LEVYLAATIKKO

Tiese - Ant Širdies kasetti (Terror 2013)

Liettualainen duo Tiese soittaa ilmeisen epämuodikasta kokeellista meluisaa musiikkia. Alan harrastajien Spesial Interests -keskustelupalstalla yhtyeestä ei ole mitään mainintaa julkaisijan mainoksen lisäksi, eikä vuosi sitten ilmestynyttä kasettia ole myyty kertaakaan Discogsin kautta. Ehkä liettualainen paikallisella kielellä julkaisunsa biisejä myöten nimeävä yhtye kummallinen hyönteinen kasettinsa kannessa ei tarjoa paljoakaan tarttumapintaa kansainväliselle yleisölle.

Hitusen yli puolituntisen nauhan a-puolella liikutaan synkissä vesissä. Ensimmäinen kappale koostuu veden pulputuksesta, matalasta ja erittäin tuhnuisesta synaraidasta sekä erinäisistä raapimisista ja suhinoista. Varsinaista muotoa musiikilla ei ole, äänet tulevat ja menevät koskematta juuri toisiaan. Seuraavassa parissa kappaleessa pääosaa esittää nykivärytmisten surinalooppien suma, äänimaailmassa on hieman samanlaista industrial-fibaa kuin nyt kovassa nosteessa olevassa Puce Maryssa, Tiesen soundimaailma tosin on nuhjuisempi ja siten vähemmän kolkko. Lisäksi taustalla liikkuu edelleen orgaanisia sirinöitä ja puolen loppua kohten myös hypnoottista ihmisääntä. Oikeastaan nämä taustan pienet äänehdykset voisivat ilman industrial-looppia toimia jonkun kauhuelokuvan taustamusiikkina.

Toisella puolella kasettia meno yltyy ja tyyli siirtyy askeleen lähemmäs industrialnoisen valtavirtaa. Keveät feedback-äänet kulkevat stereokuvan puolelta toiselle harkitusti ambientmaisen kosketinmaton päällä. Äänimaailma on aloituspuoliskoa selkeämpi, ollaan miellyttävän muhjuisuuden ytimessä. Jossain vaiheessa etualalle nousee power electronics -tyyppinen pedaalipauke, mutta aggressiiviselta kokonaisuus ei – osittain pehmeän soundimaailman vuoksi – onnistu vaikuttamaan jos tokko pyrkiikään.

V/A Hard Panning cd (Triangle Records 2014)

Kansainvälisen cut-up noisen kärkinimiä yhteen kasaava Hard Panning -kokoelma julistaa alaotsikossaan olevansa ”the eultimate contemporary cut-up harsh noise international compilation”. Kovat ovat puheet, mutta kun mukana ovat niin Jaakko Vanhalan, Encephalophonicin ja Developerin kaltaisia verrattaen nousevia nimiä, että Ahlzagailzehguhin, K2:n sekä Kazumoto Endon kaltaisia klassikoita, nousevat odotukset pidemmittä promopuheittakin korkealle.

Reilut viisikymmentä minuttia kellottavalle kokoelmalle on mahdutettu viisitoista artistia tasaisesti molemmilta puolilta Atlanttia sekä Japanin suunnalta. Vyörytys starttaa Facialmessin digitaalisen terävällä väännöllä. Cut-up noise on parhaimmillaan kokoelman nimen mukaisesti lujaa viskomista, jossa äkilliset käännökset ovat pääsääntö ja pysähdykset oleellinen mauste. Korkeataajuuksisesta raastamisesta matalaan vyörytykseen alituiseen ja kokonaisuus hukkuu helposti osaavissakin käsissä pelkäksi erilaisten soundien esittelyksi. Niin myös Hard Panningin alkupuolella, vaihtelun ollessa kunkin artistin osuuden sisällä jopa rajumpaa kuin artistien välillä. Vasta neljännen raidan Kazumoto Endon kohdalla muutoksen ja liikkeen suhde saavuttaa miellyttävän tasapainon, eräänlaisen noisen flow'n. Perään omasta mielestäni ehkä tämän hetken kiinnostavin japanilainen noisetyyppi Kazuma Kubota jatkaa varmalla, joskaan ei loistavalla suorituksella.

Huomattava osa Hard Panningin esiintyjistä soundaa terävältä ja kirkkaalta, osa jopa steriililtä. Levyn yleissoundi kuitenkin elää mukavasti pitkin matkaa, muuntuen jouhevasti. Orgaanisinta kauttaviiva nuhjuisinta soundia esittelevät Jaakko Vanhala sekä Maaa, joista ensinmainittu pienenä pettymyksenä pitäytyy tässäkin yhteydessä lähellä aiempien levyjensä verrattaen (!) harkittua etenemistapaa, livenä useasti todistetun jyrkkiä käänteitä ja silkkaa maskuliinisuutta pursuvan tyylinsä sijaan. Kokoelman parasta kolmannesta kuitenkin.

Vanhalan jälkeen Purgeist ja Deafault osoittavat mitä cut-up noise voi pahimmillaan olla, steriilillä soundilla tuotettua sekasotkua. Tässä yhteydessä Hard Panningin rakenne pääseekin oikeuksiinsa. En tiedä millaisista palasista kokoelma on kuratoitu kokoon, mutta albumin rakenne on saatu karskia noisea esitteleville kokoelmille harvinaisesti eheäksi. Yksittäiset raidat eivät välttämättä ole kovin eheitä teoksia, mutta yksittäisiä hetkiä kappaleiden sijaan korostavassa tyylissä kokonaisuus on saatu eheäksi. Pari heikompaa esitystä ei tätä laivaa kaada - päinvastoin auttavat alleviivaamaan parempien hetkien toimivuutta. Olisihan nämäkin päättömästi pyörien menevät minuutit voinut käyttää esimerkiksi kokoelmalta puuttuvan tyylin klassikon Sicknessin tai vaikka kotoisen Umpion seurassa.

Itselleni nimenä esille nousee Manticora, jonka erinomaisen synkkäsävyinen raita meni muutamalla ensimmäisellä kuuntelulla mielessäni sekaisin seuraavana vuorossa olevan Encephalophonicin kanssa. Yllätys oli suuri Encephalophonicin ja japanin pitkänlinjan mestarin K2:n jäädessä täysin statisteiksi itselleni uuden artistin jälkeen. Jo 1990-luvulla kasetteja julkaisseen puolalaisen tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua tarkemmin. Ulster Facefuckiksi nimetyssä kappaleessa teräväreunaisen, hitaan loopin päällä tarjoillaan räiskyvää, erittäin fyysiseltä kuulostavaa elektronista melua kahdella kädellä, mutta kiireettä, purskausten kulkiessa lomittain ja parhailta kuulostavien toistuvan harkitusti.

Kokoelma päättyy varsinaisesti italian Lettera22:n seesteiseen, soundiltaan ja rakenteeltaan paljon dronen puolelta lainaavaan kappaleeseen, joka vasta aivan lopuksi lähtee vyörymään päälle kokoelman ehkä miellyttävimmällä, rikkonaisen analogisella soundilla. Lopussa on vielä nimetön raita, joka poikkoilustaan päätellen saattaisi olla jopa jonkinlainen kollaasi kaikkien muiden artistien kappaleista.

Suuria sanojaan Hard Panning ei lunasta, mutta mikäli digitaalisen terävä soundi ei puistata, on kokoelma varsin hyvä läpileikkaus tyylisuuntaansa vuonna 2014.  

Mania - Decrepit kasetti (Freak Animal 2014)

Yhdysvaltalainen pitkän linjan likaisen noisen/voimaelektroniikan tekijä Mania vaikuttaisi julkaisevan nykyisin valtaosan levyistään suomalaisten lafkojen kautta. Tasaisen laadukasta jälkeä tekevä artisti varmasti kelpaisi muuallekin, joten syytä suomalaisen suosimiseen täytynee etsiä kotimaisen ”Filth & Violence” -koulukunnan kanssa yhtenäisestä estetiikasta. Tunnistettavalla soundillaan operoiva Mania tosin lienee isompi vaikuttaja monelle tuoreemmalle kotimaiselle nimelle kuin päinvastoin.

Decrepit alkaa lyhyehköllä kappaleella, jossa kaksi-kolme päällekäin kulkevaa raitaa – pedaalirutinaa, romurautaa sekä aktiivisemmin ohjattua rosoista syntikkasotaa – kietoutuvat imaisevaksi introksi seuraavalle puolituntiselle. Sanon introksi, sillä kyllä aloituskappaleen kulkua olisi mieluusti seurannut pidempäänkin. Kasetin a-puolesta loput vie kuitenkin julkaisun todellinen helmi, reippaasti yli kymmenminuuttinen romumetallikollaasi. Jopa omalla varsin puutteellisella kasetintoistolaitteistollani terävältä ja voimakkaalta kuulostava äänitys rakentuu lähes täysin akustisesta metallin kirskunasta, romuraudan paukkeesta sekä aivan lopussa taustalle väriä tuovasta elektroniikasta. Raskaiden objektien liikkeet kovalla pinnalla, terävät kolahdukset, raapimisäänet ja törmäykset muodostavat hallitun kokonaisuuden, jossa kiihdyttämisen lisäksi uskalletaan myös jarruttaa ja antaa tilaa, no, tilalle itselleen. Tässä vaiheessa vuotta vuoden vakuuttavimpia yksittäisiä noiseraitoja.

Kääntöpuolella kasettia on useampi lyhyt kappale. Meluisimmillaan säröisästä elektroniikasta ja oheispaiskonnasta koostuvat kappaleet tuovat mieleen Likainen ehtoollinen -aikakauden Bizarre Uproarin. Kevyemmillään taas parista vinkuvasta pedaalista ja matalalle miksatusta 'Genocide Organ' -efektoidusta huudosta koostuva materiaali ei oikein ota tuulta allensa kuin korkeintaan esisoittona kasetin loppupuolella tulevaan akustiseen osuuteen. Tällä kertaa kyseessä on tosin huomattavasti a-puolen pitkää eeposta vaatimattomampi, tarkoituksellisen pienieleinen teos. Nauhan loppuun leikkaantuu vielä pätkä aavistuksen heikkosoundisempaa materiaalia, jossa taustalle painuva akustinen pauke saa kaverikseen epäselvän huudon ja suttuisaa elektroniikkaa. Perusvarmaa jälkeä, mutta jää pahasti kasetin a-puoliskon ekstaattisuuden varjoon.

Deep Purple - Perfect Strangers Live 1984 tupla-lp+cd+dvd (Eagle Vision 2013)

Deep Purple oli pienen hetken 1970-luvulla maailman suurin rock-yhtye. Se oli myös aikansa suurista rock-yhtyeistä ensimmäinen täysimittaisen paluun tehnyt. Aikakautta kuvaa konserttijulkaisun dvd-version alussa nähtävä lyhyt haastattelupätkä, jossa Jon Lordia lukuunottamatta vielä alle 40-vuotiailta muusikoilta tiedustellaan, miten heidän ikäisensä veteraanit aikovat jaksaa soittaa täysimittaisen rock-konsertin. Oi aikoja.

Vuonna 1984 paluutaan tekevän rock-yhtyeen täytyi perustella olemassaoloaan uudella materiaalilla. Deep Purple soittaakin tällä maailmankiertueensa alkupuolella Sydneyssä tallennetulla livellä peräti viisi paluulevynsä kahdeksasta kappaleesta. Uudet kappaleet soitetaan lähes peräkkäin setin starttaavan klassisen Highway Starin perään, keikan viimeisen puoliskon koostuessa yhtyeen klassisimmasta materiaalista. Ratkaisu lienee ollut yhtyettä ensimmäistä kertaa / vielä viimeisen kerran katsomaan tulleen aikalaisyleisön mieleen, mutta 30 vuotta myöhemmin levyltä kuunneltuna kokemus on kaksijakoisempi. Kaikki konsertin vanhat kappaleet ovat nimittäin kanonisoitu lavakunnossaan jo Made in Japan -livellä, eivätkä nämä vuoden 1984 versiot millään yllä samalle tasolle. Olenkin itse kuunnellut keikan uuden materiaalin sisältävää ykköslevyä moninkertaisesti jälkipuoliskoa enemmän.

Ei Deep Purple vuosimallia 1984 suinkaan huono tai väsynyt yhtye ole. Verrattuna tuoreeltaan ilmestyneeseen vuoden 1987 kiertueen dokumenttiin Nobody's Perfect, soittaa Perfect Strangers Livellä nälkäinen ja näyttämisenhaluinen yhtye. Varsinkin Ritchie Blackmore on tulessa, irtautuen sooloissaan täysin aiemmin säveltämistään poluista. Atonaalisen sooloilun kohokohdaksi nousee Under the Gunin jälkimmäinen soolo, jota tulisi soittaa jokaiselle pikkutarkasti nyhvertävälle kitaristinalulle malliksi todella kovien soittajien rohkeudesta poistua mukavuusalueeltaan. Child in Timen pitkässä soolossa Blackmoren improvisointi tosin kaatuu kuin karpaasi suohon, päättömäksi viisiminuuttiseksi. Kun Ian Gillanin klassinen falsettihuuto ei sekään tällä kertaa oikein lähde, jää Child in Time keikan selkeimmäksi epäonnistumiseksi. Muutoin Gillan kyllä keikan alkupuolen pientä käheyttä lukuunottamatta laulaa hyvin, huomattavasti paremmin kuin Suomessakin monesti televisioidulla Pariisin keikalla vuodelta 1985.

Merkittävin korvaan ottava puute Perfect Strangers Livellä on Jon Lord. Kosketinsoittaja on miksauksessa jätetty soolospottejaan lukuunottamatta täysin statistiksi. Lordin pitkä soolokin tosin on melkoisen vaisu, mutta kyllä aavistuksen vaisumpana päivänäkin Jon Lordin soitto kuuluu oleellisena osana Deep Purplen soundiin. Tämä on muutoin selkeän, joskin aikakaudelle ominaisesti raskaahkolta kuulostavan äänitteen suurin tekninen synti.

Perfect Strangers Liven vinyylijulkaisun kylkeen on pakkoliitetty konsertin cd- sekä dvd-julkaisu. Parituntisen keikan jakautuessa vinyylille 24, 28, 30 ja 24 minuutin mittaisiin puoliin tosin tarkoittaa, että soundillisesti cd-editio vie isoa muovia kuin pässi narua. Itsessään vinyyli ei varsinaisesti soundaa huonolta, mitä nyt kovin tukkoiselta levynpuoliskon loppua lähestyttäessä. Cd:n sijoituksen ollessa gatefold-kannessa levyjä herkästi naarmuttava lienisi tolkun valinta ostaa julkaisusta suoraan pelkkä cd- tai cd+dvd-versio. Dvd:ltä nimittäin paljastuu erittäin hyvätuulisesti lavalla esiintyvä yhtye.  

Altar of Flies - s/t lp (iDEAL Recordings 2014)

Mattias Gustafssonin Altar of Flies palaa nimettömällä albumillaan iDEAL Recordingsin katalogiin neljän vuoden tauon jälkeen. Neljään vuoteen on sisältynyt parin kourallisen verran julkaisuita, joista merkittävimpiä lienevät 2012-2013 lähes peräjälkeen ilmestyneet vinyylialbumit The Violent Blow, Rabbit Hole ja Female. Uusin albumi osuu saumattomasti jatkumoon edeltäjiensä kanssa, mikä herättää kysymyksen monestiko varsin samankaltaista materiaalia kannattaa isolle vinyylille painaa. Uusien julkaisuiden kokonaismäärässä mitaten Altar of Flies ei toki ole silmiinpistävän tuottelias, ilmeisesti vain riittävän tasaisen laadukas nimi päästäkseen vinyylille useamman julkaisijan kautta samanaikaisesti.

Tasainen laadukkuus kuvaa myös uusinta Altar of Flies 12”:sta hyvin. Kuudesta lyhyehköstä kappaleesta koostuva albumi ei sisällä ehdottomia huippuhetkiä, mutta on kauttaaltaan suorastaan ajattoman hyvin koostettu - kuin pään verran samoista elementeistä rakennettua, yleistä 2010-luvun ruotsalais-tanskalaista soundia toistavia kollegoitaan pidempänä.

Nimenomaan soundi on ensimmäinen uudesta levystä mieleen jäävä seikka. Altar of Fliesilla rosoisat nauhaloopit ja raksahtelevat kenttä-äänitykset soivat kirkkaasti yhdessä pienieleisen, säröisen elektroniikan kanssa. Äänimaailma on ilmava ja yleistunnelma rauhallinen, äkkinäisiä käännöksiä ei harrasteta. Pehmeästä äänikudelma-ambientista ei toki ole kysymys, sen verran satunnaisen toistuvasti albumilla kuullaan miellyttävällä tavalla korvia viiltävän korkeita taajuuksia. Osa levyn kappaleista rakentuu yksittäisen idean varaan, toiset - esimerkiksi a-puolen puolivälin Entrails - etenevät niin pitkän kaaren, että kiireisempi olisi venyttänyt samat teemat koko levynpuoliskon mittaan.

Rosoisan nauhamaalailun ystäville Altar of Flies on varma nakki. En työ- ja vapaa-ajan kiireiltäni ennättänyt kuunnella muita viimeaikaisia albumeita ajatuksella läpi, mutta tuorein ei ole ainakaan huonoin valinta ensimmäiseksi AoF-levyksi. Pitkine nauhalooppeineen se on varsin lähellä viimevuotista Vapaan taiteen tilan keikkaa. Altar of Fliesin nykyisen tyylin uusien ja vanhojen ystävien kannattaa myös ottaa kuulolle edellinen iDealin julkaisema AoF-äänitys, tummemmissa ja verrattaen meluisammissa vesissä liikkuva Permanent Cavity cd vuodelta 2010. Itse jään kainosti toivomaan, että albumin nimettömyys olisi jonkinlainen statement tyylillisen eteenpäinsiirtymisen edellä.

Sewer Election & Puce Mary - Masks Are Aids kasetti (Total Black 2014)

Ruotsalais-tanskalaisen parivaljakon kolmas (?) yhteislevytys osuu lähemmäksi Puce Maryn kuin Sewer Electionin nykyistä linjaa. Kasetti alkaa hitaan bassoloopin ja sen ympärillä moninaisesti säksättävän elektroniikan yhteispelillä, jonka päälle Puce Mary puhuu epäselvällä äänellä jotakin. Hiljalleen Sewer Electionin tuoreimmilta levyiltä tuttu oskilaattorisoundi ja kenttä-äänitykseltä kuulostava rapistelu nousevat etualalle muodostaen kappaleeseen bridgen ennen kuin kapppale siirtyy alussa kuullun teeman kautta uuteen vaiheeseen. Vaikka yhteislevytyksestä onkin kyse, on artisteja tuntevan kuulijan helppo kuvitella primitiiviset yhden särötetyn syntikkalinjan päälle rakentuvat osiot Puce Maryn tuottamiksi.

Masks Are Aids jakaantuu nimellisesti kahteen puoliskon mittaiseen teokseen, mutta a-puoliskolle muodostuu tauon myötä kaksi lyhyempää kappaletta. Edellä luetellut elementit toistuvat läpi nauhan ensimmäisen puoliskon, järjestyksen ja nyanssien toki vaihdellessa. B-puolella on 'Night Is a Trap' -nimellä kulkeva vapaamuotoinen, mutta muutamaan otteeseen selkeän harkitun käännöksen tekevä meluosuus. Tyylillisesti a-puolella ollaan lähempänä industrialia kuin voimaelektroniikkaa, b-puolen edustaessa Ruotsissa nyt kovin suosittua lämpimän suttuista kasettisuhinaa. Kasetin soundi on tumma ja säröinen, verrattaen lofi, muttei missään kohdassa päällekäyvän meluisa.

Fallos SS - Eunuch Violation kasetti (Puukotus-levyt 2014)

Jälleen kotimaista noisecorea, menneekö enää sattuman piikkiin vai voidaanko jo alkaa puhua pienimuotoisesta trendistä? Toistaiseksi toki ei vuositasolla ole montaa kymppiä palanut rahaa, vaikka ostaisi kakistelematta kaiken vastaan tulevan kotimaisen noisecoren, ja kakistelematta minä Falloksenkin vastaan otin. Kasetin vielä odottaessa ensikuuntelua kuulin menneen viikonlopun aikana paristakin luotettavasta lähteestä kehuja nauhasta ja vieläpä lisämääreenä kyseessä olevan punkimman sorttista noisecorea. Kun vielä kasetin kansikin oli ohessa näkyvän käppäinen, alkoivat odotukset olla varsin korkealla.

Punkiltahan Fallos SS ehdottomasti kalskahtaa, mutta odottamani Sore Throatia kopioivan, käppäisen crustikaatuilun sijaan Eunuch Violationilta raikaa äärisäröisää hardcore jostain särkyneiden kitaravahvistimien toiselta puolen. Feedback viiltää korvia ja soitanto on vilpittömän kaaottista, jopa siinä määrin, että mieluusti olisin saanut soitosta hieman enemmän selvää. Nyt varsinkin nauhan loppupuolella materiaali falskaa paikoin silkan improvisoidun metelin puolelle. Pääpaino on kuitenkin selkeästi bändisoitolta kalskahtavassa kaaoottisessa särösodassa. Fallos SS voisi olla miellyttävä tapaus kohdata elävänä jonkin epämuodollisen keikkapaikan nurkassa.

Pikanttina yksityiskohtana kasetin kansilehtiseen on mahdutettu lähes kaikkien 43:n kappaleen saoitukset. Silkan absurdismin joukossa on muutama ihailtavan tiivis hardcorehaikukin, esimerkkinä siteerattakoon 'Äänestä' -kappaleen sanoitus kokonaisuudessaan (se saattaa olla nauhan pisin teksti): ”lappu kouraan ja kynä käteen / ja äänestyskoppiin sätkimää / saatanan saatana! / vittu saatana! / ruumis makaa opissa”

Juhani Aaltonen - To Future Memories cd (TUM Records 2013)

To Future Memories esittelee nimenomaisesti tätä julkaisua varten kootun Juhani Aaltonen Extended Quartetin, jossa Aaltosen (saksofoni sekä huilu), Iro Haarlan (piano sekä harppi), Ulf Krokforsin (pystybasso) sekä Laineen Reiskan (rummut) lisäksi Antti Hytin sävellyksiä tulkitsevat Tatu Rönkkö (lyömäsoittimet) sekä Ville Herrala (toinen pystybasso). Rytmisoitinten suuresta määrästä huolimatta albumi on yleisilmeeltään varsin seesteinen, rytmiryhmän keskittyessä komppaamisen sijaan värittämään elokuvamaisen melankolisten kappaleiden taustaa.

Juhani Aaltonen Extended Quartetin soitto on yhdellä sanalla kuvaillen rikasta. Sävellykset aaltoilelvat (sic!) eteenpäin kuin omalla painollaan, yhtyeen soittaessa parhaan vapaan jazzin perinteen mukaisesti jokainen vähän jotakin. Muusikoiden kokemus ja taito tulee kuitenkin esiin yksittäisten suoritusten sijaan siinä, miten kukin antaa vähäeleisellä soitollaan sekä kanssasoittajilleen että sävellyksille tilaa hengittää. Varsinkin yksinään hieman kulmikkaasti soittavan Reiska Laineen soitto ilmentää To Future Memoriesilla sanontaa osiensa summaa suuremmasta kokonaisuudesta. Soitannollisesti eniten esillä on luonnollisesti Juhani Aaltonen itse. Äänitysajankohtana 75-vuotias veteraani on monesti lavalla osoittanut kykenevänsä edelleen voimakkaaseen tulkintaan. To Future Memoriesilla esillä on kuitenkin entistäkin hienovaraisempi puhaltaja, jonka soitto ei kuulosta yhtään vähemmän freeltä kevyemmällä tatsilla soitettuna.

Yhtyeen koosta huolimatta albumin soundimaailma on ihailtavan ilmava. Bassot on jaettu kumpikin omalle puolelleen stereokuvaa, mitä ei kuitenkaan sovituksellisesti ole juuri hyödynnetty - Krokfors ja Herrala soittavat enemminkin omaa tulkintaansa samasta kappaleesta kuin tarkkaa yhtyesovitusta. Se oli sitten kehu.

To Future Memories on oivallinen valinta syksyiseen päivään. Sen vähäeleisyys meinaa paikoin ajaa itsensä taustamusiikiksi, mutta tarkoilla korvilla levy on täynnä rikasta soittoa. Kohokohdiksi nousevat silti albumin aloitus- ja päätösraidat, joissa yhtyeen vahva rytmipohja nousee esille voimakkaimmin. Yksittäisten kappaleiden sijaan To Future Memories on silti ennen kaikkea eheästi kulkeva kokonaisuus, aivan kuin Juhani Aaltonen Exdented Quartetin soittokin.

Herska - Fatal Dose of Snagu Core kasetti (omakustanne 2014)

Hard & Obscure -zinestä oppimani viisauden mukaan noisecore on naurettavaa meluamista, jossa ei ole mitään järkeä. Herskan musiikki on tämän mietelauseen ruumiillistuma. Feedback ulvahtaa, virvelirumpu pärähtää, jonnekin syvälle suuhun tungettuun mikrofooniin ölisty mörinä käynnistyy, kappale päättyy. Toistetaan. Sinne-tänne purskausten väliin lyhyt puhesample. Ei lainkaan huono kaava, ja kaiken lisäksi Herskan perkussionistin virvelirumpu ei taida olla rumpu lainkaan ja muita lyömäsoittimia kasetilta ei varmasti erotu. Kokonaisuus kuulostaa kuitenkin ensisijaisesti kaaottiselta ja vasta toissijaisesti suttuisalta. Se on oleellista, en juurikaan välitä huonoksi noisejamiksi puuroutuvasta noisecoresta.

Gelsomina - s/t 7” (Freak Animal 2006)

Levynkuunteluharrastuksen hienoimpia hetkiä ovat epäilemättä ne, kun hieman nurkan takaa eteen ilmaantuu pysäyttävän kova julkaisu. Myönnän suoraan, etten odottanut Gelsominan seiskatuumaisen olevan perusvarmaa Freak Animalin julkaisua kummempi. Kuinka väärässä olinkaan! Nimetön pikkulevy tasapainoilee sillä paremmalla puolella rajaa, jossa harsh noise on vielä julmaa ja päällekäyvää, jumiutumatta suossa tarponeen karpaasin tavoin huoltoaseman vessaan muovipussi deodorantteja täynnä. Korostan jälkimmäisen toimivan kirjoitettuna paremmin kuin miltä tarkoitan sen levyltä kuulostavan.

Gelsomina menee suoraan asiaan. Levyn molemmilla puoliskoilla kuuntelijan päälle vyörytetään massiivisella otteella harsh noisea tuhdilla soundilla. Dynamiikka muodostuu päällimmäisen, pysyvän vyörytyksen rinnalle sekä alle yksittäisillä elementeillä rakentuvasta liikkeestä. Ollaan lähellä klassisen japaninoisen estetiikkaa. Käännökset eivät ole nopeita, mutta liike on jatkuvaa. Vaikka periaatteessa koko ajan tuutataan aivan täysillä, on soiton kerroksellisuudessa riittävästi elementtejä sekä niiden myötä tilaa hengittää. Ähkyä ei synny. Sinäänsä on varsin yhdentekevää kuunteleeko saman puolen levystä kahdesti vai molemmat puolet vuorotellen, kuin seinään katkeavat kappaleet tuntuvat molemmat olevan yhtälailla vain katkelmia pidemmästä sessiosta. Vaikka ollaan perusasioiden äärellä, tässä perusasiat on tehty niin hyvin, että vain verrattaen myöhäisen ilmestymisajankohdan vuoksi 7” liikkuu edelleen Discogsissa pikkurahalla. Vahva suositukseni.

Sektor 304 - Engage... Forwards 7” (New Approach Records 2014)

Portugalilaisen Sektor 304:n kahta ensimmäistä albumia, vuoden 2009 Soul Cleansingia ja 2011 ilmestynyttä Subliminal Actionsia, on kehuttu jokaisessa silmiini osuneessa arviossa. Yhtye on kuitenkin jäänyt itselläni vain sivukorvahavaintojen tasolle. Asia on syytä korjata, kuten tämä tuoreehko singlejulkaisukin väkevästi osoittaa.

Nelihenkisen Sektor 304:n erottaa useimmista industrial-ryhmistä sen kokoonpano. Perkussioita, elektroniikkaa, romurautaa ja sähköisen pystybasson sisältävä ryhmittymä soittaa käsittääkseni kappaleensa pitkälti tavanomaisen rokkibändin tavoin, yhtyeenä. Olen itse melkoisen allerginen kaikelle industrial metallilta kalskahtavallekin, mutta Sektor 304:n soundimaailma on yksioikoisen yrmeilyn sijaan rikas ja dynaaminen, mikä oli pieni yllätys seitsemääntuumaisen nopeahkossa kappalemateriaalissa. Myös mainittu pystybasso erottuu muun soitannan joukosta selkeästi, mikä tuo yhtyeen soundiin aimo ripauksen orgaanisuutta.

Engage... Forwardsin molemmat kappaleet kulkevat vahvasti perkussioryhmän varassa. Reipastempoisessa nimikappaleessa rummutuksen ja möyrivän basson taustalla on monenlaista industrialin / power electronicsin äänimaailmaan kuuluvaa sirkkelisoundia sekä huminaa, mutta kappaleen sovitus on huomattavan lähellä primitiivistä mustaa rytmimusiikkia. Pienoinen hitti suorastaan! Kääntöpuolen aavistuksen hitaampi Voodoo Machine lähtee käyntiin synkeähkönä industrialina, mutta iskulausemainen kertosäe paaluttaa kappaletta kohti perinteistä rytmimusiikkia. Tässä yhteydessä mielikuva ei kuitenkaan ole moite, niin kitkatta Sektor 304 yhdistää voimakkaan rytmimaailmansa tummaan elektroniikkaan.

Pieni moite on lausuttava Sektor 304.n laulupuolesta. Pitkälti luonnollisen kuuloinen huuto on miellyttävän selkeä, mutta jää jonnekin tekoärjyn ja ponnettoman välimaastoon. Maltillisesti käytettynä elementtinä biisimateriaali ei kaadu tämmöiseen kauneusvirheeseen, mutta puolivillainen huuto saa yhtyeen kuulostamaan ensi alkuun huomattavasti todellista keskinkertaisemmalta.  

Siege - Lost Session '91 7” (Patac Records 2014)

T€ämän julkaisun taakse sisältyy varmasti makoisa tarina, mutta lähinnä japaninkieliset kansipaperit eivät sisältäne kielitaitoisemmallekaan ihmeempää informaatiota. 1984 legendaarisen, vasta lähes vuosikymmentä myöhemmin virallisen julkaisunsa saaneen Drop Dead demon äänittänyt Siege laittaa tällä nejän kappaleen äänityksellä hynttyyt yhteen vielä äänityksen aikaan varteenotettavan kovaa noisecorea tehneen Anal Cuntin Seth Putnamin kanssa. Äänityksen laatu on aavistuksen treenikämppämäinen, mutta tässä yhteydessä aivan riittävän selkeä - sitäpaitsi tämän kombon äänitys ansaitsisi vinyylijulkaisun jo puhtaan alakulttuurihistoriallisista syistä huomattavasti rupisemmallakin toteutuksella.

Musta Risti - s/t 7” (omakustanne 2014)

Autenttisen vanhankantaista jytärokkia soittava Musta Risti lyö debyyttivinyylillään tiskiin kaksi varsin erilaista kappaletta. Paraatipuolen 'Oon kuullut juttuja' on reipastempoinen rokki, jonka riffeissä lyövät kättä Uriah Heep sekä Black Sabbath - tai ainakin näiden jalanjäljissä kulkenut kotimainen kellarijytä. Tässä on saatu nauhalle soitettua hippunen rockiin parhaimmillaan kuuluvaa energiaa ja vaaran tunnetta.

Kaikinpuolin erinomaisen aloituksen jälkeen kääntöpuolen 'Ikuinen trippi' tuntui ensikuulemalla doom-riffeineen raakilemaiselta, mutta muutaman pyöräytyksen jälkeen kappaleen uomat selkenevät. Lopussa tempo kiihtyy ja kappale hieman karkaa käsistä, mutta positiivisen puolelle jäädään b-poskellakin.

War of Words - s/t 12” (Kämäset levyt 2004)

Kaivoin kymmenen vuoden takaisen War of Wordsin 12”:n pitkästä aikaa esille huomattuani yllätyksekseni yhtyeen soittavan noin yhdeksän vuoden tauon jälkeen muutaman keikan syyskuun alkupuolella. Tarkoitukseni oli kirjoittaa levystä jo ennen keikkoja, mutta syysflunssa sekä työkiireet pistivät aikataulun uusiksi.

War of Words oli minulle aktiiviaikoinaan kovin läheinen yhtye, ja vaikka yhtyeen ainoaksi jääneen 12”:n edellisestä kuuntelukerrasta on aivan varmasti yli puoli vuosikymmentä, huomasin osaavani ison osan levystä edelleen ulkoa. Nuorempana levyjä ilmeisesti tuli kuunneltua aivan toisenlaisella antaumuksella kuin nykyisin. Ilmeisestä nostalgiasta huolimatta uskallan väittää kahdeksan kappaleen ep:n olevan kestävän myös objektiivisen tarkastelun. War of Words soittaa suoraviivaista, aavistuksen mutta vain aavistuksen 1980-luvun alun brittiläisestä anarkopunkista mausteensa saanutta punkrockia. Yhtyeen kappaleet ovat tarttuvia, mutta kitaramelodioita tai muuta lässyläätä ei harrasteta. Kitarasoundi on miellyttävän säröinen basson puolestaan kuuluessa ja kulkiessa selkeänä runkona kappaleilla. Kokonaisuuden kruunaa vaihteleva mies-naislaulu.

Muistikuvieni mukaan War of Words esitti keikoillaan myös muutama 12”:n jälkeen tehtyä kappaletta, jotta ainakin nuoren punkkarin korvaan kuulostivat tarpeettoman rockilta. Näin jälkikäteen on myönnettävä vaihtelua löytyvän levytettyjen kappaleiden joukostakin kiitettävästi. Sides ja Stars ovat hokemanomaisilla kertosäkeillään selkeitä punkrock-hittejä, kun taas Suprise on suorastaan seesteinen kappale ja Love Song nimensä mukaisesti lähes herkkä.

Kymmenen vuotta vanhaa levyä voinee jo hyvällä mielellä tarkastella aikansa kuvana, vaikka mihinkään suureen punk-trendiin War of Words ei aikanaan istunut. Jos en toki mahdottoman tiukalla kammalla seuraa punkrockia, en muista kuulleeni niin selkeän yhteiskuntaa kuvaavia sanoituksia kuin jatkuvasta kameravalvonnasta kertova Stars pitkään aikaan - huolimatta siitä, että parin viime vuoden aikana julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan aivan jokaisen kansalaisen liikkeitä on mahdollista seurata paljon tarkemmin kuin kukaan täysjärkisenä pidetty vuonna 2004 olisi suostunut uskomaan. Amerikkalaisesta demokratiastakin taidetaan paasata huomattavasti vähemmän kuin vuosikymmen sitten, tosin en ole yhtään valmis sanomaan tätä huonoksi asiaksi. Lieneekö syynä ympäripyöreämmältä tuntuviin sanoituksiin oma himmentynyt katselukulmani vai punk-skenen yleinen ikääntyminen; War of Wordsin eilisellä ikärajattomalla keikalla Kalasataman Konttiaukiolla merkittävä osa yleisöstä oli tuttuja naamoja jo kymmenen vuoden takaa.

Atrax Morgue - In Search of Death lp (Urashima 2013)

Moitin tovi sitten Sewer Electionin uusinta pitkäsoittoa tyhjyyteen asti pelkistetystä minimalismista. Vähäisistä paloista on kasattu tämäkin albumi, mutta levyn sisältämä tunnelataus on valtaisi. Alunperin 1993 kasettina julkaistu In Search of Death sisältää yhdeksän raitaa, joista kukin koostuu noin yhdestä särön läpi ajetusta syntikkariffistä sekä leffasamplesta tai muutaman rivin kähinähuudosta. Albumin äänimaailma on pelkistetyn karu ja mainitut riffit ovat kohtalaisen tympeitä; mistään krautrock-jumitukesta ei nyt todellakaan ole kyse. Vertauskohtana mieleeni nousee lähinnä Maurizio Bianchin uran alkupään primitiivinen tuotanto, mutta Atrax Morgue hylkää tästäkin väripaletista valtaosan tarpeettomana. Paikoitellen voi kuulla myös kaikuja 1990-luvun alun saksalaisen power electronicsin taustasyntikoista, mutta jälleen toteutus In Search of Deathilla on vertailukohtaa pelkistetympi.

Kun albumilla tapahtuu vain noin yksi asia kerrallaan, on uppouduttava siihen mitä tarjotaan. In Search of Deathin syntikkasoundi on karski. Se ei täytä huonetilaa, mutta on silti nautittavan tuhti. Riffit etenevät pääosin hitaasti ja toistuvat juuri sopivasti kolmesta viiteen minuuttia ennen väistymistään uuden kappaleen tieltä. Pidempikään toisto ei tylsistyttäisi terää, mutta nyt junnauksen ja uusien ässäriffien suhde on lähellä täydellistä.

The Thing - Boot! lp (Thing records 2013)

Alkuvuodesta Korjaamolla Muissa maailmoissa -festivaalin avajaistapahtumassa esiintynyt norjalais-ruotsalainen The Thing osoittautui lavalla hurjan intensiiviseksi, äänekkääksi jazz-yhtyeeksi. Levyllä trion tulokulma on hieman toinen. John Coltranen Indialla starttaava levy lähtee pian harhailemaan parhaan vapaan jazzin perinteen mukaisesti, mutta nimenomaan harhailemaan. The Thing ei hyökkää vaan liikkuu kuin mietiskellen.

Ei Boot! kesy levy silti ole. Saksofoneja soittava Mats Gustafsson päästää soittimistaan säröistä, paikoin kakofoniaankin karkaavaa tuuttausta. Rumpali Paal Nilssen-Love on paitsi tekniikaltaan maailmanluokan tekijä, myös erinomaisen lujakätinen lyöjä. Kun vielä Ingebrit Håker Flaten soittaa yksinomaan sähköbassoa säröpedaalin läpi, on yhtye paperilla helposti lähestyttävää musiikkia perinteisen rock-musiikin ystävillekin. Kynnyskysymykseksi nousevat sävellykset, sillä Indian jälkeen helppoja koukkuja albumilla on niukasti. Jazz-diggareita taas saattaa häiritä, ettei mainittu vapaa harhailu varsinaisesti yllä tai edes kurkoita Juhani Aaltosen kaltaisten mestarien hienotunteisuuteen. The Thing on kuin jazz-yhtye soittamassa rockia: karu, raakakin, mutta silti tiukasti kiinni jazzin perinteessä. Tältä osaa olisin kaivannut ehkä keikalla kuultua, tiukemmin etenevää ilmaisua, mutta tutustumisen arvoinen levy Boot! tällaisenaankin on. Olen kuunnellut sitä varsin runsaasti, tasaisesti pitkin kulunutta vuotta.

Vassbotn - Besøk Fra Italia kasetti (Terror 2014)

Lasse Marhaugin, tuon Norjan noisemestarin, harvemmin levyttävä projekti Vassbotn eroaa Marhaugin oman nimen alla tekemästään tuotannosta lähinnä olemalla aavistuksen suttuisampaa sekä suoraviivaisempaa harsh noisea. Nimen italiaviittausta en ainakaan itse osaa yhdistää tribuuttiksi tietynlaiselle soundille; italialaisen noisen suhteen tuntemukseni on toki varsin pintapuolinen.

Besøk Fra Italia on täysipitkä kasettijulkaisu, joka ainakin omalla soittolaitteistollani kuulostaa kuin kasettia varten tehdyltä: näin puuroutuva yleissoundi tuntuisi cd:ltä helposti ohuelta, kasetilla se saa ympärilleen miellyttävästi lämpöä.

Monikerroksinen kappale on jatkuvasti liikkeessä, mutta elementtien yhtäaikainen liikehdintä on niin vähäistä, että kyseessä saattaa hyvinkin olla livenä sisään pistetty julkaisu. Tilasoundia kasetilta ei kuitenkaan löydy, kaikki on enemmän tai vähemmän etualalla, kuulostaen kuitenkin ehdottomasti lujaa soitetulta eikä kovalle miksausvaiheessa nostetulta. Vaikka tila itsessään ei ole kuultavissa, on Besøk Fra Italialla riittävästi dynamiikkaa antamaan kuulijalle happea kaiken vyörytyksen välissä.

Kasetin nuhjuisassa soundissa pohjalla kulkee lähes tauotta bassoryminä, keskitaajuksilla kulkevan kohinan-rutinan hallitessa äänimaailmaa. Korkeimmat taajuudet kulkevat paikoin jopa yllättävästi, katkoen ja rytmittäen kasetinpuoliskon mittaisia kappaleita.

Neljäkymmentäminuuttisessa noiseäänityksessä on lähes väistämättä hetkiä, jolloin soiton flow jää paikalleen, kaiuttimista kuuluva ääni lähestyy kohinaa ja kuunlijan mielenkiinto alkaa harhailla. Vassbotn selättää nämä suvantokohdat niin luontevasti, että ajoittaisen tyhjäkäynnin voisi kuvitella olevan harkittu osa niin sanottua sävellystä. Hetkittäin rullaus kuitenkin katkeaa, uuden äänilähteen puskiessa sisään tai olemassa olevan elementin rynnätessä eturiviin takavasemmalta lupia kyselemättä. Ratkaisun ansiosta Besøk Fra Italia ei kuulosta yhdeltä pitkältä putkelta, mutta rehellisyyden nimissä parhaimmalta se kuulostaa juuri harsh noisen virratessa eheästi eteenpäin.

Besøk Fra Italia ei ole klassikko jota muisteltaisiin vuosien päästä, mutta oikein sopiva annos harsh noisea arki-iltana nautittavaksi.