#torppari

Jes, tontille tuli vihdoin vaihtolava, saan kaikkialle kertyvää purkuroskaa (sellaista mikä ei pala) pois jaloista ilman, että sitä pitää kerätä pihamaalle epämääräisiin kasoihin. Niitä epämääräisiä kasoja nimittäin on jo ihan omastakin takaa. Jostain syystä huoneista vain keskimmäistä on remontoitu suuremmin 30-luvun jälkeen, mikä tietysti meinaa kipsilevyjä seinässä ja karmeita pahvin sukuisia kattopaneeleja. Myös ovi keittiöstä tähän, ilmeisesti jonkinlaiseen olohuoneeseen, on sahattu standardien kokoiseksi. Mutta vain se. Kyseinen rikkinäinen tehdasovi löysi itsensä ensimmäisten joukosta roskalavalta. Keskihuoneen lattialankkujen päälle on vedetty jotain lastulevyä ja tasoitetta. Levyt on kaikesta päätellen ruuvattu, sillä ne eivät inahdakaan sorkkaraudasta. Tai inahtavat, mutta hyvin hiljaa. Tässä huoneessa on eniten purettavaa, mutta myös eniten kerroksia. Vanhoista tapetinpaloista pitää tehdä jonkinlainen kokoelmataulu. Päätin jo, että pitkän kuistin sisäseinästä tulee "kauhugalleria", johon saavat päätyä myös vanhat kuvat torpasta ja muita eri matkojen muistoja, aforismejä, valokuvia ja muuta pientä. Eräällä ystävälläni on tällainen seinä, ja se on yksi ihanimpia sisustusideoita joita olen nähnyt. Nyt pitäisi kuitenkin päästä lattioiden kimppuun ja saada ne ylös, seinät kun ovat jo aika hyvällä mallilla. Keittiön lattialankut istuvat varsin tiukassa, mutta niitä ei valitettavasti voi eikä kannata säästää, sillä koiratalous ja puulattia on suunnilleen yhtä huono yhdistelmä kuin kermavaahto ja suola. Työhuoneen lattian kohtalosta en kyllä kuitenkaan ole ihan varma, sillä siellä lankut ovat todella siistit pahvin ja vain yhden muovimattokerroksen alla. Niiden säästäminen on vielä harkinnassa. Joka tapauksessa lattia pitää avata ja puhallusvillata, vanhat purut ja sanomalehdet ovat aikansa eläneet. Jos saan lankut ehjänä pois, ne mahdollisesti laitetaan vielä takaisin. Keittiön- ja kuistin käyttökelpoisista lankuista tehdään uudet väliovet. Ette tiedäkään, kuinka sormeni syyhyävät päästä siihen hommaan. Näillä näkymin se tapahtuu talvella. Tänään kävi myös pihatien raivausapu paikalla, ja pääsin eroon muutamasta näreestä ja oksasta, jotka yrittävät tukkia tien. Nyt pääsee ajamaan pihaan ilman jatkuvaa oksiin raapiutumista. Muutama risukko kaatui siinä samalla, taivaallista. Nyt keittiön ikkunasta näkee pihatielle eikä pelkästään pöpelikköön. Lupasin käydä siellä kirjastossa, vaan en ole ehtinyt. Kaikenlaista tapahtumaa ja töitä on paljon, mikä tietysti on toisaalta hyvä. Eipä tuo torppa mihinkään karkaa, siinä se on seissyt lähemmäs kaksisataa vuotta, ja seisoo toiset kaksi, mikäli minulla on siihen jotain sanottavaa.

Suo kuokka ja Jussi. Tämä tarina ei kyllä alkanut niin, mutta kiitos internetin ihmemaan, tiedämme sentään siitä jotakin. Sillä seudun innokkaat sukututkijat julkaisevat silloin tällöin yhtä ja toista. Eivät välttämättä juuri siitä mitä minä etsin, mutta onnenkantamoisella jotain samalta suunnalta. Niin kuin nytkin. Muutaman illan innokas googlailu kertoo minulle, että tarina alkaa rengistä nimeltä Johan Gustav Johansson, joka on syntynyt vuonna 1842. Juho Kustaa Juhonpoika yleni rengistä torppariksi ja sai käyttöönsä melkein puolitoista hehtaaria isäntänsä maata. Vuonna 1867 marraskuussa hänen vaimonsa sai pojan, Juho Wilhelmin, joka myös Vilhona tunnettiin, ja josta myöhemmin tuli puuseppä. Oletettavasti Juho Kustaa rakensi torppansa ennen pojan syntymää. Ensimmäinen konkreettinen historia-ekskursioni suuntautui paikallisen kotiseutu-kyläyhdistyksen valokuva-arkistoon, joka on laajuudessaan suorastaan mykistävän mittava. Joukko vapaaehtoisia sekä tuettuja kesätyöläisiä on digitoinut tuhansia ja taas tuhansia muiden vanhojen yjdistysten, kuten nuorisoseurojen, sekä kuolinpesien lahjoittamia valokuvia asiasanoin luokiteltuina hakemistoon, joka vielä toivottavasti jonain päivänä on avoin koko kansalle suoraan internetistä. Tällä hetkellä se on avoin vain muutaman päivän vuodessa kesätyöntekijän ollessa paikalla matalassa hämärässä huoneessa etsimässä kuvia tietokoneella, johon tekisi mieli lapata hiiliä. Tai edes veivata kammesta. Mutta niinpä sieltä hetken rouskuttelun jälkeen putkahti kiinteistön nimellä kaksikin eri kuvaa! Ja vielä yksi Vilhon vaimosta Idasta! En ollut uskoa tuuriani. Vanhempi kuva on vuodelta 1912 ja uudempi 1921. Sain kuvat sähköpostiini lupaamalla kirjallisesti, että en julkaise niitä missään maksamatta maksua, joten en valitettavasti voi näyttää niitä teille. Sen sijaan tein kuvien pohjalta pienen tussipiirroksen. Näyttäähän tuo nyt epäilyttävästi tutulta! Seuraava ekskursioni suuntautuu kirjastoon, sillä siellä on kokoelma vanhoja rakennuspiirroksia.