain YAMK-tasolla? Taatila mainitsee sen haastattelussa itsekin (perusteluna YAMK:n maisterille): "Se olisi parempi kuin nykyinen. Kansainvälisesti kandidaatti, maisteri, tohtori -järjestelmä on aika standardi". Mutta olisiko sen arvoista sitten muuttaa esim. nykyistä vakiintunutta insinööriä tekniikan kandidaatiksi (AMK)? Muutoksissa tulee aina muistaa se, miten ne vaikuttavat jo valmistuneisiin suhteessa jatkossa valmistuviin.

Ja tällä kaikella on rahoituksen kannalta merkitystä, kaiken muun lisäksi. AMK:sta en tiedä, mutta yliopistojen julkisesta rahoituksesta osa määräytyy tutkintomäärien perusteella ja (tietyn) yliopiston tutkintojen arvostus vaikuttaa tietysti opiskelijoiden kiinnostukseen ja siten myös potentiaalisiin tutkijoihin, tutkimuksen tasoon sekä lopulta yksityiseen rahoitukseen.

Globaalissa skaalassa Suomi on hyvin pieni markkina ja logistisesti miellettynä saari. Tietotekniikan ja juuri muunkaan kaupan osalta tänne ei ole historiassa eksynyt suuria yhtiöitä (jos CDONia ei lasketa), vaan suomalaiset ovat saaneet touhuta rauhassa ennen internetin verkkokauppamullistusta, johon vakiintuneet paikalliset yritykset osasivat verrattain hyvin vastata omilla verkkokaupoillaan, ja sitten syntyi toki myös Verkkokauppa.com. Gigantti ja muut kodinkoneliikkeet ovat sittemmin laajentuneet myös muille Verkkokauppa.com:n alueille nettikaupan osalta, mutta se näillä markkinoille vielä mahtuu. Ylen uutinen keskittyy Amazonin uhkaan kotimaiselle jätille ja itse pidän sitä uhkaa todellisena. Loppupeleissä kysymys on siitä, ostaako kuluttaja haluamansa tarvikkeet halvimmalla mistä vain vai riittääkö kotimaisille toimijoille ainakin heräteostosten ja valikoiman laajentamisen myötä hyvä markkinaosuus. Ja jossain määrin toki myös se, haluaako kuluttaja tukea kotimaista ja/tai välttää suuria ketjuja.

Verkkokauppa.com:n kasvu on yllättänyt minut. Yhtiö on laajentunut onnistuneesti nörttimaineestaan ns. salonkikelpoiseksi ja liiketoimintaa johdetaan selvästi tehokkaasti. Dynamiikkaa ja bisnessilmää löytyy, esimerkkinä juuri lelukaupan markkinaraon nopea hyödyntäminen tai ainakin sen yritys. Itse suosin pienempää Jimm's'iä (mitenhän sijamuoto tulisi oikeasti taivuttaa) ja Tietokonekauppa.fi:tä, mutta pidän myös Verkkokauppa.com:sta ja toki sen valikoima tosiaan kattaa nykyään paljon enemmän, minkä takia liikkeeseen kantamani rahamäärä on tai ainakin tulee pitkässä juoksussa kasvamaan suuremmaksi.

Oletetaan ja toivotaan, että Amazon laajentaa edes Ruotsin välivarastojensa avulla virallisesti Suomeenkin jossain vaiheessa lisäten kilpailua ja tuoden laajemman valikoiman "kaikkea" myös suomalaiselle kuluttajalle. Uskon, että Verkkokauppa.com pitää pintansa; ainakin sillä on suunnitelmat sekä aikaa varautua. Sitten jää nähtäväksi, mitä tapahtuu pidemmällä aikavälillä; kasvaako Verkkokauppa.com muihin pohjoismaihin tai Baltiaan, ostaako joku sen pois tai näivettyykö se kasvun puutteessa Amazonin tai muiden jalkoihin. Itseäni harmittaa, etten aikanaan luottanut yhtiöön ja hankkinut sitä salkkuuni, mutta näillä näkymillä se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Esim. noususta huolimatta sen P/E on tällä hetkellä 24.8 ja kasvua riittänee vielä vähintään muutaman vuoden. Toki kotimainen toimija voi pärjätä pitkäänkin, jos globaali tai kansallinen talous kokee suuria ongelmia, kuten historiallisen todennäköisyyden mukaan tulee tapahtumaan.

Kiinnostavaa on myös nähdä, kuinka paljon nykyiset suurimmat kodinkonetoimijat Gigantti ja Power menettävät markkinaosuuksiaan Amazonin myötä. En tiedä, mutta oletan niiden nojaavan edelleen suurimmaksi osaksi kivijalkamyyntiin, jota Amazon ei voisi horjuttaa, mutta ehkä siihen mennessä tai sen ansiosta suomalaiset suuntaavat entistä enemmän verkko-ostoksille. Kivijalalle jää aina oma osuutensa, mutta kuinka monelle toimijalle siitä mahtaa riittää.

Verkkokauppa.com:n vahvuuksista suhtaudun vähän skeptisesti heidän "ylivertaiseen" tekniseen taustajärjestelmäänsä kilpailuetuna. Varmasti itse tehty toiminnanohjausjärjestelmä sopii heille parhaiten kun ovat sellaisen saaneet järkevästi tehtyä ja saavat ylläpidettyä, ja vaikka se toki tarjoaa heille hieman etua siihen että ostaisivat saman järjestelmän kuin vaikka CDONilla on käytössään, en oikein näe, että heillä olisi jättimäiseen pilvitoimija Amazoniin verrattuna mitään ylivertaista teknologista etua. Eroa varmasti on, mutten näe sen vaikuttavan merkittävästi suuntaan tai toiseen. Niin tai näin, olisi varmasti mielenkiintoista perehtyä tähän kokonaisuuteen tarkemmin.

Älylaitteiden käyttöiästä

Mielestäni Android-pohjaisuudessa, tai käytännössä nykytilanteessa ei-iOS-pohjaisuudessa, on älylaitteissa suurimpana ongelmana käyttöiän lyhyys ja siitä aiheutuva hiilijalanjälki. Tässä voi nähdä markkinaehtoisen kapitalismin epäonnistuneen, sillä laitevalmistajien on taloudellisesti järkevää tuottaa suhteettoman suuri valikoima eri malleja, joita ei haluta eikä olisi järkevääkään tukea pitkiä aikoja. Toki tämä nivoutuu myös suurempaan yhteiskunnalliseen ongelmaan kulutustottumuksista, mutta lopputuloksena on se, että ohjelmistopuolen tuki älylaitteille lakkaa kauan ennen kuin niiden raudan käyttöikä olisi ylittynyt.

Voin ottaa ihan omakohtaisen esimerkin: ostin tarkoituksella pitkäikäisen älypuhelimen tammikuussa 2018 tilaamalla Kiinasta Xiaomi Mi A1:n, Android One -ohjelmaan kuuluvan puhelimen, jolle taattiin (ja toimitettiin) kolmen vuoden päivitykset: vuoden 2017 mallin viimeiset tietoturvapäivitykset julkaistiin elokuussa 2020. Tämän jälkeen puhelimen ohjelmisto on käyttöjärjestelmän osalta siinä, eli se ei enää koskaan päivity virallisista kanavista, joten puhelin on auttamatta vanhentunut. Muutoin laite sen sijaan oli hyvässä kunnossa ja palveli kaikkia tarpeitani, ts. minulla ei olisi ollut mitään muuta syytä vaihtaa sitä. Myönnettäköön, että teknologiaintoilijana toki myös halusin uuden puhelimen, mutta en olisi voinut perustella itselleni uuden hankkimista ilman oikeaa syytä.

Android-laitteiden osalta päivitysprosessi toimii nykyään yksinkertaistetusti niin, että Google tekee kerran kuussa paketin tietoturvapäivityksiä laitevalmistajille, jotka puolestaan tekevät valitsemiinsa laitteisiin niiden pohjalta omat päivityksensä, jotka sitten julkaisevat ladattaviksi käyttäjille. Laitevalmistajalla on siis laitteissaan oma versionsa Androidista, joka on joskus vain hitusen erilainen kuin puhdas Android, mutta sen päivitykset täytyy aina erikseen kustomoida. Tämä kustomointi ja ylläpito maksaa aikaa, vaivaa, minkä takia osalle laitteista julkaistaan päivityksiä harvemmin kuin kerran kuussa ja ne tulevat eri valmistajilta eri laitteille eri aikaan, yleensä parhaimpia malleja priorisoiden. Yleinen käytäntö on, että valmistaja takaa laitteille näitä tietoturvapäivityksiä kahden vuoden ajan, mutta onneksi on poikkeuksia, kuten Samsung ja em. Android One -ohjelma. Tietoturvapäivitysten lisäksi on toki myös Android-versiopäivityksiä ja valmistajan omia pienempiä ohjelmistopäivityksiä, joissa yleensä parannetaan suorituskykyä, tuodaan uusia ominaisuuksia ym. ja ne toimitetaan tietoturvapäivitysten ohessa.

Asian tiimoilta olen kuitenkin pohtinut sitä, onko asia oikeasti näin yksinkertaista. Maailmahan on täynnä vanhoja Android-pohjaisia laitteita, jotka eivät ole olleet ajan tasalla enää vuosiin. Nämä laitteet ovat varmasti haavoittuvampia, mutta en muista lukeneeni ainakaan mistään laajamittaisesta ongelmasta tähän liittyen, esim. että jokin sähköpostilinkkien kautta avautuvat haavoittuvaisuus hyödyntäisi vanhentunutta Android-laitetta. Toki sellainen ongelma voi odottaa aivan kulman takana, mutta periaatteessa ei liene suurempaa riskiä käyttää jokseenkin vanhentunuttakaan laitetta. En valveutuneena silti uskaltaisi ottaa sitä riskiä ja kaikki suositukset ovat, luonnollisesti, käyttää vain ajantasaista ohjelmistoa. Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että mitä uudemmasta Android-versiosta on kyse, sitä vähemmän merkitystä on itse käyttöjärjestelmällä ja sitä enemmän taas sovelluksilla, koska Google pyrkii fiksusti vähentämään ekosysteemissään käyttöjärjestelmän painoarvoa ja lisäämään sitä helpommin päivitettäviin osiin kuten Play Storeen.

Ei pidä unohtaa hedelmäleluja. Vaikka Apple on päinvastaisella linjalla ja nojaa edelleen käyttöjärjestelmäpäivityksiin, on iOS:n ehdoton meriitti sen ajantasaisuus, sillä Apple lupaa laitteilleen viiden vuoden tietoturvapäivitykset. Vastuullisuuden osuus tästä ratkaisusta lienee toki pieni, sillä Applen strategiaan on pitkään kuulunut aiempien mallien siirtyminen uusien tieltä tarjooman budjettimalleiksi, kun taas Android-valmistajat tuottavat erilliset halpamallit, mutta asia on silti hyvä, ja preferoisin kestävän kehityksen kannalta tätä menettelyä kaikilta valmistajilta.

#levyhaaste

Minulta jäi huomaamatta somessa levinnyt levyhaaste, yksi monista näinä aikoina suosituista listaamisista. Tämä on kuitenkin sellainen, johon ajattelin itsekin ottaa osaa. Listaan siis kymmenen musiikkimakuuni mielestäni voimakkaimmin vaikuttanutta albumia järjestyksessä julkaisuvuoden mukaan. En siis listaa parhaita tai eniten kuuntelemiani albumeja, vaan täysin subjektiivisen arvion mukaan käänteentekevimmät tai silmiä (korvia) avaavimmat. Kun vaikuttavasta musiikista puhutaan, täytyy myös huomioida ns. huono vaikutus esim. radiossa soitettu musiikki, josta ei oppinut pitämään tai joka alkoi ajan myötä tympiä ja jonka avulla voi siksi keskittyä oleellisempaan. En kuitenkaan nyt keksi mitään kokonaista albumia, jolla olisi ollut ainakaan yhtä merkittävää vaikutusta omaan musiikkimakuuni kuin näillä kymmenellä itse tarkoituksella kuuntelemallani:

1. Sepultura - Beneath the Remains (1987, Death metal / Thrash metal)

Valinta oli vaikea tämän ja seuraajansa Arise:n (1991) välillä, mutta molemmat ovat lapsuuteni ensimmäisiä kosketuksia Death metaliin, joskaan itseltäni ei kumpaakaan löytynyt. Brasilialainen bändi vaikutti valtavasti maailmanlaajuisesti metallimusiikin kehitykseen ja toimi itsellenikin oivana ponnahduslautana.

2. Metallica - Load (1996, "Heavy metal")

Load oli aikanaan kova pala monelle fanille, sillä sen myötä bändi vaihtoi tyyliään perinteisestä Speed/Thrash metallista vahvasti Hard Rockin suuntaan, mutta albumille ei oikein kuvaavaa genreä tunnu löytyvän. Itselleni tämä oli ensimmäinen Metallican albumi ja yksi ensimmäisistä albumeista ylipäänsä, joten sillä on aina erityinen paikka sydämessäni.

3. The Offspring - Ixnay on the Hombre (1997, Skate punk / Punk rock)

Useampikin lapsuuden ystäväni piti The Offspringin kepeästä mutta vahvasta ja kokeilevasta ilmaisusta, jonka itsekin omaksuin nopeasti. Sittemmin bändi on mennyt alati kaupallisempaan suuntaan ja julkaissut todella luokatontakin materiaalia, mutta 90-luvulta jäi paljon hyvää, siitä tämä on loistava esimerkki.

4. Rammstein - Sehnsucht (1997, Neue Deutsche Härte / Industrial metal)

Pidän paljon Industrial metallista ja ensiaskeleet siihen toi tämä Saksan vientiylpeyden toinen pitkäsoitto. Sehnsuchtilta löytyy myös bändin soitetuin ja ehkä yksinkertaisin kappale, Du Hast, mutta siitä huolimatta albumi on edelleen erinomainen.

5. Kotiteollisuus - Tomusta ja tuhkasta (2000, Hard rock)

Kotikylän poikain eli Lappeenrannan ylpeyden ensimmäisen aallon läpimurtoalbumi. Artistia on kahden tätä seuraavan albumin jälkeen syytetty jokaisen uuden julkaisun myötä ilmaisun muuttumattomuudesta, mikä ei ole lainkaan tuulesta temmattua kritiikkiä, mutta tämä albumi edustaa mielestäni omaa uniikkia maailmaansa, kun kaupallisuus ei vielä (juuri) tuntunut ja kokeellisuutta löytyi sopivasti muusikoiden etsiessä omaa linjaansa.

6. Sentenced - The Cold White Light (2002, Gothic Metal)

En juuri koskaan muista, missä ja miten olen johonkin asiaan tutustunut, etenkään musiikkiin, mutta Sentencedin muistan: "Cross My Heart and Hope to Die" soi mp3-autoradiosta veljeni tietokoneella öisellä Vice Cityn kadulla. Kotimaisen melodisen metallin klassikkonimi iski saman tien ja näytti tien aivan erilaiseen metalliin, vaikka mielestäni goottimetalli onkin huono genre tälle artistille ja albumille.

7. Dark Tranquillity - Damage Done (2002, Melodic death metal)

Ruotsalaisen göteborgilaismetallin pioneerin käänteentekevä julkaisu, jolla bändi löysi nykyisen modernin ilmaisunsa, ja joka iski erittäin voimakkaasti jo ensikuuntelulla. Tähän albumiin on mukava palata aina uudelleen, etenkin remasteroituna versiona.

8. Kiuas - Reformation (2006, Power metal / Folk metal)

Nykyään kuuntelen paljonkin poweria, mutta se alkoi tästä albumista. Kiuas tuotti varsin nopeasti neljä albumia, mutta hajosi sitten laulajan musikaalisen kiinnostuksen loputtua. Bändin äänimaailma osuu makuuni aivan erinomaisesti ja on herättänyt minussa enemmän tunteita kuin yksikään muu artisti.

9. DevilDriver - The Last Kind Words (2007, Groove Metal)

Luulisin jonkin legendaarisen Panteran albumeista toimineen vahvempana Grooven sanansaattajan, mutta sanoisin silti, että tämä albumi oli merkittävämpi. En olettanut paljonkaan artistilta, jonka mielsin turhaksi jenkkibulkiksi, mutta tämän albumin myötä olen suhtautunut etenkin yhdysvaltalaiseen moderniin Thrashiin ja Grooveen aivan eri tavoin.

10. The Night Flight Orchestra - Amber Galactic (2017, Album-oriented rock)

Tuoreimpana albumina on Spotify-ajan löytö, metallimuusikoiden "supergroup", joka tekee aivan erilaista musiikkia kuin muusikoiden aiemmat/muut kokoonpanot. Amber Galactic edustaa hilpeää kasarihtavaa hyvä mielen rockia, joka iski itseeni aivan yllätyksellä. Jos tapaisin itseni kymmenen vuotta sitten, saisin varmaankin kuulla tulleeni vanhaksi.