Jos ei kysy, vastaus on aina âeiâ
Olen ollut elÀmÀssÀni aikamoinen itsesensuurin mestari. Erikoisalaani on kÀydÀ vilkkaita keskusteluja pÀÀssÀni etukÀteen, tulla johonkin lopputulokseen, vakuuttaa itseni siitÀ, ettÀ kuvitelmani on todennÀköinen - jos ei jopa ainoa - tapa, jolla tapahtumat voivat edetÀ, ja toimia sen mukaan.
YleensÀ kÀytÀn tÀtÀ supervoimaani uskottelemaan itselleni, ettÀ jotain mielestÀni pelottavaa tai epÀmukavaa ei kannata tehdÀ.
Onneksi olen nĂ€in vanhemmiten ja erityisesti viimeisten vuosien aikana yhĂ€ useammin nojannut ennemmin epĂ€mukavuutta kohti ja yrittĂ€nyt kouluttaa itseĂ€ni siihen, etten enÀÀ sanoisi âeiâ toisen puolesta. Onhan se itsensĂ€ likoon laittamista - kukaan ei halua torjuntaa. Mutta jos ei uskalla yrittÀÀ ja kysyĂ€, voi menettÀÀ niin paljon enemmĂ€n.
Joskus vÀliin jÀttÀminen ei ole edes erityisen torjunnan vÀlttÀmistÀ - pelkkÀÀ tyhmyyttÀ vain. TÀnÀÀn muistutus tulikin juuri melko pienen riskin jutusta. Olin nimittÀin jo vakuuttanut itselleni, ettÀ Starttirahan toista jatkokautta ei kannata hakea. Olin antanut itseni ymmÀrtÀÀ, ettei sitÀ kuitenkaan saa, ellei ole erityissuperhyperpainavat perusteet. Onneksi juuri viime viikolla nÀin jÀrjen valon. Jatkohakemus on yksi sÀhköinen lomake. MitÀ hÀviÀn, jos haen?
NiinpÀ hain - ja sain tÀnÀÀn ihanalta te-keskuksen virkailijaltani myönteisen pÀÀtöksen. En ihan koko puoleksi vuodeksi, mutta pariksi kuukaudeksi kuitenkin. Ihan ÀrsyttÀÀ, miten lÀhellÀ olin missata tuonkin tilaisuuden. Montakohan minulta menee ohi viikottain, jopa pÀivittÀin, kun porskutan menemÀÀn, tehden oletuksia joita pidÀn faktoina?