Holmalainen on aikas kuuma?

Kaisan aikataulu meni sillä tavalla pipariksi, että hän romahti jo kaksi päivää ennen lomaa eikä vasta pyhinä, kuten tapoihin kuuluu. Kaiken piti olla järjestyksessä. Joulukuvaelman kristilliset viitteet oli onnistuneesti minimoitu pukemalla lapset eläimiksi, jotka pääsivät Talven Tähtien avulla Valon Juhlaan. Viimeisellä vanhemmilta pyydetyllä lausuntokierroksella käsikirjoitusta oli muutettu siten, että enkelit oli vaihdettu Taivaan Tähdiksi ja sitten vielä Talven Tähdiksi ja käärmeestä oli tehty sisilisko siksi, että käärmeessä on liikaa sekä uskonnollisia että mytologisia konnotaatioita. Jeremiaan isä olisi halunnut kansallisista syistä tehdä sisiliskosta vaskitsan, mutta siinä vaiheessa Kaisa oli kirjoittanut Wilmaan, että kaikki sisiliskoon liittyvät vastalauseet tulee ratkaista vanhempainyhdistyksen kuukausittaisella rehtorin kyselytunnilla sillä seurauksella, että Jeremiaan isä oli jättänyt nimensä pois joulukortista Jeremiaalta tulleessa joulutervehdyksessä, joka tänä vuonna oli kortin mukaan kvinoa-panettone, joka Kaisan mielestä näytti palleatyrältä. Kuvaelman kameli oli koottu siten, että Veeti oli pää, Jahid ja Pyry kyttyröitä. Kamelin kohtalona oli jatkuvasti hajota kappaleiksi, koska vegaanisella ruokavaliolla oleva Veeti oli salaa juonut maitokaakaon ja pieri nyt lakanakankaan alla sellaisella antaumuksella, että kyttyröitä pyörrytti. ”Nyt pojat”, Kaisa huusi luokkahuoneen takaa yritti pyyhkiä kyyneleitä vaivihkaa, mutta se ei onnistunut. Koulunkäyntiavustaja Jomppe oli jo nähnyt Kaisan silmät ja puristi Kaisan olkapäätä niin kuin perunaa, joka saattoi olla mätä. ”Liikuttavia nää”, Jomppe sanoi. Kaisa nyökkäsi ja pyysi Jomppea hoitamaan tunnin loppuun. Ei Kaisa lapsista ollut liikuttunut, taide häntä kosketti. Hän kyykistyi kellarin pommisuojan kirjahyllyjen taakse itkemään. Kaisa oli vastikään nähnyt kuvaelmassa, ettei kamelin selkä katkea napsahtaen. Se liukuu hitaasti huutaen ja valittaen irti itsestään, toistuvasti ja odottamatta. Ei tämä hänenkään musertumisensa ollut äkillinen katkeaminen, vaan vetelä, paha liukuma, joka oli alkanut vuosia sitten ja nyt hänen selkärankansa vain vanui irti kiinnikkeistään kuin pierun tainnuttamat pikkupojat lakanakankaan alta. Olisi ollut odotettavaa, että heinänkortta tässä kuviossa olisi edustanut marraskuinen noro-epidemia, Jaanin oireileva diabetes tai Meean äiti, joka syytti Kaisaa pedofiliasta, koska Meea oli kadottanut reppunsa, mutta mikään näistä ei Kaisaa katkaissut. Kaisan katkaisi Annelin unkarilaistyyppinen piparkakkupiha. Miten Anneli saattoi? Tietenkin hän saattoi. Kun Kaisan ystävä toi kuningasboan näytille luokkaan, Anneli järjesti koulun pihalle alpakoita, strutseja ja poneja. Kun Kaisan luokka teki koulun ennätyksen luokkaretkirahastollaan, Anneli tuplasi potin seuraavana vuonna pahoja, sokerittomia keksejä myymällä ja vei koko luokkansa Tukholmaan. Kun Kaisa teki hauskoja videoita kevätjuhlaa varten, Annelin luokka vieraili Uuden päivän studiolla ja valmisti siellä jopa hauskan version ohjelmasta. Sitä paitsi Anneli oli ihana. Anneli lauloi, Anneli leikki, Anneli sävelsi ja maalasi. Annelilla oli eriparisäärystimet ja hän tuoksui kanelilta ja kesäpyykiltä ja ilolta. Kun Anneli nauroi, Annelin silmät kimaltelivat. Hän näytti neljäkymppiseltä vaikka oli melkein eläkkeellä. Kaiken tämän lisäksi Annelilla oli selittämätön auktoriteetti: kun lapset huusivat, Anneli ei koskaan korottanut ääntään. Hän hymyili ja katsoi jokaisen huutajan läpi niin että he yksitellen lakkasivat riitelemästä ja pyysivät toisiltaan anteeksi ilman, että Annelin piti edes käskeä. Kaisasta tuntui, että hän itse joutui huutamaan jatkuvasti, että hänen omaa otsaansakin särki se päättymätön, kärttyinen toruminen ja hän inhosi itseään siitä syystä. Mutta piparkakkutalojen rakentamisessa Anneli ei koskaan ollut Kaisaa haastanut. Kaisan takavuosina vääntämässä Uspenskin katedraalissa oli ollut sisäänrakennettu valaistus, Tampereen tuomiokirkko taisi päästä Aamulehteenkin ja edellisvuoden Downton Abbey huomioitiin Englannissa asti. Kaisa oli erehtynyt luulemaan, että tämä olisi hänen oma alueensa, tässä vain hän saisi loistaa. Täydellistä tappiota edeltää aina omiin kykyihin uskominen, itseensä luottaminen, niin Kaisa ajatteli. Tänä vuonna hän oli myös ollut niin väsynyt, ettei viikonlopun yli piparitalkoissa valvominen ollut käynyt päinsä. Niinpä Kaisa oli rakentanut yhdessä illassa Lakeuden ristin, siihen hänellä oli kaavat valmiina eikä linjakas kirkko kaivannut mitään kommervenkkejä. Annelin unkarilaistyyppisellä piparkakkupihalla tanssivat unkarilaistyyppiset sokerikansantanssijat niin, että heidän helmansa hulmusivat, kuin ne olisi tehty oikeasta kankaasta. Mitään vastaavaa ei opettajainhuoneessa ollut koskaan nähty. Paha-Vesakin kumartui pöydän ääreen ja sanoi: ”Kaunis”. Piparkakkupihan keskellä oli pieni kaivo, kaunis puutarhamaja ja koju, jossa myytiin pieniä hillopurkkeja. Pihan laidoilla oli valkoisia taloja, joita koristivat kukkakoristeet. Kun taloja tarkasteli lähempää, saattoi huomata, että jokaisen talon kukkakoristeissa oli vieläpä oma sävymaailmansa, joten sokerikuorrutepusseja on täytynyt olla kolmattakymmentä. Kaikki oli harkittua, kukkien värit kommentoivat toisiaan, kiiltävää valkoista kuorrutetta vasten kaikki näytti yhtä kirkkaalta kuin miltä maailma näyttää ihmisen rakastuessa. Pihaa katsoessaan Kaisa olisi halunnut juosta sinne, kaatua sokerilumeen, heittäytyä unkarilaistyyppiseen tanssiin, halata sokeriukkoja, syödä paahdettuja pähkinöitä heidän sormistaan. Kaikkein häkellyttävintä olivat pitsikuviot kattojen ja ikkunoiden reunoilla. Mikroskooppisen tarkat millimetriruudukot, niillä pienet, toistuvat kuviot. ”Vähän ne on miten sattuu”, Anneli sanoi esitellessään luomustaan. Ne eivät olleet miten sattuu, ne olivat täydellisiä. Kaisa, jonka Lakeuden risti lepäsi vielä silkkipaperin sisällä, ei pystynyt edes liikkumaan. Anneli katsoi häntä suoraan silmiin ja hymyili sitä hymyä, jolla hän sai välituntivalvonnassa tappelijat irti toisistaan. Kaisan huulet muodostivat äänettömän uhkauksen. Siihen Anneli vastasi tuikkaamalla Kaisalle lentosuukon. Kaisa katsoi itseään pommisuojan vessan peilistä. Hengitys oli tasaantunut. Hän kaivoi vyölaukusta valokynän, sipaisi sitä silmiensä alle vain tajutakseen, että silmien puna näytti valokynää vasten yhä kirkkaammalta, kuin ruusu Annelin valkoisilla piparikatoilla. Kaisa löi itseään molemmille poskille ja huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Ei enää”, hän sanoi sitten. ”Nyt riitti.” Joulujuhlapäivä oli lauantai. Jokaiseen aiempaan joulujuhlaan Kaisa oli pukenut Marimekon taskumekon ikään kuin eliminoidakseen kaikki mahdollisuudet tulla verratuksi Anneliin, joka aina pukeutui räväkästi. Tänä vuonna Annelilla oli merenneitovillatakki, jossa oli huovutettuja simpukoita ja kaloja. Anneli pysähtyi nähdessään Kaisan, mutta ehti näytellä hämmennyksensä piiloon. Kaisan yllä oli täydellisen istuva, tummanvioletti takki, joka näytti vähän frakilta ja tiukat, mustat nahkahousut, jotka istuivat vielä täydellisemmin. Vaalean tukkansa Kaisa oli nostanut pystyyn. ”Jos en tietäs niin luulisin että sinä oot oikeestikin hyvännäkönen”, Paha-Vesa sanoi Kaisalle naulakolla. ”Vesa minä olen nähny sinun selailuhistorian yläkerran opettajan koneella ja jos et välttämättä halua selittää kaikille, miten opettamiseen liittyy kypsät naiset ja monsterimunat, älä puhu mulle enää koskaan.” Vesa pysähtyi ja Annelin suu loksahti auki. Kaisan luokan kuvaelma oli menestys, vaikka kolmas Talven Tähti oli vienyt ja unohtanut rooliasunsa kotiin ja esiintyi valkoiseen teddykankaaseen käärittynä. Kun oppilaat kerääntyivät juhlasalin lavan eteen kumartamaan, Kaisa sulki silmänsä ja puristi kyntensä kämmenen lihaan. Hän odotti reaktiota. Se oli parempi kuin mitä hän oli odottanut. Ensin he hiljenivät, sitten taputukset yltyivät, lopulta koko koulu nauroi ja huusi. Lavalla oli nimittäin ollut myös dromedaari. Sen kyttyrän alta paljastui Salattujen elämien Lari. Kun Kaisa avasi silmänsä, hän näki Annelin, joka ei hymyillyt. Kaikki olivat juosseet lavan eteen, kukaan ei hallinnut tilannetta. Seuraavaksi oli vuorossa Annelin kuutosten rap-esitys, mutta kukaan ei tuntunut välittävän siitä. Kaikki halusivat Larin. Kaisa hengitti sisään, mutta ilma ei meinannut mahtua hänen keuhkoihinsa sillä siellä oli niin paljon iloa. Larin saaminen lavalle oli maksanut Kaisalle yhden ystävyyden, mutta millään ei ollut mitään väliä, Lari oli lavalla, Anneli lyöty. Opettajat halailivat Kaisaa, kaikki paitsi Paha-Vesa, joka ei katsonut häneen päinkään. Jeremiaan isä tuli kiittämään kädestä pitäen ja toivoi voivansa toistekin auttaa käsikirjoitustyössä. Kaisa oli vielä sisällä käytävällä, kun musiikki alkoi pauhata. Hän hoputti viimeiset pikkuiset ulos ja käveli pihalle, mutta ei nähnyt mitään, koska katolta suunnattu valonheittimen leimu osui hänen silmiinsä. Katolle oli noussut myös räppäävä Anneli räppäävän luokkansa kanssa. Kaisa ei voinut käsittää, miten sellaiseen oli annettu lupa. Sitten kun Cheek nousi esiin heidän takaansa, Kaisa juoksi takaisin sisään ja oksensi löytyneiden pipojen laatikkoon. Miten? Millä tavalla? Näitä kysymyksiä kaikki toistivat Annelille, joka hehkui. ”Se nyt vain järjestyi, yhteisiä tuttuja.” Kukaan ei tuntunut muistavan Salattujen elämien Laria, joka ilmestyi jostakin kysymään Kaisalta, ketä hän voi laskuttaa. ”Mene perseeseen”, Kaisa kuiskasi. Kaisan käsi oli jäänyt pumpputermoksen kahvalle. Jos hän nyt linkoaisi sen kohti Annelia, kuolisiko Anneli viimein? Kaisalla ei ollut enää mitään. Hänet oli tuhottu jälleen. Joka vuosi Anneli voitti. Ainoa mahdollisuus oli ottaa lopputili. Anneli hymyili hymyään ja se oli niin väärä, niin keinotekoinen, Kaisa ajatteli, ja siihen ajatukseen hän jäi. Tietenkin se on keinotekoinen, Kaisa ajatteli. ”Kyllä muuten Kaisa oli kiva se Eliaskin”, Pirjo sanoi. ”Se on Lari”, Kaisa vastasi. ”Sen oikea nimi on Ronny”, Anneli korjasi. ”Sulla ei ole oikeasta mitään käsitystä”, Kaisa sanoi Annelille. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Opettajat pakkasivat lapsilta saamiaan lahjoja muovipusseihin, mutta nyt kaikki hidastivat toimiaan yhtä aikaa. ”Jaahas”, Anneli nauroi ja nosti kädet puuskaan. ”Tuo Unkari on ihana, mutta se ei ole oikea.” ”Onko tämä joku kulttuurinen omimisjuttu, koska jos on…” ”Sitä ei voi syödä”, Kaisa keskeytti. ”Kylläpäs voi.” ”Ei voi.” ”Kyllä voi.” ”Syö sitten”, Kaisa vaati. ”Ei piparitaloo ennen joulua syödä.” ”Mitä minä sanoin”, Kaisa huusi. Kaisa seisoi Lakeuden ristinsä vieressä ja kaatoi kellotornin. Hän poimi isoimman palan ja työnsi sen suuhunsa ja totesi, että vaikka Lakeuden risti ei ehkä ollutkaan hänen parhain työnsä, se maistui ihanalta. Anneli hymyili. Hän käveli unkarilaistyyppisen piparkakkupihan luokse ja mursi irti pienen hillokojun katon. Se ei meinannut irrota. Rehtori-Liisa käänsi katseensa pois, niin hirveältä, niin kohtuuttomalta näytti idyllin tuhoaminen. Anneli sai katon irti ja alkoi syödä. ”Miltä maistuu?” Kaisa kysyi. ”Ihanalta”, Anneli vastasi väkivaltaisesti pureskellen. Kyynelet olivat nousseet hänen silmiinsä. ”Ota toinenkin haukku”, Kaisa sanoi. Kun Anneli avasi suunsa, sieltä valui verta. Annelin herätessä nukutuksesta Kaisa makasi hänen vierellään ja silitti hänen hiuksiaan. Hän otti yöpöydältä nenäliinan ja kuivasi Annelin suupielet syljestä. Anneli yritti puhua, mutta hänen suunsa oli täynnä veristä vanua. Kaisa kurotti ottamaan pienen tussitaulun, johon Anneli kirjoitti täydellisellä kaunollaan: ”Miten sinä tiesit?” ”Et sinä osaa leipoo. Muistan sen kerran kun sinä teit joulutorttuja ja ne näytti avohaavoilta kaikki. Mutta kyllä sinä askarrella osaat.” ”Senkin sika”, Anneli kirjoitti tauluun. ”Kenen kautta sinä sen Cheekin sait?” Kaisa kysyi. ”Myin mökin ja maksoin”, Anneli kirjoitti. Kaisa nauroi niin, että oli tippua sängyltä. Anneli läpsi Kaisaa olkapäälle, koska yritti olla nauramatta, koska se sattui. ”Hyvää joulua äiti”, Kaisa sanoi sitten ja otti kirjoitustaulun pois Annelilta ennen kuin tämä ehti kieltää Kaisaa kutsumasta häntä sillä nimellä. ”Tänä vuonna minä voitin”, Kaisa sanoi. Anneli yritti jälleen esittää vastalausetta, mutta suussa poltteli, joten hän vaikeni. Kaisa valitsi tietokoneelta Love Actually -elokuvan, kömpi Annelin viereen peiton alle niin kuin joka vuosi. Sitten, yhtäkkiä, oli joulu, vaikka ei se oikeastaan vielä ollut.

“Siellä Seela Sella vain läiski lehtipihvillä piimää.“

Tuttujuttu?

Olen Sirsi Sunnas.

En ole kovinkaan poliittinen, mutta tunnen ihmisten tuskan, pelon, epätietoisuuden, surun ja järkytyksen. 🇫🇷

Kauheimmat runot

Minä: Vittu.