#saarna

Maailmassamme me tullaan jokainen kohtaamaan ja kokemaan kipeitä ajatuksia. Ne on ajatuksia, jotka ei tunnu mukavilta. Tällaiset ajatukset saavat meidät kulkemaan vähän vinossa. Jos niitä ajatuksia kertyy liikaa, niin ne kääntää koko ihmisen tällä tavalla vinoon. (vinossa kävelyä)

Mitkä ajatukset tekee sulle kipeää?

Joskus kipeät ajatukset johtuvat siitä, että muut ihmiset sanovat meille jotain tai tekevät jotain mikä meitä itseä ei miellytä. Kipeyttä syntyy siis muiden ihmisten toiminnasta.

Joskus kipeät ajatukset taas johtuvat siitä, että me itse ajattelemme itsestämme jotain, mikä tekee kipeää, kuten että ”en kelpaa”, tai ”en pärjää”, tai ”mitähän muut ihmiset nyt ajattelevat minusta?”, eli pelkäämme.

Sekin aiheuttaa meissä kipua, kun satutamme toista tai itseämme. Meissä on kaikissa järjestelmä nimeltä omatunto, joka muistuttaa meitä silloin kun teemme väärin. Omatunnon Samu Sirkka tulee istumaan olalle ja alkaa kuiskaamaan, että ”hei, et sä voi noin tehdä” tai ”nyt tuli mokattua”.

Tämä on elämää. Jokainen meistä mokaa joskus. Minusta tuntuu, että meidän elämäämme ei määritä kuitenkaan se, että ollaan mokattu. Ei se ole paha asia, että mokaa. Thomas Edison, joka keksi hehkulampun, yritti 1000 kertaa tehdä toimivan pelin, mutta mokasi joka kerta. Vasta tuhannen kerran jälkeen homma toimi, ja nyt maailmassa on enemmän valoa. Musiikissa sama juttu, virheiltä ei voi harjoittelussa välttyä, ja jos niitä pelkää, ei voi vapaasti improvisoida. Virheet ovat kasvussa välttämättömiä.

Virheet ovat elämää. Kukaan meistä ei varmaankaan halua tehdä virheitä, mutta se että niitä tulee, ei ole se ratkaiseva asia, vaan se, miten niihin virheisiin reagoi. Miten sä reagoit omiin virheisiisi? Jäätkö sä vatvomaan niitä? Annatko sen liimautua osaksi sun identiteettiäsi, että sä mokasit? Vai menetkö eteenpäin?

Jeesus tiedostaa ihmisen puuttellisuuden, eikä odota meiltä täydellisyyttä. Hän päinvastoin kutsuu joka päivä tuomaan ne virheemme hänen eteensä ja aloittamaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Hän auttaa meitä hioutumaan, niin että ne virheet, joita kutsutaan rakkaudettomuudeksi, voitaisiin ikään kuin hiekkapaperilla kaunista puuesinettä työstäen pikku hiljaa saattaa pois meistä – ja rakkaudeksi. Hän on taivaan puuseppä, joka työstää meistä jokaista, jos annamme hänen tehdä sen.

”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen” (Joh. 12:47)

Catherine Boothin saarnoja kirjasta Hyökkäävä Kristillisyys ilm. 1880 suom. 1928

Hyökkäävää kristillisyyttä Puhdasta evankeliumia Menettelytapojen sovelluttaminen Pelastuksen varmuus Kristus aikaansaa enemmän kuin laki Kristuksen liittymisen hedelmät Kristuksen todistajia Hengellä täyttyneitä Maailman tarve Pyhä Henki

Puhdasta evankeliumia

Niin minä sanoin: ”Kuka olet, Herra?” Ja Herra sanoi: Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.

Mutta nouse ja seiso jaloillasi, sillä sen vuoksi olen ilmestynyt, sinulle, että asettaisin sinut palvelijakseni ja todistamaan sekä siitä, minkä olet nähnyt, että siitä, minkä minä vastedes ilmestyen olen sinulle ilmaiseva.

Ja minä pelastan sinut kansasi ja pakanain käsistä, joiden luo sinut lähetän, avaamaan heidän silmänsä, jotta kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat minuun uskoen synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa."

Sen tähden, kuningas Agrippa, minä tottelin taivaallista näkyä, ja saarnasin ensin sekä Damaskon että Jerusalemin asukkaille ja sitten koko Judean maassa ja pakanoille, että heidän on tehtävä parannus ja käännyttävä Jumalan puoleen tehden parannuksen arvoisia tekoja. (Apt. 26: 15–20)

Toinen hyökkäävän kristillisyyden välttämätön ehto, johon nyt tahdon kiinnittää huomionne, on puhdas evankeliumi. Tarkoitan tällä Jumalan omaa, puhdasta metallia – Jeesuksen Kristuksen väärentämätöntä evankeliumia.

Näyttää siltä kuin sekä kirkon että maailman ihmisillä olisi yhtä monenmoisia käsitteitä evankeliumista, kuin on toisarvoisistakin asioista ja vähäpätöisistä opinkappaleista. Yhdellä ihmisellä on yksi mielipide evankeliumista, toisella toinen, ja niin on syntynyt hirvittävää hämmennystä niiden mielissä, jotka alati kuuntelevat n. s. evankeliumin saarnaa. Auttakoon Jumalan henki meitä nyt puolueettomasti ja tarkoin tutkimaan tätä asiaa.

Sallikaa minun ensiksikin koettaa selittää, mitä. evankeliumi on. »Oi», sanovat ihmiset, »evankeliumihan on hyvä sanoma!» Niin. Herralle kiitos, sitä se todellakin on! Se on sanoma, jota paitsi kaikki olisimme kadotettuja. Se on sanoma vapaasta, rajattomasta, ansaitsemattomasta sovittavasta armosta, minkä Jumala tarjoaa minulle Poikansa rajattoman, ihanan sijaisuhrin perusteella, jotta pelastuisin synnistä tässä elämässä ja helvetistä tämän elämän jälkeen. Mutta tähän sanomaan sisältyy niin paljon. Se on sanoma määrätystä, käytännöllisestä tarkoitusperästä määrättyine edellytyksineen, sillä hyväkin sanoma sisältää minuun nähden erityisiä ehtoja, joita minun on täytettävä, voidakseni hyötyä siitä hyvästä, mistä sanoma kertoo. Toiseksi tahdon koettaa selittää niitä ehtoja, joilla minäkin saan omistaa evankeliumin.

Sallikaa minun kuvata tätä, sillä tahdon välttämättömästi saada teidät kaikki käsittämään asian. Otaksukaamme, että jokin maakunta valtakunnassa kapinoi laillista hallitsijaansa vastaan. Otaksukaamme, että tuon maakunnan asukkaat ovat tallanneet maansa lait jalkojensa alle ja vastahakoisuudessaan laatineet itselleen omia lakeja. Otaksukaamme vielä, että hallitsija on niin suopea, ettei tahdo tuhota kapinallisia, vaan haluaa pelastaa heidät; mikä olisi heidän pelastuksensa asiainmukainen, välttämätön ja ehdoton ehto?

Pelkkä armahdus-julistus ei riittäisi. Tämä olisi kyllä ylevä askel päämäärää kohti, mutta tarvittaisiin jotain muutakin, sillä pelkkä armahdusjulistus soisi mieltänsä muuttamattomille kapimallisille vain suuremmat tilaisuudet jatkaa kapinoimistaan. Asia on ilmeisesti sen luontoinen, että kapinallisten itsensä täytyy muuttaa mieltään, sillä hallitsija ei pelkästään tahdo pelastaa heitä tuhosta, hän tahtoo myöskin voittaa takaisin heidän uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Ellei hän kykene tekemään tätä, ei kapinallisista milloinkaan voi tulla uskollisia ja tottelevaisia alamaisia. Ellei kapinallisissa tapahdu mielenmuutosta, ei tässä maakunnassa milloinkaan ole oleva muuta kuin laittomuutta, levottomuutta ja kapinoimista. Asukkaat täytyy siis välttämättä saada uskollisiksi ja kuuliaisiksi lailliselle esivallalleen jälleen.

Samoin on laita Jumalankin pelastussanoman. Paha on meissä. Katsokaamme vertausta tuhlaajapojasta! Vika oli kokonaan hänessä, eikä lainkaan isässä. Isä rakasti poikaa jo ennen kuin poika lähti kotoa, ja rakasti häntä myöskin jälkeenpäin. Isän lempeä sydän ikävöi poikaa kaiken aikaa pojan poissa ollessakin, ja ihmetellen itsekseen palaisiko poika enää milloinkaan, nousi hän useinkin talonsa katolle silmätäkseen ulos tielle, jota myöten kapinoiva poika oli poistunut kotoa. Isän sydän ikävöi häntä kaiken aikaa. Mistä johtui, että hän ei voinut osallistua isän rakkaudesta tai saada takaisin lapsioikeuttaan? Siitä, että hänessä itsessään ensin täytyi tapahtua sydämen ja mielen muutos. Jos hän olisi palannut kotiinsa yhtä kapinallisena kuin läksikin sieltä, yhä edelleenkin haluten vapautua isän valvonnasta ja ollen yhtä haluton kuin ennenkin taipumaan isän vallan ja kurin alle, olisi hän edelleenkin ollut kapinoiva tuhlaajapoika. Asia oli sen luontoinen, että ymmärtäväinen ja vanhurskas isä ei voinut antaa anteeksi, ennen kuin välttämätön muutos oli tapahtunut. Rakastipa poikaansa miten hellästi tahansa, täytyi hänen kuitenkin vaatia määrättyä mielenmuutosta, ennen kuin anteeksiantaminen voi tulla kysymykseenkään.

Sielunelämäämme koskevat lait ovat aivan samanlaiset, noudattipa Jumala tai ihminen näitä lakeja. Tämä ei ole Jumalan saattamista pakon alaiseksi, sillä hän on itse säätänyt lain. Hän on luonut meidät, ja erikoisen mielenlaatumme tähden hänen täytyy sovelluttaa pelastuksemme ehdot ja välikappaleet sen mukaisesti, muutenhan hän mustaisi omaa viisauttaan, joka on antanut ihmiselle tällaisen mielen. Pelastaessaan ihmisen, täytyy hänen pelastaa hänet, kuten ihmistä on pelastettava, eikä sillä tavoin kuin hän menettelisi pelastaessaan eläimen tai koneen. Hänen täytyy pelastaa hänet ihmisenä, ja niin ollen laatia suunnitelma, mikä soveltuu ihmisen luonteeseen. Isä ei voinut antaa anteeksi tuhlaajapojalle kiinnittämättä huomiota tämän mielen- ja sydämenlaatuun, eikä Jumalakaan voi antaa anteeksi syntiselle, välittämättä vähääkään hänen mielenlaadustaan tai sydämensä tilasta.

Oltuani henkilökohtaisesti kosketuksissa satojen sielujen kanssa, tiedän olevan aivan arveluttavan | paljon väärinkäsitystä juuri tässä suhteessa, ja minä tahtoisin kutsua sitä Kristuksen evankeliumin vääräksi ymmärtämiseksi. Onhan teillä puhujia, jotka selityksittä ja rajoituksetta julistavat: »Usko ainoastaan, niin pelastut!» »Jokaisella, joka uskoo, on iankaikkinen elämä.» Tämä on siunattu ja ihana totuus, kun se sovellutetaan oikealla tavalla ja oikeisiin luonteisiin, mutta minun mielestäni vaarallinen harhaoppi, kun sitä erotuksetta sovellutetaan heräämättömiinkin, katumattomiin ja kapinallisiin syntisiin. Olen joka taholla nähnyt tämän julistuksen turmiollisia seurauksia, niin turmiollisia, että en tahdo kertoa niistä täällä. Sanon kuitenkin, että meidän on oltava varuillamme ja huolehdittava siitä, että saamme ihmiset ymmärtämään, mitä tarkoitamme evankeliumilla.

Minä puolestani en uskalla olla välinpitämätön sen suhteen. Olen niin varma siitä, että tuhannet sielut tulevat petetyiksi juuri tässä suhteessa, enkä siis, niin kauan kuin jumala antaa minun pitää ääneni puhuakseni, uskalla muuta kuin varoittaa heitä ja osoittaa heille, miten hirvittävästi he erehtyvät.

Palatkaamme kuvaukseemme! Sanot: »Ihminen on niin sanoaksemme kuollut synneissä ja ylitsekäymisissä. Miten hän voi käsittää erehdyksensä? Miten hän voi riisua kapinalliset aseensa? Miten hän itsestään voi palata isänsä luo?» Niin, itsestään hän ei voikaan. Siksipä Jumala, antaessaan ihmiselle Henkensä lahjan, viisaudessaan ja rakkaudessaan onkin antanut hänelle avun, millä. hän voi voittaa kykenemättömyyden, joka on seuraus hänen kapinoimisestaan. Sanot ehkä: »Kuvaus, jota käytät ja asia, jota tahdot kuvata, eivät oikein sovi yhteen.» Eivät kylläkään tässä suhteessa, sillä maalliset kapinoitsijat voivat itsestään huomata käytöksensä mielettömyyden ja pahuuden. He voivat huomata, minne tiensä johtaa, nähdä turmiolliset seuraukset ja surra eksymistään väärälle tielle. He voivat riisua kapinalliset aseensa ja sovelluttaa käytöksensä niiden ehtojen mukaan, joilla hallitsija on luvannut armahtaa heitä. Vastaat: »Niin, he voivat tehdä sen, mutta ihminen on sellaisessa suhteessa Jumalaan, että hän ei voi.» Ei tietystikään, sillä hän on paaduttanut sydämensä niin, ettei ilman Jumalan Hengen apua tahdo, vaikka voisikin. Siksipä Jumala onkin armahtanut meitä ja lähettänyt Henkensä maailmaan »näyttääkseen maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion.» Hän avaa täten silmämme ja osoittaa meille kadotetun tilamme. Kun näin Pyhän siengen avulla olemme oppineet käsittämään epätoivoisen tilamme, kohtaa evankeliumi meidät sellaisina kuin olemme sillä ehdolla, että hylkäämme pahat työmme ja teemme parannuksen töitä. Näitä kykenemme tekemään ja kapinalliset aseemme voimme riisua Pyhän Hengen avulla. Pyhän Hengen avulla voimme vastaanottaa Kristuksen, taivuttaa niskamme hänen ikeensä alle ja koko sydämestämme sitoutua uskollisesti seuraamaan häntä kaikkina elämämme päivinä. Nämä ovat ehdot, tämä on päämäärä, mihin evankeliumi tähtää, ja näette sen tässä suhteessa täyttävän tarkoituksensa. Kapinoivan sydän on voitettu takaisin Herralle, ja ehdoton muutos on tapahtunut hänessä. Ihminen on palannut Jumalan luokse. Hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään synnin pahuuden ja oman, epätoivoisen asemansa. Väsyneenä itseensä ja väsyneenä jumalattomaan vaellukseensa, kuten tuhlaajapoika sikotarhaansa, hän nousee, luopuu synnistään ja palaa isänsä luokse.

Nyt minun on pysähdyttävä käsittelemään vaikeutta, minkä tiedän ahdistavan montaa vilpitöntä sydäntä. Olen itse mustasukkaisuuteen saakka tarkka siitä, että Jumalan täytyy saada kaikki kunnia, ja siksi kunnioitan tätä tunnetta toisissakin. Jos joku Jumalan kunnian tähden ei voisi suostua mielipiteisiini tai siihen tapaan, millä niitä esitän, suon hänelle syvimmän kunnioitukseni. Sanot: »Jos voimme hyljätä jumalattomat tiemme ja riisua kapinalliset aseemme, emmekö silloin pelasta itseämme?» Emme toki! Se on jotain aivan toista. Kiinnitä huomiota siihen, että luetussa sekä monessa muussakin raamatunpaikassa esitetään väärien teiden hylkäämistä pelastuksen ehtona. Mitä väärien teiden hylkäämisellä tarkoitetaan? Muuan herrasmies kirjoitti minulle: »Emme voi pelastaa itseämme sydämen synnistä.» Myönnän, että emme voi tehdä sitä. Mutta voimme tahtoa pelastua siitäkin. Ero sellaisten sydämen syntien välillä, jotka eivät ole tahallisia ja tahallisten uudestisyntymättömien ihmisten harjoittaminen Jumalan lain rikkomisien välillä on suuri. Jumala asettaa pelastuksen ehdoksi, että luovun kaikesta, mistä voin luopua, ja pelastaessaan hän sitten antaa minulle voiman luopua kaikesta siitä, mistä en aikaisemmin ole voinut luopua. Tuhlaajapojan täytyi tulla pois sikotarhasta, hylätä tarhan likaisuus ja palkohedelmät, ennen kuin voi tulla isänsä huoneeseen ja istuutua isänsä pitopöytään. Vasta sitten, kun poika oli tehnyt tämän, sanoi isänsä hänelle: »Käy sisään!» puetti hänet parhaisiin vaatteisiin, teurasti syötetyn vasikan ja pani anteeksiannon sormuksen hänen sormeensa. Sinun on siis, mikäli vain voit, »odotettava Jumalaa hänen käskyjensä tiellä», tottelevaisuuden tiellä, kuten muinoiset jumaluusoppineet sanovat. Onko todellakaan mitään muuta mahdollisuutta? Voiko juomari odottaa Herraa viipyessään väkijuomien ääressä? Voiko varas odottaa häntä jatkaessaan yhä edelleen perkeleellistä ammattiaan? Voiko kukaan, joka elää tahallisissa julkisynneissä, löytää Herran? Eikö hänen, kuten Vapahtaja sanoo, ensin pidä hakata pois se oikea käsi ja puhkaista se oikea silmä? Hän ei milloinkaan voi vapautua syyllisyydestä, mutta hän voi hakata pois oikean kätensä, ja kun hän tekee sen, on Pyhä Henki astuva sisälle ja Jumalan Pojan veren kautta toimeenpaneva puhdistuksen.

Huomaat siis, että evankeliumin tarkoitus on, ei vain pelastaa meidät, mutta myöskin parantaa meidät. Jos se pelkästään pelastaisi, eikä parantaisi, olisiko se silloin mainittavalla tavalla voinut hyödyttää minua? Ellei evankeliumi siveellisesti vaikuttaen minuun, voi tehdä minua vanhurskaaksi, ei se myöskään voi tehdä minua iäisesti onnelliseksi. Vaikka minut siirrettäisiin istuimen eteen kaikkien ylienkelien joukkoon tuntiessani sydämeni olevan väärässä ja ristiriidassa Jumalan lakien kanssa maailmassa, olisin yhtä onneton kuin jos olisin helvetissä, ja toivoisin silloin pääseväni pois taivaasta. Minun täytyy tulla vanhurskautetuksi ja minua on kohdeltava vanhurskaana. Minun täytyy sekä muuttua että tulla vanhurskautetuksi. Tämä on evankeliumia, ja raamatunpaikkamme esittää sen niin selvästi kuin suinkin, samoin myöskin kaikki Paavalin, tuon suuren uskon-vanhurskauden saarnaajan kirjeet. Evankeliumin armonjärjestyksen täydellisesti astuttua voimaan, vastaanotti suuri pakanain apostoli ylösnousseen ja kirkastetun Herran omilta huulilta tämän käskyn: »Joiden luo sinut lähetän, avaamaan heidän silmänsä». Mitä näkemään? Syntinsä. Avaamaan, aivan kuten Pietari helluntaipäivänä avasi niiden silmät, jotka olivat murhanneet Herramme, »hänet, jonka te ristiinnaulitsitte ja tapoitte», ja ahdisti heitä Jumalan tuomitsevalla totuudella, kunnes he tuskissaan huusivat: »Mitä meidän on tekeminen?» Hän riisti heiltä siteet, joilla saatana oli sitonut heidän silmänsä, ja ajoi heitä kurittajan ruoskalla, kunnes sai heidät Ristiinnaulitun ristille. »Avaamaan heidän silmänsä» – se on ensimmäinen tehtävä. Oi, miten usein sieluni onkaan vavissut ja itkenyt, ajatellessani sitä hirvittävän suurta vastuuta, minkä nämä sanat laskevat hartioillemme, kristittyjen hartioille. Maailma nukkuu. Ystävämme, omaisemme, naapurimme nukkuvat. Muut asiat askarruttavat heitä. Heidän mielensä on täynnä tätä maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuuluu. He eivät tahdo ajatella – he eivät tahdo nähdä – he eivät tahdo tutkia elämän sanaa. Tämä tekee vastuusi kymmenkertaiseksi. Mene ja herätä heidät! Voit tehdä sen, jos Pyhä Henki asuu sinussa.

Jotkut aikamme ihmisistä olisivat sanoneet Herralle Jeesukselle: »Kovin suurin toivein suhtaudut inhimilliseen apuun, onhan Paavali vain ihminen, ja sinä lähetät hänet avaamaan kääntymättömien silmät ja johtamaan heidät pimeydestä valoon, saatanan vallasta Jumalan luokse. Etköhän vain luota liiaksi paljon inhimillisiin ponnistuksiin?» Mutta Herra Jeesus tiesi, mitä teki. Hän tiesi Paavalin omistavan voiman, minkä jokainen todellisesti uudestisyntynyt Jumalan lapsi omistaa – Pyhän Hengen – joka teki hänet kelvolliseksi tähän työhön. Siksipä hän sanoikin: »Joiden luo sinut lähetän, avaamaan heidän silmänsä.» Mene ja herätä heidät huomaamaan vaaransa! Tartu kuvaannollisesti puhuen heidän kaulukseensa, ravista heitä ja saa heidät käsittämään vaaranalainen asemansa, aivan kuten tekisit, jos he nukkuisivat palavassa talossa. Ja herätettyäsi heidät, mitä sinun sitten on tehtävä? Saatko jättää heidät oman onnensa nojaan? Ei, Kristuksen tähden ei! Käy heidän kimppuunsa koko siveellisen houkuttelukykysi, kiivailusi, rakkautesi ja tarmosi voimalla ja käännytä heidät synnistä ja saatanasta Jumalan puoleen.

Jeesus Kristus antoi tämän Paavalin tehtäväksi, ja Paavali teki sen. Hän sanoo: »Kun siis tiedämme, mitä on Herran pelko, niin me koetamme saada ihmisiä uskomaan.» Hän ei esittänyt totuutta hempeämielisesti ja lauhkeasti, antaen ihmisten menetellä mielensä mukaan. »Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen; yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet». Miten Herra antoikaan hänen rohkean ponnistuksensa onnistua! Miten suuria joukkoja hän saikaan vakuutetuiksi ja käännetyiksi pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö! Käännytä heidät! »Mutta», sanonee kukaties joku, jos he ovat käännetyt pimeydestä, toisin sanoin pahuudesta valkeuteen, Vanhurskauteen, eivätkö he silloin ole pelastettuja? Eivät, eivät vielä! Tämä on vain heidän tahtoonsa nähden aikaansaatu muutos, jota Paavali niin ihanasti kuvaa Room. 7 luv. He tahtovat mielellään noudattaa lakia, totella Jumalaa, tehdä hänen tahtoaan ja seurata häntä; he pyrkivät tekemään sen, mutta eivät voi. Vaikka ovatkin kääntyneet pois pahasta, eivätkä enää vapaaehtoisesti palvele saatanaa; vaikka nyt vapaasta tahdostaan valitsevakin vanhurskauden ja tahtovat palvella Jumalaa, eivät he kuitenkaan kykene palvelemaan häntä.

Ei, ystäväni, älkää väittäkö minun sanoneen, että kykenemme tekemään tämän. Älkää vääristelkö sanojani, kuten muutamat tekevät. Koetan sanoa sanottavani selvästi ja väitän, että on suuri erotus itsensä pelastamisen ja sen välillä, että ihminen sallii Jeesuksen Kristuksen pelastaa synnistä. Tämän tahdon muuttumisen on Jumala juuri asettanut voimansa osoituksen ehdoksi. Se on kaikkien ihmeitten ehto. »Tahdotko tulla terveeksi?» Miehelle, jolla on kuivettunut käsi, Mestari sanoo: »Ojenna kätesi!» Mies olisi voinut vastata: »Herra, pyyntösi on järjetön. Pilkkaamaanko tulitkin minua, onnetonta?» Mutta Jeesus Kristus tiesi, mitä hän tahtoi herättää miehessä. Hän tahtoi saada miehen tahdon yhteistoimintaan voimansa kanssa. Hän tahtoi saada hänet sanomaan: »Tahdon!» Kun mies teki tämän, täytti Herra hänen lihaksensa voimalla niin, että hän ojensi kätensä ja oli terve. Monet sielut ovat tulleet juuri tähän kohtaan, mutta eivät tahdo antaa Herralle myöntävää vastausta ja suostua ehtoon, minkä Pyhä Henki esittää heille. Voin kertoa teille useita sydäntä särkeviä esimerkkejä, juuri tästä. Olen varmasti vakuutettu, että evankelisesti valistunut maamme on täynnä ihmisiä, jotka ovat takertuneet kiinni juuri tähän kohtaan. He tulevat itkien ja rukoillen ja sanovat ikävöivänsä Jumalaa. He tulevat Jeesuksen Kristuksen tykö yhä uudestaan. He koettavat uskoa; he tahtovat seurata häntä, mutta heitä pidättää oikea käsi ja oikea silmä, joista Pyhä Henki vaatii luopumaan, jotta Herra voisi vastaanottaa heidät. Sitä he eivät tahdo tehdä, ja siksi he aina ovat oppimassa, eivätkä koskaan voi päästä totuuden tuntemiseen. Tahtosi täytyy luopua pahasta. Sinun täytyy tahtoa totella totuutta. Sinun on annettava Herralle myöntävä vastaus.

Pidin kerran länsi-Englannissa sarjan aamupäiväkokouksia. Aloimme nämä kokoukset 10.30. Eräänä päivänä oli kokouksemme erinomaisen siunausrikas. Kokousta jatkettiin klo 17.30 saakka iltapäivällä, emmekä sen kestäessä tunteneet nälkää eikä janoa. Herran läsnäolo täytti kaikki tarpeet. Läsnä olevien joukossa oli myöskin muuan herrasmies, jonka ulkonäköön kiinnitin erikoista huomiota. Hän oli pitkä ja älykkään näköinen noin 40–50-vuotias mies. Juhlallisella vakavuudella, mutta ilmaisematta minkäänlaista liikutusta hän polvistui alttariaidan päähän. Kokouksien kestäessä olin puhunut siitä, miten ihmiset vaeltavat pimeydessä siksi, että sotivat Pyhää Henkeä vastaan. Sanoin hänelle: »Hyvä herra, oletteko Te sotinut Pyhää Henkeä vastaan?» »Olen», vastasi hän, »viisitoista pitkää vuotta. Häpeän tunnustaa sitä. Se on riistänyt kaiken ilon ja voiman kristillisestä elämästäni niin, että olen ollut hedelmätön puu toisten tiellä.» Sain vasta jälkeenpäin tietää, että tämä mies, joka oli tullut esille koko seurakunnan nähden, oli yksi kirkon diakoneista. Vastasin hänelle: »Hyvä herra, tunnette evankeliumin yhtä hyvin kuin minäkin. Teille ei kannata saarnata uskosta, ennen kuin olette valmis luopumaan epäjumalastanne.» »Tiedän sen», vastasi hän mitä suurimmalla painolla. »Oletteko valmis luopumaan?» kysyin häneltä. Miten hellittämättömästi ihmissydän pitääkään kiinni epäjumalistaan! Mies epäröi vieläkin, vaikka oli polvistunut alttarikehän ääreen koko seurakunnan nähden, ollen syvästi Jumalan Hengen vaikutuksen alaisena. »Hyvä herra, Teidän on nyt päätettävä. Teidän on nyt valittava epäjumalanne, mikä se sitten lieneekään, ja Kristuksen välillä.» Vetäydyin hetkiseksi syrjään jättäen hänet kahden kesken Jumalan kanssa. Sydämessäni rukoilin koko ajan hänen puolestaan ja kotvasen kuluttua palasin takaisin kysymään häneltä: »Tahdotteko luopua?» Kohottaen kasvonsa taivasta kohti ja tarttuen lujasti alttarin kehään hän vastasi: »Jumalan avulla teen sen.» Koko hänen ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta. Vapautuminen tapahtui tuokiossa. Siunattu Vapahtaja odotti häntä avosylin. Vain tuo Jumalan kiroama paha oli erottanut heidät toisistaan. Tallatessaan sen jalkojensa alle ja ollessaan valmis luopumaan siitä, vaipui hän heti luopumisensa suoranaisena seurauksena iäisten käsivarsien varaan ja sai vakuutuksen siitä, että oli pelastunut. Seuraavana neljänätoista päivänä puhuttiin tästä tapahtumasta kaikkialla kaupungissa. Ihmiset sanoivat toisilleen: »Oletteko milloinkaan nähnyt ihmisen muuttuvan, kuten herra P. on muuttunut? Hän on kuin uusi mies. Hän rukoilee niin lämpimästi rukouskokouksissa. Hän seisoo ovella puhuen pois lähteville kääntymättömille ja kehottaen heitä palaamaan takaisin. Hän käy ihmisten luona heidän kodeissaan kaikkialla kaupungilla – hän on kuin uusi ihminen.» Oliko evankeliumi jossakin suhteessa muuttunut? Oliko hän saanut uutta valoa? Ei, tässä toistui vain tuo vanha tarina. Hän oli luopunut epäjumalastaan, tallannut jalkoihinsa sen, mikä siihen saakka oli estänyt jumalallista elinvoimaa pääsemästä hänen sieluunsa.

Tässä on toinen samankaltainen esimerkki. Viisi viikkoa kestävän kokoussarjan aikana oli eräällä herralla, jolla oli suuria summia kiinni laittomassa liikkeessä, tapana olla läsnä jokaisessa iltakokouksessa. Hän istui aina epätoivoisen ja onnettoman näköisenä myöhäiseen iltaan saakka, ja ystävänsä rupesivat vähitellen pelkäämään, että hän menettäisi järkensä. Hän kulki edes takaisin kotonaankin makuuhuoneessaan avoin Raamattu kädessään. Silloin tällöin hän painui polvilleen, taistellen, otellen Jumalan kanssa ja koettaen uskoa, mutta joka kerta kun jumalaton liikeyritys, josta hän ei voinut luopua, muistui hänen mieleensä, joutui hän epätoivon valtaan ajatellessaan rahojensa menetystä ja siitä johtuvia seurauksia perheellensä. Vihdoin hän sanoi: »Maksoi, mitä maksoikaan! Luovun siitä!» Hän luopui liikkeestään, polvistui katumuspenkin ääreen ja pelastui heti paikalla.

Arvelen näiden esimerkkien osoittavan, mitä tarkoitan pahan hylkäämisellä, pahasta luopumisella ja vanhurskauteen suostumisella, mikä on pelastuksen ehdoton ehto. Pyhä Henki pitääkin siitä syystä lujasti kiinni määräyksestä: »avaamaan heidän silmänsä, jotta kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö, ja saisivat minuun uskoen synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa.» Huomaatte, miten suuri ero on tämän välillä ja Kristuksen esittämisen välillä ihmisille, sellaisina kuin he ovat ja silloin kun he vielä tekevät, mitä heitä haluttaa. Evankeliumi vaatii, että pahasta on täydellisesti luovuttava, että se on hyljättävä, jotta Jeesus Kristus vastaanottaisi syntisen. Tällaista oli Paavalin evankeliumi. Voitteko kuvata sitä toisin? Voitteko selittää asian paremmalla tavalla? Paavali osoittaa edelleen, miten hän on käsittänyt asian: »Sen tähden kuningas Agrippa, minä tottelin taivaallista näkyä, ja saarnasin kaikille, ja sitten koko Juudean maassa ja pakanoille, että heidän on tehtävä parannus ja käännyttävä Jumalan puoleen tehden parannuksen arvoisia tekoja! Merkitseekö tämä samaa kuin jos hän sanoisi: »Uskokaa ainoastaan!» vaatimatta mitään edelläkäypää mielenmuutosta? Voiko joku osoittaa minulle ainoatakaan lain saarnaa tarpeettomana pitävään suuntaan vivahtavaa väitettä Paavalin lausunnoissa? Ei suinkaan hän voinut esittää oman oppinsa kanssa ristiriitaisia väitteitä. Sen, mitä hän kirjoittaa uskosta, täytyy olla sopusoinnussa tämän juutalaisille ja pakanoille selvästi saarnaamansa evankeliumin kanssa. Sitä paitsi, kehottiko Paavali Agrippaa ja Festusta uskomaan ilman muuta? Ei, hänen sanansa vain peljästyttivät heitä, sillä he eivät olleet valmiit hylkäämään syntejään ja luopumaan siitä, mikä oli kirottua. Mutta filippiläiselle vanginvartijalle, joka sanoi: »Herrat, mitä minun on tekeminen, jotta pelastuisin?» joka vei heidät ulos vankilasta ja alkoi pestä heidän haavojaan tehden täten heti parannuksen tekoja, hän sanoi: »Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut.» Ystäväni, voit kuolinhetkeesi saakka koettaa uskoa Kristukseen ja kuitenkin lopullisesti joutua kadotukseen siksi, että pidät kiinni epäjumalistasi. Jos Jumala olisi voinut pelastaa meidät sillä tavalla, emme olisi tarvinneet Kristusta lainkaan. Olisimme vapahtajattakin voineet päästä taivaaseen. Mutta hän tuli pelastaakseen kansansa heidän synneistään. Niin kauvan kuin rakastat syntejäsi, saat taistella ja peljätä Agripan, Feliksin ja nuoren lainoppineen tavoin, ja kohtalosi on oleva sama kuin heidänkin. Sinun on luovuttava epäjumalistasi ja sinun täytyy sallia Jeesuksen pelastaa sinut, ei alhaalla synnin loassa ja saastassa, vaan ylös siitä. Sinun täytyy antaa hänen pestä ja puhdistaa sekä varjella sinut puhtaana. Hänen täytyy saada ympärileikata sydämesi ja kirjoittaa lakinsa sinne. Silloin vasta saat kokea hänen pelastuksensa iloa.

Useat ihmiset ovat kirjeenvaihdossa kanssani juuri näistä asioista. Jos jotkut heistä sattuisivat olemaan täällä tänä iltana, haluan sanoa heille, että heidän on luovuttava epäjumalistaan ja sanottava, kuten yksi niistä henkilöistä, joista olen kertonut teille: »Olinpa rikas tai köyhä, kävipä liikkeeni miten tahansa, säilytin tai menetinpä yhteiskunnallisen asemani, tulipa osakseni kärsimyksiä tai hyvä toimeentulo, vähät siitä – Kristus, Kristus, luovun kaikesta tähtesi!»

Oletko luopunut pahasta? Oletko katkaissut oikean kätesi? Oletko puhkaissut oikean silmäsi? Ihmiset tulevat usein tällaisissa kokouksissa luokseni huokaillen ja toisinaan niin riutuneina, että muistuttavat luurankoja. He kertovat olevansa synnin hädässä, he ovat joutuneet orjuuteen, he eivät omaa iloa Jumalassa eivätkä jokapäiväistä yhteyttä hänen kanssansa. Kun kysyn heiltä syytä, saan useimmiten seuraavan vastauksen: »En oikein tiedä; uskon puutetta se lienee.» Tavallisesti sanon silloin: »Ottakaamme selvää mistä se johtuu. Joku syy siinä tietysti täytyy olla. Pelkään synnin olevan ovella.» Kun käyn asian ytimeen, huomaan useimmiten, että joku epäjumala, elämänsuunta tai epäilyttävä teko erottaa Jumalan sielusta. Niin pian kuin synti on tunnustettu ja hyljätty, on Jumalan läsnäolo ollut ilmeinen, ja he ovat menneet tiehensä iloiten Jumalassa. Näin on miltei aina. Jumala ei mielivaltaisesti lymyile lapsiltaan. Hän haluaa asua heissä. Me olemme hänen oikea asumasijansa. Hän on luvannut tulla asumaan omiensa luokse. Ellei hän tee sitä, voit varmasti tietää, että temppelissä on jotain hänelle vastenmielistä, jotakin, jonka kanssa hän ei halua asua. Oletko valmis heittämään sen, oletko valmis vihkimään sydämesi Herralle tänään, hänen temppelikseen, yksinomaan siksi? Tahdotko jättää kaikki seuraukset hänen asiakseen? Hän kykenee kyllä huolehtimaan omistaan.

Kun olette tehneet tämän päätöksen, katsokaa silloin Kristukseen elääksenne. Heittäytykää ristiinnaulitun syliin! Levottomille sieluille, jotka vuosikausia ovat olleet Hengen vetämisen alaisia, lienee vaikeinta luopua omasta tahdosta. He ovat tottuneet tinkimään Jumalan kanssa, he ovat menettäneet lapsellisen mielen, he epäröivät, kun viimeinen askel olisi astuttava, he seisovat ristin luona tietoisina siitä, että on jotain, mikä erottaa heidät Kristuksesta. Mitä sinä olet tekevä? Oletko noudattava Paavalin neuvoa vanginvartijalle Filipissä: »Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen?» Vastaat ehkä: »Mitä usko on? Miten minun on uskottava?» On ihmeellistä, miten mutkikkaaksi teemme yksinkertaisen asian. Mitä on uskottava? Aivan yksinkertaisesti, että Herra tarkoittaa, mitä sanoo ja vastaanottaa sinut, kun vain tulet hänen luoksensa; ei, että hän teki sen eilen tai että hän on tekevä sen huomenna, vaan että hän tekee sen juuri nyt, tällä hetkellä. Milloin hän, vaeltaessaan täällä maan päällä, vastaanotti luoksensa tulevat syntiset? Silloin kun he tulivat. Silloin hän on vastaanottava sinutkin. »Mutta», väittänet ehkä. »En tunne olevani oikeassa asemassa.» Et tietystikään. Etkö käsitä, että sinun on pelastuttava uskon kautta? Jos mielit pelastua uskon kautta, on sinun uskottava, ennen kuin pelastut. Jos mielit pelastua uskon kautta, on sinun uskottava ensin; vasta sitten pelastut, vaikka se tapahtuukin jo seuraavassa tuokiossa. »Mutta», sanot, »en tunne sitä». Et tunnekaan, mutta olet tunteva vastaanotettuasi pelastuksen. Ennen kuin voit vastaanottaa, on sinun uskottava, luottaen hänen lupaukseensa, että hän ei ole heittävä ulos ketään luoksensa tulevaa. »Nyt tulen, Herra, olen heittänyt menemään epäjumalani, olen raivannut tieltä pois kaiken, minkä tiesin erottavan meidät toisistamme. Tahdon palvella sinua. Tahdon seurata sinua. Tahdon taipua ikeesi alle ainaiseksi. En tahdo kysellä kauemmin, vaan olen antava sinun johtaa minne tahdot. Nyt tulen, Herra, ja sinä vastaanotat minut.» Hyppää omien ponnistustesi, oman vanhurskautesi, synnillisyytesi, arvottomuutesi ja kaiken omasi kurjasta laivahylystä ihanaan pelastusvenheeseen. Se on aallon harjalla. Hyppäys vain, ja olet tunteva, miten rakastava Vapahtaja sulkee sinut syliinsä. Usko on luottamusta, luottamusta! Hän on tekevä puolestasi, mitä on luvannut. Usko, että Jumala siunatun Poikansa uhrin tähden vastaanottaa sinut nyt, että hän ansiottasi vanhurskauttaa sinut kaikesta siitä, mistä et voinut vanhurskautua lain kautta. Olet tuomittu, syntien rasittama, helvetin ansainnut rikollinen, eikä mikään muu kuin Jumalan vapaa, rajaton armo voi pelastaa sinua. Heittäydy sen varaan! Samassa silmänräpäyksessä kuin totisesti uskoen teet tämän, olet myöskin oleva pelastettu. Vastaat ehkä, kuten eräs valtiokirkon pappi kirjoitti minulle viime viikolla: »En tahdo pelastua todistelujen avulla.» Amen! Amen! Niin minäkin sanoin ja taistelin kahdeksan viikkoa, sillä halusin omata elävän, persoonallisen Kristuksen. Ihailen päättäväisyyttäsi, veljeni, mutta jos olet täällä, niin anna tämän todistelun auttaa itseäsi: »Jos tulen, on Jeesus Kristus luvannut vastaanottaa minut. Tulen siis, ja hän vastaanottaa, sillä hän ei voi valehdella.» Auttakoon tämä sinua. Usko ei ole todistelua, mutta todistelu voi auttaa uskoa.

Miten iloinen olisinkaan, jos jotkut teistä tänä iltapäivänä rientäisivät Jeesuksen syliin. Tapahtuu usein, että sielut puhuessani tulevat Jumalan armon arkkiin, ja myöhemmin kertovat minulle suullisesti tai kirjeellisesti, että Henki on tullut, joka huutaa: »Abba, rakas Isä!» että he nyt tietävät käyneensä kuolemasta elämään. He eivät enää tarvitse mitään todisteluja. He omaavat silloin todellisuuden. Tultuasi siihen kohtaan, missä pelastava usko on mahdollinen, ei sinun enää tarvitse tehdä mitään, kärsiä mitään, maksaa mitään. Pelastumme yksinkertaisesti luottamuksen avulla. Kaikki pyhät maailmassa ovat pelastuneet samalla tavalla, ja säilymme pelastettunakin jokapäiväisen, elävän, kuuliaisen uskon kautta. Saakoon Herra nyt auttaa juuri sinua! Hylkää epäjumalat! Luovu jumalattomista tovereista! Lakkaa harjoittamasta laitonta liikettä, lakkaa tavoittelemasta maailmanmukaisuutta. Heitä pois kaikki, mikä erottaa sinut Jeesuksesta! Tallaa se jalkojesi alle ja tunkeudu vaikeuksien paljouden läpi, mene sinäkin kuten nainen muinoin suoraan Mestarin luokse ja kosketa häntä uskon kädellä, niin olet elävä ja tietävä parantuneesi. Evankeliumi on silloin oleva hyvä sanoma sinullekin, ja Jeesus on toden teolla oleva iäinen pelastuksesi siksi, että tottelet häntä.

Catherine Boothin saarnoja kirjasta Hyökkäävä Kristillisyys ilm. 1880 suom. 1928

Catherine Boothin saarnoja kirjasta Hyökkäävä Kristillisyys ilm. 1883 suom. 1928

Hyökkäävää kristillisyyttä Puhdasta evankeliumia Menettelytapojen sovelluttaminen Pelastuksen varmuus Kristus aikaansaa enemmän kuin laki Kristuksen liittymisen hedelmät Kristuksen todistajia Hengellä täyttyneitä Maailman tarve Pyhä Henki

Hyökkäävää kristillisyyttä

Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille. (Mark. 16:15, RK)

Minä kysyin: ’Herra, kuka olet?’ Herra sanoi: ”’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.”

”Nouse ja seiso jaloillasi! Minä olen ilmestynyt sinulle sitä varten, että asettaisin sinut palvelijakseni ja sen todistajaksi, mitä olet nähnyt ja mitä olet vielä näkevä, kun ilmestyn sinulle.”

”Minä pelastan sinut oman kansasi ja pakanoiden käsistä, joiden luo minä sinut lähetän”

”avaamaan heidän silmänsä, että he kääntyisivät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan puoleen ja uskon kautta minuun saisivat synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa.’” (Ap.t. 15–18, RK)

Lukiessani tätä raamatunpaikkaa, ajattelin itsekseni: Olettakaamme, että voisimme karkottaa mielestämme kaikki tiedot, mitkä koskevat kristinuskon historiaa tästä vihkimyshetkestä – helluntaikasteesta – tai ainakin sen aikakauden päättymisestä alkaen, josta Apostolien teot kertovat; olettakaamme, että todellakin kykenisimme karkottamaan mielestämme kaiken, mitä tiedämme sitä seuraavista ajoista kristikunnan historiassa. Olettakaamme edelleen, että siten ottaisimme Apostolien teot ja pysähtyisimme arvioimaan, mitä todennäköisesti oli tapahtuva. Miten erilaisen odottaisimmekaan silloin maailman olevan tuloksena tästä kaikesta; pantiinhan yritys alulle niin mahtavan suojeluksen alaisena, olivathan (inhimillisesti puhuen) sen alkuunpanijan odotukset ja vakuutukset niin suurenmoiset, ja tuottihan se olemassaolonsa ensimmäisenä vuosisatana niin suurenmoisia ja tärkeitä tuloksia. Ellemme tietäisi mitään siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen, sanoisimme, että sen maailman, missä tuo taistelu aloitettiin ja jonka takia siihen ryhdyttiin, jo aikoja sitten on täytynyt joutua tämän vaikutuksen valtoihin ja alistua yrityksen suuren synnyttäjän ja alkuunpanijan vallan alaiseksi. Luettuamme Apostolien teot ja tarkastettuamme sitä henkeä, mikä elähdytti ensimmäisiä apostoleja, sekä kiinnitettyämme huomiota heidän voitokkaaseen etenemiseensä kaikista esteistä huolimatta, odottaisimme kymmenentuhatta kertaa suurempia tuloksia, ja minusta odotuksemme olisi aivan järkevä ja oikeudenmukainen.

Me kristityt sanomme, että Kristuksen evankeliumi on voimakas vipusin, millä kaikki synnin ja onnettomuuden kuorma voidaan nostaa kanssaihmistemme hartioilta, toisin sanoin heidän sielustaan, kunhan sitä vain käytetään oikealla tavalla ja koko laajuudessaan. Me sanomme uskovamme, että evankeliumi on yleislääke, joka parantaa kai ken siveellisen ja henkisen kurjuuden ihmiskunnan keskuudessa; lääke, mikä parannettuaan sielun sairauden, suuressa määrin voi parantaa myöskin ruumiin sairauksia. Kaikki tunnustamme uskovamme tämän. Siitä ajasta alkaen, josta juuri luimme, ovat ihmiset tunnustaneet uskovansa sen, mutta katsokaa maailmaa kaikesta tästä huolimatta, katsokaa mitä se on, katsokaa kristikuntaa nyt yhdeksännentoista vuosisadan lopulla! Kristityn kansakunnan nimellä nimitetyn kansakuntamme suurin enemmistö suhtautuu Jumalaan mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä, eikä tekeydykään jumaliseksi, ollen ajattelevinaan Jumalaa edes yhtenä päivänä viikossa. Ja miten on muun maailman laita! Usein on tämä asiantila masentanut mieltäni niin, että sydämeni on tuntunut olevan pakahtumaisillaan. En tiedä, miltä toisista kristityistä tuntuu, mutta voin omasta puolestani todenmukaisesti sanoa: »Silmistäni vuotaa kyynelvirtoja, kun he eivät noudata sinun lakiasi», (Ps. 119: 36), kun tämä Jumalan salaisuuksien julistus, verrattuna Jumalan aikomuksiin sen suhteen, minun mielestäni ei ole täyttänyt tarkoitustaan eikä vieläkään täytä sitä, vaan on yhtä epäonnistunut kuin aikaisempikin armonjärjestys.

Kysyn: Mistä tämä johtuu? En hetkeäkään voi uskoa, että Jumala olisi tätä tarkoittanut. Monet ihmiset pujahtavat hyvin mukavasti piiloon Jumalan aikomusten taa sanoen: »Hän on kyllä toteuttava tahtonsa.» Jospa hän sen tekisikin! He sanovat: »Jumalan tahto tapahtuu kuitenkin aina.» Jospa se tapahtuisikin! Hän sanoo itse, että se ei tapahdu, valittaen yhä uudestaan ja uudestaan tuota tosiseikkaa. Hän toivoisi kyllä, että tahtonsa tapahtuisi, mutta se ei tapahdu. »Ei kannata ruveta puolustamaan teorioita, jotka eivät ole sopusoinnussa olevien olojen kanssa.» Tällaista puhetta olemme kuulleet liiaksikin, ja se on aikaansaanut paljon pahaa. Maailma on tällaisessa tilassa siitä huolimatta, että evankeliumin julistustyöhön ryhdyttiin sellaisen suojeluksen turvissa ja sellaisin tarkoituksin, siitä huolimatta, että se näytti niin lupaavalta ja soi niin suuria toiveita. Lähes yhdeksäntoista vuosisataa on kulunut, emmekä ole päässeet sen pitemmälle. Miten vähän onkaan aikaansaatu toiveisiin verraten! Miten pieni onkaan muutos, mikä on voitu aikaansaada ihmiskunnan tapoihin ja taipumuksiin nähden!

Jotkut teistä väittänevät: »Paljon on toki aikaansaatukin!» On, Jumalan kiitos! Olisipa sangen surullista, ellei mitään olisi aikaansaatu, mutta kaikki on kuin pisara meressä verrattuna siihen, mitä olisi pitänyt tulla tehdyksi. En millään muotoa voi hyväksyä väitteitä, mitkä mustaavat Jumalan rakkautta ja hyvyyttä saattaen hänet syypääksi kristinuskon voimattomuuteen. Mikäli vaikutusvaltani kautta vain voin estää sitä, en voi sallia, että vastuu ja syy tästä kaikesta syydetään Jumalan niskoille, joka niin rakasti maailmaa, että antoi ainokaisen Poikansa alentaa itsensä ja käydä kuolemaan lunastaakseen maailman. Syy ei suinkaan ole Jumalan. Uskon sitä vastoin vanhan perivihollisemme uuden liiton aikana tehneen kuten teki vanhankin liiton aikana, vääristelleen niin viekkaasti Jumalan aikomukset, että on aikaansaanut tällaisen tilanteen, viivyttäen siten Jumalan suunnitelmien toteuttamista ja pitäen maailmaa miltei kokonaan vaikutuksensa alaisena; ja uskon hänen nyt, kuten aikaisemminkin, onnistuneen tekemään tämän siten, että on pettänyt Jumalan kansan.

Ensiksikin hän on pettänyt heidät heidän oman hengellisen elämänsä mittamäärän suhteen.

Toiseksi hän on saanut heidät petetyiksi heidän velvollisuuksiinsa ja tehtäviinsä nähden maailmassa.

Hän on ensiksikin saanut heidät petetyiksi heidän oman hengellisen elämänsä mittamäärän suhteen. Hän on saanut miltei koko kristillisen kirkon suostumaan niin sanoakseni »Minä vaivainen syntinen» uskontoon. Hän on saanut heidät alentamaan Kristuksen asettamaa, Raamatun esittämää mittamäärää, mitä ei ainoastaan ole tavoiteltava, vaan mikä myöskin on saavutettavissa – mittamäärää, mihin sisältyy voitto synnin, maailman, lihan ja perkeleen yli, todellinen, elävä, vallitseva, voittosaatossa kulkeva kristillisyys. Saatana tiesi ensimmäisten opetuslasten suuren menestyksen salaisuuden. Se oli heidän kokosydäminen alttiutensa, heidän kaiken muun kuluttava rakkautensa Kristukseen, heidän täydellinen luopum1Sensa maailmasta. Se oli heidän kokonainen antautumisensa pelastustyöhön kanssaihmistensä hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Se oli heidät kokonaan vallannut kiivailu ajamansa asian puolesta, mikä sai heidät harhailemaan ja kiertämään mieroakin maailmassa, lymyämään Herran tähden luolissa ja maakuopissa, kärsimään kidutusta ja kaiken kaltaista vainoa.

Saatana huomasi olevansa voimaton kohdatessaan tällaista alttiutta. Hän käsitti, että tällaiset ihmiset lopullisesti voittaisivat maailman. Sellaista henkeä, sellaista rakkautta ja kiivailua eivät ihmiset olisi voineet vastustaa, ja jos kristityt vain olisivat jatkaneet, kuten kerran aloittivat, olisi ihana ennustus täyttynyt, »maailman kuninkuus» olisi tullut »Herran ja hänen voideltunsa omaksi».

Siksipä perivihollinen kysyikin itseltään: »Mitä minun on tekeminen? Olen nähtävästi joutuva tappiolle. Olen menettävä valtani ja asemani tämän maailman jumalana. Mitä minun on tekeminen?» Ei ainakaan kannattanut aikaansaada suurta eksytystä, sillä kaikki ihmiset voisivat älytä Sen tarkoituksen. Eihän toki! Se ei ole lainkaan saatanan tapaista. Hän koettaa sen sijaan saada pauloihinsa hyviä ihmisiä, yhden sieltä, toisen täältä, jotka sitten, kuten apostoli sanoo, hiipivät seurakuntaan saarnaamaan väärää oppia eksyttääkseen, jos mahdollista valitutkin. Noudattaen tavallisia menettelytapojaan, teki hän nytkin samalla tavalla. Hän alensi vähitellen kristillisen elämän ja luonteen mittamäärää, ja vaikka Jumala jokaisen herätysajan yhteydessä on saanutkin sen jossakin määrin korotetuksi jälleen, emme milloinkaan ole täydellisesti palanneet takaisin siihen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja alttiuteen, mistä Apostolien teot ja epistolat kertovat. Juuri kun mittamäärä aika-ajoin on ollut kohoamaisillaan oikealle kohdalleen, on saatana saanut jonkun vastustajan osoittamaan, että tämä oli inhimilliselle luonteelle aivan sopimaton mittamäärä, jota oli mahdoton saavuttaa, ja kristittyjen siis näin ollen kaiken ikänsä oli tyydyttävä »minä vaivainen syntinen< tilaansa. Hän on saattanut kirkon sellaiseen tilaan, että usein saa hävetä kristinuskon tunnustajien puheita, kun muistaa, että maailma kuulee, mitä he sanovat. En yhtään ihmettele sitä, että tällainen kristillisyys karkottaa luotaan ajattelevat, älykkäät ihmiset. Se olisi karkottanut minutkin, jos en olisi tuntenut jumalisuuden voimaa. Uskon tällaisen kristillisyyden synnyttäneen useampia jumalankieltäjiä kuin mitkään jumalankielteiset kirjat maailmassa.

Saatana tiesi, että hänen oli saatava kristityt luopumaan kokosydämisestä vihkiytymisestään Jumalalle. Hän tiesi, että hänellä ei ollut mitään toiveita, ennen kuin sai heidät houkutelluksi alas siunatusta, edullisesta taisteluasemastaan, ja siksi hän rupesikin levittämään näitä vääriä oppeja, joita kumotakseen Johannes kirjoitti epistolansa. Kuolemansa lähestyessä apostoli käsitti, mitä oli tapahtuva, ja kautta aikakausien kaikuu varoituksensa : »Lapsukaiset, älkää antako kenenkään eksyttää itseänne! Vanhurskauden tekijä on vanhurskas, niin kuin Hän on vanhurskas. Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti. Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot.» Herättäköön Herra uudelleen tämän opin! Auttakoon Hän meitä uudelleen korottamaan mittamäärän!

Onnettomuus on juuri siinä, että sydämeltään vilpilliset ihmiset, tuntiessaan mittamäärän tuomitsevan heitä, alentavat sitä kurjien kokemustensa mukaiseksi. Toistan kypsyneeseen ikään jouduttuani, mitä sanoin jo nuorena: Vaikka mittamäärä lähettäisi minut helvettiin, en tahdo alentaa sitä. Jospa kaikki Jumalan kansa tuntisi samalla tavalla! Mittamäärämme on ihana. Voima on tarjona, ehdot ovat esitetyt, ja kaikki voimme saavuttaa mittamäärän, jos vain tahdomme; ja joskaan emme itse tahtoisi, ajatelkaamme lapsiamme ja vielä syntymättömiä sukupolvia! Älkäämme alentako mittamäärää, koettaen muuttaa sitä oman matalan, kurjan ja rajoitetun kokemuksemme mukaiseksi. Pysyttäkäämme se! Vain siten saadaan maailma mielistymään siihen. Antakaa ihmisten saada nähdä todellista, elävää, uhrautuvaa, pyrkivää, taistelevaa, voittoriemuista uskontoa, ja se on vaikuttava heihin. Kaikelle, mikä ei täytä mittamäärää, kääntävät ihmiset halveksien selkänsä.

Saatana on sitä paitsi pettänyt nekin, joita hän ei ole saanut alentamaan mittamäärää heidän omaan elämäänsä nähden. Hän on saanut heidät näkemään velvollisuutensa maailmaa kohtaan aivan väärässä valossa. Olen hiljattain tutkinut Uutta Testamenttia kiinnittäen erityistä huomiota kristillisen seurakunnan hyökkäävään henkeen, ja on todellakin ihmeellistä, miten valo tulvii ylitsemme lukiessamme Raamattua etsien siitä ohjausta yhdessä tai toisessa suhteessa. Nähdessään sinun hartaasti haluavan valoa seurataksesi sitä, antaa Jumala valon tulvia ylitsesi. Valon saannin välttämätön ehto on, että myöskin olet valmis seuraamaan valoa. Ihmiset sanovat, että he eivät voi käsittää sitä tai tätä, eivätkä he käsitäkään, sillä he eivät tahdo käsittää. He eivät tahdo vaeltaa valossa, ja siksi he eivät myöskään saa valoa. Tottelemaan valmiit saavat sitä vastoin kaiken kaipaamansa valon.

Minusta meillä ei ole oikeata ja järkevää käsitystä Uuden Testamentin pyhimyksistä. Saatana on saanut kristityt käyttämään niin sanoakseni kursailevaa, silohansikkaihin puettua evankeliumin saarnaamismenetelmää. »Olkaa hyvä ja lukekaa tämä lentolehtinen tai kirja.» »Tulkaa kuulemaan tätä suosittua, kaunopuheista saarnaajaa. Olette mielistyvä häneen, vaikka ette pitäisikään hänen julistuksestaan.» Näin pelkurimaisesti ja arkaillen julistetaan totuutta kääntymättömille ihmisille; näin heille puhutaan heidän sielunsa pelastuksesta! Minusta tämä on jotakin aivan toista, kuin ensimmäisten kristittyjen julistus, ja kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän henkensä kanssa. »Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille», sanotaan, ja sama ajatus toistuu sanoissa: »joiden luo sinut lähetän». Ajattele näiden tehtävien suuruutta! Minusta tuntuu siltä, kuin ei kukaan ihminen vielä täysin olisi käsittänyt näiden kahden jumalallisen tehtävän sisältöä. Uskon, että me Pelastusarmeijassa olemme päässeet lähemmäksi tässä suhteessa, kuin kutkaan toiset ennen meitä. Tarkastakaamme näitä tehtäviä! Juolahtaisiko mieleennekään ajatella, että nuo sanat tarkoittavat samaa kuin: »Menkää rakentamaan kappeleita ja kirkkoja ja kutsukaa ihmisiä tulemaan, mutta jättäkää heidät rauhaan, elleivät he tahdo tulla?» »Menkää» Jos lähetät palvelijasi jollekin asialle ja sanot: »Toimita tämä asia minulle», tiedät mitä siihen sisältyy. Tiedät, että hänen täytyy käydä määrättyjen henkilöiden puheilla, kierrellä kaupungilla käyden määrätyissä virastoissa, pankeissa ja asioimistoissa, ja tiedät siihen sisältyvän sekä vaivaa että kieltäymystä, mutta sinä et siitä piittaa. Hän on palvelijasi. Olet palkannut hänet tehtäväänsä, eikä sinun tarvitse muuta kuin käskeä: »Mene toimittamaan tämä tai tuo asia.» Mitä ajattelisitkaan, jos hän vuokraisi itselleen konttorihuoneen ja lähettäisi ostajillesi tai asiakkaillesi kiertokirjeen, kutsuen heitä puheilleen sikäli kuin hänelle itselleen sopii ottaa vastaan, ja mitä ajattelisit, jos hän esittäisi heille asiasi vain siinä tapauksessa, että he hyväntahtoisesti saapuisivat hänen puheillensa? »Sehän olisi suoraa hulluutta!» sanot. Karkotettuamme kaikki ennakkokäsitteemme menoista ja perinnäistavoista, miettikäämme, mitä näillä sanoilla tarkoitetaan. »Menkää!» Kenen luo? Kaikkien luotujen luokse. »Minne?» Sinne missä he ovat. »Kaikille luoduille.» Niin laaja on tehtäväsi. Hae heidät! Riennä heidän jälkeensä kaikkialle, missä vain voit saavuttaa heidät. »Kaikille luoduille» – missä ikinä löydätkään luodun, jolla on sielu, mene sinne saarnaamaan hänelle evankeliumiani. Ellen erehdy, tarkoittaa annettu käsky juuri tätä.

Paavalille hän vielä sanoo: »joiden luo sinut lähetän avaamaan heidän silmänsä, jotta kääntyisivät pimeästä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö.» He nukkuvat – mene herättämään heidät! He eivät näe vaaraansa. Jos he näkisivät, ei sinun tarvitsisi rientää heitä etsimään. He askartelevat muissa puuhissa. Avaa heidän silmänsä! Saa heidät kääntymään äärettömän vakavuutesi, siveellisen vakaumuksesi ja voimasi avulla! Oi, vapisen ajatellessani, miten paljon ihminen voi tehdä toisen hyväksi. »Kääntyisivät pimeydestä valoon ja saatanan vallasta Jumalan tykö.» Miten Paavali käsitti nämä sanat? Hän sanoo: »Me koetamme saada ihmisiä uskomaan.» Älä tyydy pelkästään esittämään asiaa heille, kutsumaan heitä ystävällisesti ja sitten jättämään heidät rauhaan. Paavali riensi ihmisparkoja etsimään ja tempasi heidät tulesta. Riistä heidän silmiltään saatanan sitoma side, vasaroi, tao ja syövytä Pyhän Hengen tulella sanomasi heidän kurjiin, paatuneisiin ja pimitettyihin sydämiinsä, kunnes he rupeavat käsittämään vaaransa, ymmärtämään asiain olevan aivan hullusti. Hae heitä! Mikäli minä ymmärrän, on tämä se henki, mikä asusti apostoleissa ja ensimmäisissä kristityissä; luemmehan, että he hajaannuttuaan vainon kautta, vaelsivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa. Seurakunnan jäsenet, vastakääntyneet, lapset Kristuksessa! Tällä ei tarkoiteta, että se aina tapahtui saarnaten tai yleisissä kokouksissa, vaan että he etsivät yksilöt käsiinsä. He kääntyivät miesten ja naisten puoleen, aivan kuten Israel muinoin mies miestä vastaan, missä ikinä heitä tapasivatkaan, tehden parhaansa voittaakseen heidät Kristukselle.

Monet näyttävät ajattelevan, että apostolit perustivat kaikki seurakunnat, mutta siinä he erehtyvät. Seurakuntia syntyi sellaisillakin paikkakunnilla, missä apostolit eivät milloinkaan olleet käyneet. He tulivat vasta jäljestäpäin käymään näissä seurakunnissa järjestääkseen ne, mutta seurakunnat olivat aikaisimman kristillisyyden maallikkojen, sanaa saarnaten maata kiertelevien miesten ja naisten työn tuloksia. Vuodattakoon Herra meidänkin päivinämme saman hengen! Meidän on tietystikin rakennettava kirkkoja ja kokoushuoneita, meidän on tietystikin kutsuttava kansaa niihin, mutta arveletteko sen olevan näiden ja monien toisten Herralta saamiemme tehtävien täyttämistä, jos tyydymme tekemään vain tämän, kun kolme neljättä osaa ihmiskunnasta ei tahdo kuunnella kutsuamme tai välittää rakennuksistamme ja jumalanpalveluksistamme? He eivät tule luoksemme. Tämä on päivänselvä. Mitä on tehtävä? Heillä on sielu. Sanot uskovasi sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja uskot senkin, että sielu on elävä iäti. Minne nuo sielut menevät? Mitä heidän hyväkseen on tehtävä? Jeesus Kristus sanoo: »Menkää hakemaan heitä!» Kun kaikki kohteliaiden keinojen käyttö on ollut tuloksetonta; kun ei kohteliaasta kutsusta ole ollut apua; kun yksi puolustautuu sillä, että on mennyt naimisiin, toinen sillä, että on hankkinut härkäparin; kolmas sillä, että on ostanut maapalstan; sanooko pitojen toimeenpanija silloin: »Kiittämättömät konnat! Jättäkää heidät oman onnensa nojaan!» Ei! Hän sanoo: »Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, jotta minun taloni täyttyisi.» (Luuk. 4:23) Tahdon saada vieraita, ja ellet saa heitä tulemaan hyvällä, on sinun käytettävä pakkokeinoja. »Mene ja pakota heitä tulemaan!» Mielestäni tarvitsemme paljon enemmän tällaista päättäväistä, hyökkäävää henkeä. Nekin teistä, joiden suhde Jumalaan on oikea, tarvitsevat enemmän tätä henkeä, voidakseen pakottaa kanssaihmisiään tarkkaamaan totuutta.

»Voi», sanovat muutamat, »täytyy olla varovainen ja viisas. Ei sovi tyrkyttää uskontoa ihmisille.» Uskallanpa väittää, että vähemmällä ette ole saava heihin uskontoa lainkaan. Mitä ihmettä! Onko minun odotettava, kunnes kääntymätön, jumalaton ihminen tahtoo pelastua, vasta sitten ryhtyäkseni häntä pelastamaan? Hän ei ole haluava pelastua ennen kuin tuntee kuolonkorahdukset kurkussaan. Onko minun todellakin annettava kääntymättömien ystävieni ja tuttavieni rauhassa kulkea kadotusta kohti, puhumatta heille milloinkaan heidän sielustaan ennen kuin he sanovat: »Nyt tahtoisin kuunnella saarnaanne, olkaa hyvä ja saarnatkaa minulle?» Ensimmäisten kristittyjen henki, oliko se tällaista henkeä? Ei! Meidän täytyy pakottaa ihmiset näkemään, riistää side heidän silmiltään, avata heidän silmänsä, saada heidät kuulemaan, ja jos he pakenevat pois luotamme, on meidän seurattava heitä, suomatta heille hetkenkään rauhaa, ennen kuin he nöyrtyvät Jumalan eteen ja heidän sielunsa pelastuu. Tätä pitäisi kristikunnan maassamme tehdä, ja täällä on kyllä kristityitä, jotka voisivat tehdä sen. Jos vain ryhtyisimme työhön päättäen, että emme anna ihmisille rauhaa heidän synneissään, pitäisi meidän todellakin voida saattaa heidät niin ahtaalle, että he, voidakseen puolustautua hyökkäyksiämme vastaan, kiireisesti etsisivät pelastusta. Miten on kiivailumme laita Jumalan asian puolesta? Puhumme Vanhan Testamentin pyhistä. Toivoisin todellakin, että kaikki olisimme Daavidin kaltaisia. Kyynelvirrat vuosivat hänen silmistänsä siksi, että ihmiset eivät noudattaneet hänen Jumalansa lakia. Sanot: »Eivät kaikki voi johtaa kokouksia.» Eivät voikaan. Mutta menettele sinä sillä tavalla, mikä parhaiten sopii sinulle. Toimi hiljaa kuin aamukaste, pidä niin äänettömiä kokouksia kuin kveekarit konsanaan, jos niin mielit, mutta tee kaikin mokomin jotakin! Älä anna sukulaistesi, ystäviesi ja tuttaviesi kuolla synteihinsä, älä anna heidän verensä tahrata vaatteitasi!

En milloinkaan voi unohtaa sitä sieluntuskaa, mikä kuvastui erään minua tapaamaan tulleen nuoren naisen kasvoilla. Sydämeni sääli häntä syvästi, kun kuulin hänen kertovan tarinansa. »Isäni oli ylpeä, jumalaton mies», sanoi hän. »Pelastuin kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja siitä hetkestä saakka, jolloin Jumala minut pelasti, tunsin myöskin, että minun oli puhuttava isälle hänen sielustaan, että minun oli taivutettava hänet etsimään Jumalaa ja rukoiltava hänen kanssaan, mutta en milloinkaan rohjennut tehdä sitä. Uudestaan ja yhä uudestaan päätin kyllä puhua hänen Kanssaan. Sitten hän äkkiä sairastui. Tautinsa oli hyvin vakavaa laatua. Hän menetti heti tajuntansa ja kuoli pelastumattomana. En sen koommin koskaan ole hymyillyt, ja tuskinpa tulen sitä enää tekemäänkään», lisäsi hän. Älä menettele samalla tavalla! Tee tehtäväsi! Tee se hiljaa, jos haluat! Tee se kahden kesken, jos pidät sitä parhaimpana, mutta tee se! Toimi tietoisena sielujen arvosta ja saa ihmiset ymmärtämään, että tahdot käyttää kaikkia käytettävänäsi olevia keinoja saadaksesi heidät pelastetuiksi.

Puhuin kerran eräässä länsi-Englannin kaupungissa kristittyjen vastuunalaisuudesta, sielujen pelastamisen ollessa kyseissä. Totuus oli jonkun verran tuominnut sitä herraa, jonka kodissa asuin, mutta sen sijaan, että hyvällä olisi laskenut sanan sydämelleen ja antanut sen vetää itseään lähemmäksi Jumalaa sekä tehdä hänet paremmaksi jumalan palvelijaksi, sanoi hän: »Mielestäni puhuitte varsin ankarasti tänään aamupäivällä.» Niinkö arvelette?» vastasin. Olen pahoillani, jos olen ollut ankarampi kuin Herra Jeesus olisi ollut.» »Mutta tiedättehän tekin», väitti mies vastaan, että kaikessa voidaan mennä liiallisuuksiin. Puhuitte sielujen etsimisestä ja uhrauksesta. Tiedättehän Te, että rakennamme rukoushuoneita ja kirkkoja sekä palkkaamme saarnaajia, mutta sille emme tietystikään mahda mitään, jos ihmiset eivät sittenkään tahdo pelastua.» (Arvelen hänen melko suurella summalla avustaneen erästä rukoushuonetta rakennettaessa.) Vastasin: »Myönnän ihmisten menettelevän hyvin kiittämättömästi ja sydämettömästi, mutta, hyvä herra, ette varmaankaan päättelisi samalla tavalla, jos olisi kysymys ajallisista asioista. Otaksukaamme, että rutto rupeaisi raivoamaan Lontoossa, ja otaksukaamme, että terveyslautakunta kokoontuisi neuvotteluun ja ryhtyisi huolehtimaan siitä, että kaikki sairaalat ja käytettävissä olevat rakennukset otettaisiin ruttotautisairaaloiksi, otaksukaamme, että julkaistaisiin julistus, että kaikki näihin sairaaloihin tulevat saavat maksuttoman ja mitä parhaimman hoidon, joka varmasti on parantava heidät. Jos sen lisäksi otaksumme, että ihmiset olisivat liian sokeita käsittämään omaa parastaan sekä niin välinpitämättömiä ja tylsistyneitä, että kieltäytyisivät tulemasta sairaaloihin, ja rutto sen johdosta leviäisi leviämistään, surmaten tuhansia, mitä te, maaseudulla asujat, silloin sanoisitte? Ajattelisitteko tähän tapaan: »Terveyslautakunta on tehnyt kaikkensa; elleivät ihmiset tahdo mennä sairaaloihin parantuakseen, vaan mieluummin menehtyvät, niin menehtykööt!» Ette te sitä sanoisi. Kivahtaisitte päinvastoin: »Kyllähän nuo ihmiset menettelevät kovin väärin ja mielettömästi, mutta johtohenkilöt, käsittäväthän he vaaran, tietäväthän he, mikä seuraus tästä kaikesta on oleva, ovathan he vastuunalaisia seurauksista! Mitä ihmettä he ajattelevat! Antavatko he koko kansan kuolla sukupuuttoon? Eihän se käy päinsä! Elleivät ihmiset tule heidän luokseen, on heidän mentävä kansan luokse ja pakotettava kansaa käyttämään parannuskeinoja, vaadittava sitä ryhtymään tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin taudin ehkäisemiseksi.» En tarvinnut sovelluttaa esimerkkiäni uskonnollisiin asioihin. Hän ymmärsi asian, ja uskon hänen Jumalan Hengen avulla oivaltaneen erehdyksensä, ottaneen opikseen ja alkaneen työskennellä sielujen pelastukseksi.

Ihmiset ovat kiinni muissa asioissa, ja meidän tehtävämme on pakottaa heidät kiinnittämään huomiota evankeliumin sanomaan. Muista, että voit tehdä sen. On joku sielu, jonka suhteen sinulla on enemmän vaikutusvaltaa kuin kenelläkään muulla maailmassa – joku tai joitakin sieluja, teetkö kaiken voitavasi heidän pelastamisekseen? Omaisesi, ystäväsi ja tuttavasi täytyy saada pelastetuiksi. Jumalalle kiitos siitä, että saamme tuhansittain köyhiä pelastetuiksi kaikkialla ympäri maata! Voit itse, jos tahdot, nähdä heidät, puhua heidän kanssaan ja kuulustella heitä. Monet heistä ovat pelastuneet synnin, inhimillisen alennustilan ja kurjuuden syvyyksistä, pelastuneet mitä törkeimmistä rikoksista ja hirveimmästä häpeästä. Jos Jumala voi pelastaa heidät, voi hän myöskin pelastaa hienot ystäväsi, jos vain kärsivällisesti ja syvällä vakavuudella menet heidän luokseen. Sano heille lempeästi ja mieskohtaisesti: »Rakas ystävä, en ole milloinkaan suoraan, kahden kesken ja rukoillen keskustellut kanssasi sielustasi.» Anna heidän nähdä kyyneleet silmissäsi, ja ellet voisi itkeä, anna heidän kuulla kyyneleet äänessäsi niin, että he käsittävät sinun oivaltaneen vaaran ja olevan huolissasi heidän tähtensä. Jumala on samalla antava Pyhän Henkensä vaikuttaa, ja he pelastuvat.

Tahdon kiinnittää huomionne siihen, että molemmat esittämäni raamatunkohdat ilmaisevat vastustusta olevan odotettavissa, sillä Herra lisää: »Katso, minä olen teidän kanssanne, joka päivä maailman loppuun asti.» On kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Olette oleva läsnäoloni tarpeessa. Tällainen päättäväinen hyökkäyssota on nostattava maan ja taivaan teitä vastaan.» Paavalille hän sanoo: »Minä pelastan sinut kansasi ja pakanain käsistä, joiden luo sinut lähetän.» Miksi tämä oli välttämätöntä? Siksi, että pakanatkin pian olivat tarttuva aseisiin sotiakseen Kristusta vastaan, kuten he sitten tekivätkin.

Vastustusta! On hyvin huono merkki, että meidän päiviemme kristillisyys herättää niin vähän vastustusta. Elleivät muut merkit osoittaisikaan, että ollaan väärässä, huomaisin sen jo tästäkin. Kun kirkko ja maailma voivat tallustella tietään hyvässä sovussa, voimme olla varmat siitä, että jossakin on vika. Maailma ei ole muuttunut. Sen henki on aivan sama kuin ennenkin. Jos kristityt puolestaan hekin olisivat yhtä uskollisia Herralle ja yhtä alttiita sekä maailmasta erottautuneita kuin he ennen olivat, jos he eläisivät niin, että heidän elämänsä tuomitsisi kaiken jumalattomuuden, vihaisi maailma heitä nytkin yhtä paljon kuin se ennen vihasi. Kirkko on muuttunut, eikä maailma. Väitätte ehkä, että entistä tapaa noudattaen joutuisitte alituisiin vaikeuksiin. Niin: »En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.» Siitä syntyisi meteli. Niin syntyisikin. Apostolien teot ovat täynnä kertomuksia mellakoista. Yhdestä näistä mellakoista sukeutui niin suuri, että roomalaisen sotilasosaston ylipäällikön täytyi antaa sotilaidensa kantaa Paavali kansajoukon läpi, sillä muuten he olisivat repineet hänet kappaleiksi. »Mikä meteli!» Niin, jospa sellaista tapahtuisi nytkin! Silloin pelastuisi syntisiä tuhansittain.

»Mutta», väittänet ehkä, »evankeliumihan tulisi täten arvottomaan asemaan.» Kaikki riippuu siitä, mitä arvokkuudella tarkoitetaan. Vastaat: »Joutuisimme alati selkkauksiin vallassa olijoiden kanssa maailmassa, ja se tuottaisi tietystikin paljon ikävyyksiä.» Niin, rakkaat ystävät, kun ihmiset ovat seuranneet Herraa ja tehneet hänen tahtoaan, on se aina aiheuttanut ikäviä seurauksia lihalle. »Mutta», sanot, »tämä ei suinkaan olisi evankeliumin arvon mukaista». Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsot asiaa, siitä, mitä evankeliumin arvokkuus oikeastaan on. Missä evankeliumin arvokkuus piilee? Onko se inhimillistä vaiko jumalallista arvokkuutta? Onko se maallista vaiko taivaallista arvokkuutta? Inhimillisesti katsoen on mitä häpeällisintä kuolla ristillä kahden ryövärin välissä. Se oli häpeällisintä, mitä maailmassa milloinkaan on tapahtunut, ja kuitenkin siveelliseltä ja henkiseltä kannalta katsoen suurenmoisin näky, mitä maa ja taivas milloinkaan ovat nähneet. Voin kuvitella mielessäni, miten taivaan asukkaat silloin henkeään pidätellen kumartuivat taivaallisten rintamusten yli nähdäkseen tuon jalon, suuren kärsimysten kantajan, joka riippui taivaan ja maan välillä. Tiedämme farisealaisten syljeskellen nöyrää tuskien miestä, pudistaneen päätään ja sanoneen: »Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa.» Mutta toisia hän juuri tahtoikin pelastaa. Kaikkivaltiaan voiman arvokkuus yhtyi tässä inhimilliseen heikkouteen sitä nostaakseen. Kaikkivaltiaan viisauden arvokkuus pukeutui tässä inhimilliseen tietämättömyyteen valaistakseen sitä. Äärettömän, sammumattoman rakkauden arvokkuus paljasti tässä rintansa kärsiäkseen kapinallisen ihmisen puolesta. Jumala lihaan tulleena seisoi siinä tuomitun, luopuneen ihmisen sijassa – ylhäisin rakkaus, rakkaus, rakkaus!

Oi, kallis Vapahtaja, varjele meitä häpäisemästä evankeliumiasi ja nimeäsi siten, että puemme sen viheliäiseen käsitykseemme maallisesta arvokkuudesta, unohtaen sen arvokkuuden, mikä kruunasi otsasi riippuessasi ristillä! Tämä on arvokkuutta, mikä sopii meillekin, eikä se ole vähenevä siitä, jos joku läsnä olevista herroista lähtee viemään evankeliumia slummikujille tai sen kaupungin takakaduille, missä hän asuu. Tämä arvokkuus ei ole kärsivä siitä, että isäntä puhuu lempeästi palvelustytölleen tai asiapojalleen, katsoo heitä silmiin osanottavin, kyyneltynein katsein ja koettaa johtaa heidät Jeesuksen luokse. Tämä arvokkuus ei alene siitä, vaikka sinua Jeesuksen Kristuksen tavoin laahattaisiinkin pitkin katuja, ulvova roskajoukko kintereilläsi, jos sinä olet käynyt näille kaduille kanssaihmistesi pelastusta ja Jumalan kunniaa etsien. Jos sinut muinaisten marttyyrien tavoin sidottaisiinkin kaakinpuuhun ja olisit ilkkuvien, pilkkaavien vihollisten ja heidän kiljuvien kumppaniensa ympäröimänä, olisi tämä kuitenkin arvokkuutta, joka taivaassa kruunataan iäisellä kirkkaudella. Jos ymmärrän asian oikein, on juuri tämä evankeliumin oikeaa arvokkuutta, rakkauden arvokkuutta.

Oi, ystäväni, tahdotteko te saada tämän rakkauden kasteen? Olette silloin tarvittaessa apostolien tavoin oleva valmiit ryömimään muurilta alas laskettavaan koriin tai kärsimään haaksirikon, nälkää, hätää, alastomuutta, tulta ja miekkaa, olettepa käyvä mestauslavallekin, kunhan vain voitte laajentaa Kristuksen valtakuntaa ja voittaa sieluja, joiden tähden hän on vuodattanut verensä. Herra täyttäköön meidät tällä rakkaudella ja kastakoon meidät tulellaan, silloin hänen evankeliuminsa tulee korotetuksi ja kirkastetuksi täällä maan päällä, ja silloin ihmiset uskovat sekä meihin että siihen! He kokevat silloin evankeliumin voimaa ja alistuvat sen alle tuhansittain. Jumalan armon kautta on tämä tapahtuva.

Catherine Boothin saarnoja kirjasta Hyökkäävä Kristillisyys ilm. 1883 suom. 1928