#vertaistuki

Myönnetään heti alkuun, etten itsekään tiedä mihin tää postaus on menossa, kuhan kirjoittelen ajatuksiani tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että nyt taitais olla aika pistää tinder laulamaan. Jotenkin oon aina ennen onnistunut puolivahingossa löytämään ihmisiä ja päätymään suhteisiin tai mitä mielenkiintoisimpiin situationshippeihin. Nyt en kuitenkaan uskalla luottaa tuuriini, joten taitaa olla viimein aika kokeilla ~✨️deittisovelluksia✨️~

Kun oon tässä edes teoreettisella tasolla pohtinut tällaista hurjaa nettideittailua, oon tajunnut, miten auttamattoman pihalla oon aivan kaikesta tähän liittyvästä. Aloitetaan klassisesta: en tiedä mitä kirjoittaa profiiliin, miten kertoa tarpeeksi muttei kuitenkaan liikaa. Toisaalta en tiedä, onko yleisenä tapana treffailla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan vai voiko treffeillä käydä saman aikajakson sisällä useamman kanssa, jos mitään sitoumuksia ei ole vielä tehty. Onko näin homona (oon afab muusu ja kiinnostunut naisista) kuitenkin parempi käyttää jotain muuta sovellusta kuin tinderiä, vai onko kaikki muut sovellukset ihan kuolleita? Onko ylipäätään tuhoon tuomittu yritys etsiä tinderistä tai muusta deittisovelluksesta elämänkumppania, sitoutumista ja parisuhdetta? Miten voikin pieni ihminen olla näin pihalla. Auttakkee.

Mua sattuu, kun musta tuntuu että tätä pidetään jonain trendinä. Mua sattuu kaikki typerät stereotypiat, mitä tähän liitetään. Ne kun ei ole faktoja, ne on vaan esimerkkejä siitä, miten epävakaa voi ilmetä. Ja sekin täytyisi muistaa, että ihmiset jotka oireilee todella voimakkaasti ulospäin ja haitallisesti muille ihmisille, on sairaita. Ei yksiselitteisesti vain paskoja ihmisiä, jotka vartavasten haluaa pahaa muille. Tuomitseminen ja ihmisten luokittelu diagnoosien perusteella ei auta ketään mitenkään.

Välillä elämä bpd:n kanssa on sitä, että jokin pieni asia vaan hätkäyttää tajuamaan taas, etten tunne itseäni ollenkaan, etten ikinä tiedä mitä haluan, ajattelen ja mitä tunnen. Kuinka hukassa oonkaan itseni kanssa. Tuntuu, että omat ajatukset ja tunteet on vieraita tai feikkejä.

Oma identiteetti on niin häilyvä, että usein tuntuu että oon vain tyhjä kuori tai pesusieni, joka imee itseensä muiden ajatuksia ja tunteita ja persoonallisuuden piirteitä, ilman mitään omaa. En tiedä miten elää, kun koko minuus tuntuu vieraalta ja hämmentävältä. Mulla ei ole mitään oikeita toiveita tai tavoitteita. En vaan kykene hahmottamaan, mitä se ihminen jota minuksi kutsun, haluaa. Mistä se pitää, millaiset arvot sillä on, millainen ihminen se on. Päätösten tekeminen on lähes mahdotonta.

Osallistuin tässä vasta ensimmäistä kertaa elämässäni sateenkaariväelle suunnattuun vertaistukikeskusteluun. Kyseessä oli ryhmächatti. Se oli ihan mukavaa, ei välttämättä sisällöllisesti maailmaamullistavaa – mutta konkreettinen tekeminen antaa olon kuin “tekisin” jotain uuden identiteettini eteen. En pääse eroon siitä tunteesta, että nyt kun olen tullut sinuksi bi-puolen kanssa minun pitäisi jotenkin muuttaa toimintapajoani ja kalibroida arkeni linjaan sen kanssa.

DAMN. Tiesin Taiteen sulattamosta töiden takia, mut unohdin ku jäin työttömäks ja tää on toiminta, mitä oisin tarvinnu tosi paljon kuluneen (viime) vuoden aikana. Taiteen sulattamo järjestää vertaistoimintaa, jonka keskiössä on taiteen tekeminen. Joten: hyvä kiertämään

"Taiteen Sulattamo tuottaa avointa tavoitteellista taidetoimintaa. Toiminta on kohdennettu ennaltaehkäisevänä toimena syrjäytymisvaarassa oleville sekä sosiaalisen kuntoutumisen myöhäisvaiheessa oleville mielenterveys ja -päihdetoipujille ja se on toteutettu yhdessä mielenterveys- ja taiteenalan ammattilaisten kanssa. "

Kirjoittaja: Suvi J.

“Anteeksi, mutta mun on pakko kysyä, että oletko säkin raskaana?”

Tähän kysymykseen tiivistyy tähän asti merkityksellisin kohtaamiseni Tiistai-klubissa. Seisoimme baaritiskillä tilaamassa ruokaa ja juomaa, kun huomasin toisen tiistaiklubilaisen pyöristyneen vatsan. Koska itsekin olin melko näkyvästi raskaana, uskalsin esittää tämän tulenaran kysymyksen.

Siitä kysymyksestä alkoi paitsi meidän, sittemmin myös lastemme ystävyys.

Merkityksellisintä tapaamisessa ei ollut se, että olimme kumpikin raskaana vaan se, että tämä henkilö oli yhtä työorientoitunut kuin minä - työorientoitunut ja kovaa vauhtia jäämässä kotiin. Kumpaakin pelotti, miten elo kotona sujuisi vuosien työuran jälkeen ja miten töihin palaaminen aikanaan onnistuisi. Kävimme usealla vertaistukilounaalla.

Näissä työelämän “välitiloissa” - raskaana, kotona äitiyslomalla, hoitovapaalla tai työttömänä ollessa - verkostojen merkitys korostuu. Kun on töissä, verkostot ovat kiva juttu. Mutta kun ei ole töissä, todellisten verkostojen merkitys korostuu. Kolme sataa Linkedin-kontaktia on sekin kiva juttu, mutta tärkeämpää ovat ne ihmiset, joilta voi pyytää apua: pyytää suosittelijaksi, kysyä töitä tai sparrausapua.