Urautuneet

Sain lahjasikani. Se oli hyvä lahja. Sika niin kovin pimeässä säkissä. Kerrassaan hieno oivallus, vaikka itse sen keksinkin. Lahjasikani oli Wolf Peoplen albumi Steeple, parin vuoden takaa. Ei voi muuta kuin kuumeisesti pohtia kenet ystävistäni seuraavaksi laitan vaakalautaselle. He, joille tämä kaikki oli hepreaa, lukekaa aiempi julkaisuni:)

En oikein haluaisi harrastaa tätä.. Ehkä harrastuksena tämä koko juttu kuulostaa hieman teennäiseltä. Aivan kuin sanoisi harrastavansa laadukkaampia vaatteita. Pidän musiikista - tällaisena. Tiedä vaikka seuraava olisi yhtä hyvä tai parempi biisi. Liian työlästä vaihtaa kappaletta. Hyvä näin. Tässä on jotain rauhoittavaa. Vertauskuvaksi tuli mieleen ensimmäisenä ero tuikun ja nuotion katsomisessa. Kaukaa haettu?

Se oma hetkensä siinä kait parasta on. Puhelin äänettömälle, tietokone kiinni ja niin kauas kuin vain voi laittaa, isommat ja pienemmät askareet tunniksi mielestä, valitse joku vain albumi ja enempiä jaarittelematta levy urilleen… kappas.. huomasin puhuneeni asiaa ja pussittaneeni aiheen:D

Otsikko vielä. Menen kuuntelemaan.

Yritinpä löytää huonolla menestyksellä jonkinlaista vinyylihyllyä interneetistä. Sillä sektorilla ei näköjään löydy kohtuullisella hinnalla oikein mitään, mikä on vähän kummallista, koska vinyyliharrastukseen kuuluu aika oleellisena osana levyjen oikeaoppinen säilytys.

Urautuneisuuteni motiiveihin kuuluu olennaisena osana halu ostaa musiikkia enkä malta olla jaarittelematta siitä vielä hieman.

Olen tippunut vastikään vanhan kansan musakuuntelijan kuiluun: olen nimittäin ostanut sian säkissä. Teen sitä erittäin harvoin. Satuin törmäämään Levykauppa Äx:ssä Jimi Hendrixin BBC-sessions -vinyyliin ja en malttanut olla ostamatta samantien. Myönnän silti, kyseessä melko turvallinen sika. Musiikin hankintojen ei silti mielestäni tarvitse olla tällaista.

Nykypäivän mahdollisuudet rohkaisevat kuluttajaa olemaan vaativampi ja varmistumaan valintansa laadusta. Foo Fightersin keulanaama Dave Grohl otti vuoden alussa kantaa musiikkibisneksen tulevaisuuteen ja siihen etteivät ihmiset osta musiikkia. Grohl alleviivasi esimerkkinä Adelen ja hänen levyn suosion yksinkertaisen syyn: levy on aito sekä helvetin hyvä. Eli Suomeksi sanottuna musiikkibisneksellä menisi paremmin jos ulos tulisi vähemmän paskoja levyjä:) Ihailtavan suoraa puhetta.

Aika ottaa sika säkistä. Useat tahot kiroavat Spotify-musiikkipalvelun jyräävän mahdollisuudet tehdä rahaa musiikilla. Kolikolla voi olla toinenkin puoli: suuttuuko omistaja kun haluan nähdä sikani säkistä kunnolla ennen sen ostamista? Ostan Spotify-palvelua ja käytän sitä jatkuvasti. Kympillä kuussa saan käsiini järkyttävän määrän musiikkia ja kuunnella sitä kotona sekä kännykästä muualla. Laitan usein levykaupassa käsissäni olevan levyn soimaan Spotifystä.

  Pyrin silti kuuntelemaan musiikkia ennakkoluuloitta ja kokemuksien siivittämänä kait uskalsinkin ostaa Hendrixin levyn kuuntelematta (Jimi + BBC + Music on Vinyl = unlikely to fail). Pyrkimyksistäni huolimatta ystäväni ovat todenneet minun lähes poikkeuksetta vastustelevan heidän uusia kappale-ehdotuksia . Tästä kimpaantuneena, kuinkas muutenkaan, vastustin jyrkästi koko helvetin ideaa minun oletusarvoisesta ehdotuksien vastustuksesta:) Tämä käynnisti pohdintaa kuuntelutottumuksistani ja keksin tavan kesyttää perkeleeni.

Sika voi tällä erää pysyä säkissään. Pohdiskeltua tottumuksiani hetken, keksin uutukaisen "Ystävyys vaakalautaselle" -musiikinhankintastrategiani! Samalla haastan nyt kaikki kokeilemaan tätä. Valitse muutama ystäväsi, jotka jakavat samankaltaisen maun musiikkiin. Anna ystävällesi sopivaksi katsomasi rahasumma käteen, pyydä häntä kävelemään joku päivä levykauppaan ja ostamaan itsellesi albumin, josta hän pitää erityisen paljon. Käynnistin itse strategian ostamalla levyn ystävälleni - co-wraitterilleni - Juholle, jonka reaktio levypussin ojentamisesta oli jo riittävä kannuste jatkamaan metodia tulevissa levyhankinnoissani:)

Tulet saamaan sian säkissä. Se silti on tavallaan lahjasika:)

Jos High Fidelity- leffa mitään opetti niin sen, että elämänhallinnan kannalta on oleellista tehdä listoja. Itsekin tähän ajauduin viimeeksi tuossa joulukuun viimeisinä päivinä kun kelailin mielessäni vuoden 2011 parhaita levyjä. Top-kolmonen löytyi helposti ja sehän näyttää tältä:

1. The Black Keys: El Camino (http://youtu.be/a_426RiwST) 2. Rival Sons: Pressure & Time (http://youtu.be/abyOSwKgsCM) 3. Opeth: Heritage (http://youtu.be/FxvN_GxgpF8)

Vaikka tuolloin joulukuussa tämä vinyyli-ernuilu oli vasta tasolla "v****uku ei toimi" niin ihan selkeästi alitajunta nakkasi listalle oikeita valintoja, sillä myöhemmin huomasin, että nämähän kaikki on saatavana myös LP-muodossa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään yllättävää, koska kaikki kolme omalla tavallaan kumartavat vinyylin kulta-ajan sankareille ja väistelevät tehokkaasti nykymuotia. Nostalgiatrippailijan kannaltahan tällainen tuotanto on varsin palkitsevaa kun tietää, ettei tarvitse palata aikaan ennen henkilökohtaisen ajanlaskun alkua pelkästään niiden levyjen avulla, jotka silloin on tehty. Koska tällainen pään sisällä tapahtuva aikamatkustaminen ei varsinaisesti noudata fysiikan lakeja, niin käsittääkseni noin 30 vuoden päästä näitä nykyretroilu-levyjä kuunnellessa aika-avaruus- jatkumo voi muljahtaa ihan mutkalle ja henkilö palaa 2010- ja 1970- luvuille yhtä aikaa! Enihuu, tänään hain äksästä näistä tulevaisuuden klassikoista 2/3 eli vain tuo El Camino odottelee saapumista Suomeen. Levykauppias tuskaili sen suhteen jo vähän ja kertoi, että 28 tilatusta kappaleesta kaikki on jo varattu eivätkä vaan tule ameriikasta vaikka kuinka vängätään. Vaikkei tuo määrä sinänsä mikään päätä huimaava ole, niin itsellä ainakin mielikuvat myyntimääristä oli vähän alhaisemmat (varsinkin kun puhutaan vaan Oulun myymälästä). Jännä huomata, että hyvää vinyyliä siis onnistutaan vielä nykyäänkin kauppaamaan niin, että joutuu jonottamaan. Which is nice!

Hassua. Tätä voisi jopa kutsua harrastukseksi. Vinyylien kuuntelua siis. Musiikin kuunteluni koostuu tänä päivänä täysin vinyyleistä ja Spotifystä. Ostan vinyylejä about kerran kuussa. Joskus jopa törmää äärimmäisen hienoon vinyylilevyn sekä MP3-latauskupongin yhdistelmään. Yhdistelmä, johon kaikki musiikintekijät voisivat puolestani siirtyä. Musan kuuntelun preferenssit olivat silti joskus aivan toiset.

 Filmin alkupäästä heti pikakelaus hetkeen, jossa hätäisen metrin mittainen poika kreisibailaa ympäri huonekaluja pöytäliina päässä Juice Leskisen musiikin tahtiin. Ennen kuin kukaan ehtii alkaa keräämään kunnioitusta tilanteen musiikkivalintaani kohtaan sanon, että "krebaaminen" oli yhtä tiukkaa muiden vinyylien kohdalla ja kuuntelu oli toissijaista jokaisen artistin kohdalla. Lähestymiseni musiikkiin oli siis ...vastaanottavainen.

Olen CD- ja MP3-ikäluokkaa enkä ollut koskaan oppinut arvostamaan kummankaan ostamista. Syynä tietysti osaksi ettei musiikki yksinkertaisesti ollut minulle tärkeää. Late bloomer. Vuosien varrella kuuntelumäärät kasvoivat ja musiikkimakuni alkoi laajeta genrestä toiseen kimpoillen. Milloin kavereilta poimittua räppiä(spotify-linkkejä) tai heviä, milloin siskolta poimittua Queenia ja jossain vaiheessa tiputin lyriikat pois miltein kokonaan, kuunnellen ainoastaan klassista sekä esimerkiksi leffa-soundtrackeilta musiikkia. Lopulta sitten olen päätynyt olemaan yhtä mieltä ystäväni kanssa, joka fiksusti totesi jokaisesta musiikkigenrestä löytyvän helmiä.

Viime vuoden alussa selailin ohimennen vinyylilevyjä kaupassa ja muutamaa kiinnostavaa levyä tarkastellessa totesin yhtäkkiä haluavani ostaa musiikkia - juuri tällaisena! Erona CD-levyyn mietin vaikkapa eroa kaupasta ostetun kolmioleivän sekä hyvässä ravintolassa kokin vaivalla pohtiman ja huolella rakennetun kolmioleivän välillä. Kuinka monella ostoCD:t lojuvat pitkin autoja? SekalaisCDitä? Ehkä tarvitsemme kuuntelijana myös musiikille enemmän tuntumaa. Vinyylilevy antaa ehkä vähemmän anteeksi artistille. Kansikuvien ja sisällön suurissa kuvissa erottuvat kaikki yksityiskohdat. Musiikki kuunnellaan usein kokonaisuutena alusta loppuun asti eikä kappaleita juurikaan vaihdella kesken soiton.

Halu ostaa musiikkia säilyi ja parin kuukauden jälkeen kävinkin ostamassa soittimeni. Välillä kummastelen nautinnon tunnetta uuden vinyylilevyn avaamisesta ja sen sisällön tutkimisesta. Pientä vipua kääntämällä hauras neula laskeutuu hitaasti allaan pyörivän vinyylin päälle. Kaiuttimet yskähtävät ensimmäisestä kosketuksesta hereille hengittämään ulos mitä tahansa neula pinnasta löytää.

Pientä näpertämistä. Rohinaa. Hyvää soundia. Ei tämä tästä aivan heti paremmaksi muutu.

Olipa kerran Metallican Kill ´em All ja saman orkesterin huomattavasti laadukkaampi Ride the Lightning. Näiden lisäksi oli myös ala-asteikäinen Juho, jonka hallussa kyseiset teokset olivat. Tämä lyhyt ja jopa hivenen tylsä tarina muuttuu surulliseksi kun huomioidaan, että levyjen hankintahetkellä läsnä olleen ja pikaisesti keskuudestamme poistuneen levysoittimen jälkeen sellaista ei ollut noin kahteenkymmeneen vuoteen. Levyt kuitenkin olivat ja kulkivat mukana siellä missä Juhokin. Ajatus niiden kuuntelemisesta ”joskus taas” nakutteli tasaisin väliajoin jossain päin takaraivoa.

Noin kuukausi sitten totesin, että ”joskus” voisi olla vaikkapa mieluummin ”nyt”.

Päätin ostaa halvimman mahdollisen soittimen, jonka huutonetistä löydän, koska ei ollut mitään varmuutta siitä, onko kyseessä Juholle tyypillinen nostalgiatrippi ja hetken huuma vai jotain kestävämpää. Halpa soitin tuli postissa eikä siitä ole vielä tähän päivään mennessä irronnut muuta ääntä kuin se pieni pihinä, jonka neula saa ilman vahvistinta aikaan. Tulkitsin järkimiehenä ettei noin halpaan laitteeseen kannata ostaa mitään RIAA-holipompeleita vaikka sellainen käsittääkseni tarvittiin.

 Naputtelin itseni uudelleen samaan osoitteeseen ja ostin samalla hinnalla (n. 20€) uudemman eli väistämättä hinta/laatusuhteeltaan huonomman (mainitsinko jo että järkimiehiä?). Tämäkin soitin saapui nopeasti ja esimerkillisesti pakattuna. Äänikin kuului, mutta eihän se perhana älynnyt hypätä yhdenkään naarmun tai pölyatomin yli. Ajattelin ongelman ratkeavan kun menen äksään ja ostan levyharjan. Toisen soittimen hankinnan aikoihin ostamani Dark Side of the Moon jumitti edelleen ensimmäisille urille, joten harjastakaan ei ollut tämän tarinan sankariksi.

Vasta kahden erehdyksen ja yhden levyharjan jälkeen ymmärsin sitouttaa itseni harrastukseen rahalla. Ostin Pro-Ject Debut kolmosen (jonka kaupantekijäisinä sain muuten uuden levyharjan). Tämä laite teki onnelliseksi jo Googlen kuvahaussa punaisine levymattoineen ja pianolakkauksineen, joten voitte arvata hymyn leveyden sillä hetkellä, kun sain sen kotiin. Jo äänivarren tasapainottaminen tuntui jotenkin niin suhteettoman hifiltä, että onnellisuuksissani nauroin vähän ääneen. Soundi oli mahtava, levyt soivat alusta loppuun ja taas alusta. Nyt oltiin ns. ytimessä ja siinä tilassa, jota käsittääkseni olin hakenut noin 20 vuotta sitten kun kiikutin aiemmin mainitsemani levyt Musiikki-Kullaksesta kotiin.

 Nyt voin jo kohtuullisella varmuudella sanoa, että tämä harrastus on sellainen, johon haluaa syventyä tosissaan. Levykokoelmassa on jo pari uutta levyä ja muutama minttukuntoinen vanha. Lisää tulee sopivalla rauhallisella syklillä koska käsittääkseni tässä harrastuksessa edetään laadun kautta määrään.

 Edessä on mielenkiintoinen oppimisprosessi, jota tämän blogin kirjoittelu toivottavasti edesauttaa. Tavoitteena on syventää lähinnä omaa tietämystä siitä, mitä kaikkea tähän vinyylien kauniiseen maailmaan kuuluu ja samalla arkistoida tieto kätevästi myös niitä varten, jotka tietävät aiheesta yhtä vähän kuin itse.