Jos ei kysy, vastaus on aina “ei”
Olen ollut elämässäni aikamoinen itsesensuurin mestari. Erikoisalaani on käydä vilkkaita keskusteluja päässäni etukäteen, tulla johonkin lopputulokseen, vakuuttaa itseni siitä, että kuvitelmani on todennäköinen - jos ei jopa ainoa - tapa, jolla tapahtumat voivat edetä, ja toimia sen mukaan.
Yleensä käytän tätä supervoimaani uskottelemaan itselleni, että jotain mielestäni pelottavaa tai epämukavaa ei kannata tehdä.
Onneksi olen näin vanhemmiten ja erityisesti viimeisten vuosien aikana yhä useammin nojannut ennemmin epämukavuutta kohti ja yrittänyt kouluttaa itseäni siihen, etten enää sanoisi “ei” toisen puolesta. Onhan se itsensä likoon laittamista - kukaan ei halua torjuntaa. Mutta jos ei uskalla yrittää ja kysyä, voi menettää niin paljon enemmän.
Joskus väliin jättäminen ei ole edes erityisen torjunnan välttämistä - pelkkää tyhmyyttä vain. Tänään muistutus tulikin juuri melko pienen riskin jutusta. Olin nimittäin jo vakuuttanut itselleni, että Starttirahan toista jatkokautta ei kannata hakea. Olin antanut itseni ymmärtää, ettei sitä kuitenkaan saa, ellei ole erityissuperhyperpainavat perusteet. Onneksi juuri viime viikolla näin järjen valon. Jatkohakemus on yksi sähköinen lomake. Mitä häviän, jos haen?
Niinpä hain - ja sain tänään ihanalta te-keskuksen virkailijaltani myönteisen päätöksen. En ihan koko puoleksi vuodeksi, mutta pariksi kuukaudeksi kuitenkin. Ihan ärsyttää, miten lähellä olin missata tuonkin tilaisuuden. Montakohan minulta menee ohi viikottain, jopa päivittäin, kun porskutan menemään, tehden oletuksia joita pidän faktoina?
