#robert packard

Valikoitu dokumentti ensimmäisten Pentagonin UFO-paperien joukosta

Pentagon on aloittanut Trumpin lupaamien UFO-asiakirjojen julkistukset. Ensimmäisestä satsista jäi käteen Amerikan presidentin kanslian eksopolitiikkaa ja UFO-paljastusta sivuava muistio:

TURVALUOKITUS POISTETTU NND 939551, laatija CARS, päivämäärä 18. heinäkuuta 1963, VAIN VIRALLISEEN KÄYTTÖÖN

PRESIDENTIN KANSLIA

KANSALLINEN ILMAILU- JA AVARUUSNEUVOSTO, WASHINGTON

MUISTIO Robert F. Packardille Kansainvälisten tieteellisten asioiden toimisto, Ulkoministeriö, Washington 25, D.C.

Aihe: Ajatuksia avaruusolentojen roduista

Lähettäjä: Maxwell W. Hunter

Viimeaikaisissa keskusteluissa on toisinaan, vaikkakin harvoin, noussut esiin kysymys siitä, pitäisikö meidän pohtia sitä, miten toimisimme, jos avaruudesta löydettäisiin muukalaisolentoja. Kuten muistatte, tästä keskusteltiin jonkin verran BNSP:n tehtävän I käsittelyn yhteydessä. Tässä muistossa on joitakin sekalaisia ajatuksia aiheesta.

Tieteellisen näkemyksen yleinen konsensus on, ja siihen on varsin hyvät perusteet, että mahdollisuus kohdata älykäs muukalaisrotu aurinkokunnassamme on mitätön. Tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että muiden planeettojen olosuhteiden oletetaan olevan sopimattomat sellaisen elämän ylläpitämiselle, jonka me tunnemme. Lentävien lautasten kannattajat väittävät tietenkin, että tieteellinen näkemys on hölynpölyä ja että tällaisista olennoista on ylivoimaista näyttöä. Itse en voi yhtyä lentävien lautasten kannattajien näkemykseen, mutta useimpien tiedemiesten esittämä lähes täydellinen mahdottomuus on myös huolestuttavaa. Siksi esittelen ongelman nykyisestä näkökulmasta, sellaisena kuin minä sen näen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten vaikutti hyvin epätodennäköiseltä, että älyllistä elämää olisi olemassa missään aurinkokunnan ulkopuolella. Tärkeimmät syyt tähän olivat tieteellisten teorioiden, tieteellisen tiedon ja uskonnollisten vakaumusten yhdistelmä. Aurinkokunnan muodostumista koskevan yleisimmin hyväksytyn tieteellisen teorian mukaan se oli syntynyt kahden tähden lähes tapahtuneen törmäyksen seurauksena. Koska kahden tähden näin tarkka ohi-osuma olisi äärimmäisen harvinainen tapahtuma, siitä seurasi, että universumissa olisi hyvin vähän muita planeettakuntia ja että tämä saattoi olla ainoa. Uskonnollisten vakaumusten mukaan elämä oli lisäksi Jumalan antama lahja. Tämä oli suhteellisen kiistaton seikka, koska ei ollut olemassa tieteellistä tietoa, joka olisi kurottanut kuilua elottomien ja elävien aineiden välillä.

Nykyään tilanne on näiltä osin muuttunut huomattavasti. Tähtien muodostumista koskevan yleisimmin hyväksytyn teorian mukaan planeettakuntien syntyminen olisi tähtien kehityksen luonnollinen seuraus. Tämän perusteella useimmilla tähdillä olisi planeettakuntia, ja elinkelpoisten planeettojen määrä galaksissamme olisi valtava. Suurimmillakaan kaukoputkillamme ei pystytä erottamaan planeettoja edes lähimpien tähtien etäisyydeltä, joten suoraa vahvistusta asialle ei ole vielä saatavilla. Mielestäni monitähtien laaja esiintyvyys on kuitenkin ylivoimainen viite tämän teorian tueksi. Lisäksi biologiset tieteet ovat lähes täydellisesti jäljittäneet sarjan luonnollisia tapahtumia, jotka johtavat elottomista molekyyleistä alkeellisiin eläviin viruksiin. Näin ollen meillä on nykyinen tieteellinen teoria ja data paitsi siitä, että galaksissa on valtava määrä planeettoja, myös siitä, että elämä syntyy varsin todennäköisesti spontaanisti suurella osalla niistä. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita älyllistä elämää. Nykyaikainen teologia ei ole välttämättä ristiriidassa tämän kanssa. Luomiskertomuksen kuvaus on varmasti parempi kuva nykyisestä teoriasta kuin tähtien törmäyksestä, ja koska Jumala käytti tähän järjestelmään vain seitsemän päivää, Hänellä on selvästi ollut paljon aikaa luoda monia muita järjestelmiä.

Vaikka myönnettäisiin, että galaksissa on todennäköisesti runsaasti elämää, jää silti kysymys, onko aurinkokunnassamme olemassa toista älykästä lajia. On tietenkin kaksi tapaa, joilla se olisi voinut syntyä aurinkokunnassamme. Yksi näistä on, että se on peräisin joltakin toiselta planeetalta, esimerkiksi Marsista. Joitakin Marsin näyttäviä muodostelmia on tulkittu merkiksi älykkyydestä. Erityisesti kuuluisat ”Canali”-kanavat ovat melko kapeita ja kulkevat aina yhdestä näkyvästä muodostelmasta toiseen, usein pyöreiden täplien kanssa risteyskohdissa. Sikäli kuin tiedän, kukaan ei ole löytänyt ”Canalia”, joka ei johtaisi minnekään. Tämä on ymmärrettävästi herättänyt paljon keskustelua. Itse asiassa useita vuosikymmeniä sitten, kun tiedemiehet ajattelivat, että elämä muissa tähtijärjestelmissä oli hyvin epätodennäköistä, he näyttivät uskovan, että älykästä elämää todennäköisesti oli olemassa muilla planeetoillamme. Jotkut keskustelut Marsin elämästä vuosisadan vaihteessa näyttävät viittaavan voimakkaaseen haluun löytää älykästä elämää muualta. Nykyään tilanne on täysin päinvastainen, ja vaikka älykästä elämää pidetään varsin todennäköisenä tähtien joukossa, sen katsotaan olevan varsin epätodennäköistä aurinkokunnassamme. Näyttää siltä, että olemme innokkaampia kuuntelemaan Ozmaa kuin tarkastelemaan Canalia tarkemmin.

Eräs lentävien lautasten kannattajien koulukunta väittää, että marsilaiset ovat jo jonkin aikaa louhineet luonnonvaroja kuustamme. Ensimmäisenä mieleen tulisi, että he louhisivat mieluummin Maapallolta. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia avaruuslentoja marsilaisen näkökulmasta. Marsin pakonopeus on vain 16 500 jalkaa sekunnissa, ja kuun jarrutusnopeus on tietenkin alle 10 000 jalkaa sekunnissa. Siten marsilaiset, jotka katsovat Maata, näkisivät sen samalla tavalla kuin maapallolaiset katsovat Jupiteria. Kuuhun pääseminen ei ehkä vaadi vähemmän työtä, koska ilmakehän jarrutus Maahan on mahdollista, mutta sieltä paluu olisi paljon helpompaa, kun taas energian tarve mennä Maahan ja palata sieltä saattaisi olla niin suuri, että se vähentäisi kiinnostusta, ainakin aluksi. Mielenkiintoista kyllä, jopa tavallinen korkean energian kemiallinen raketti voisi suotuisina aikoina tehdä matkan Marsista Kuuhun kuljettamalla lähes 10 % bruttopainostaan hyötykuormana. Avaruuslento Marsista käsin on siis paljon helpompi toteuttaa kuin Maasta käsin. Jos sopiva tankkausasema olisi vaivalloisesti perustettu Kuuhun, operaatio voitaisiin toteuttaa varsin ansiokkaasti pelkästään kemiallista energiaa hyödyntäen. (Edellä mainittu suuritehoinen kemiallinen raketti voisi suotuisissa olosuhteissa kuljettaa lähes 50 % hyötykuormasta takaisin Marsiin.) Tietenkin monet lentävien lautasten kannattajat väittävät, että molempien Marsin kuiden löytäminen viikon sisällä 1800-luvun loppupuolella viittaa siihen, että ne ovat suuria keinotekoisia avaruusasemia, muuten ne olisi löydetty aikaisemmin. Jos löytäisimme marsilaisia Kuusta, se johtaisi yllättävän vähäiseen muutokseen tieteellisessä ajattelussamme. Suurin kysymys olisi, miksi he olivat siellä eikä asteroidien joukossa.

Itse asiassa, jos emme olisi tieteellisesti niin varmoja asiasta kuin olemme, kolme viimeaikaista tapahtumaa pidettäisiin vahvoina viitteinä älyllisestä elämästä Kuussa. (1) Kuumien kaasujen löytäminen Alphonsus-kraatterista, kun Kuun oletettiin olevan kuollut. Tätä pidettäisiin todisteena sivilisaatiosta, ja koska Alphonsus sijaitsee lähellä näkyvää reunaa, se tulkittaisiin tarkoittavan, että Kuun toisella puolella kuhisi väestöä, joka oli alkanut levittäytyä tälle puolelle. (2) Infrapunaskannaukset, jotka osoittavat kuumia pisteitä. Näitä tulkittaisiin merkkeinä kaupungeista tai ainakin kaivosleireistä. (3) Se tosiasia, että mikään merkittävä kuu- tai planeettatutkimusluotain ei ole onnistunut, huolimatta kahden erittäin menestyksekkään Maata kiertävän maan suurista ponnisteluista. Voisi olettaa, että joku estää meitä pääsemästä avaruuteen. (Lunokh III:n ottamat kuvat Kuun kääntöpuolelta eivät paljasta mitään merkittävää, ja sama pätee Mariner II:n tietoihin verrattuna siihen, mitä olimme jo tienneet Venuksesta maasta käsin tehtyjen mittausten perusteella.) Jos marsilaiset olisivat asuttaneet Kuun ilman ydinenergian keksimistä, he eivät muodostaisi todellista uhkaa, ja nykyinen kansallinen politiikkamme sopisi tilanteeseen kuin valettu. Jos kaikki tämä olisi totta, odottaisin tietysti marsilaisten olevan kuolemanpelossa siitä, mitä he ovat viime aikoina nähneet tällä planeetalla, ja odottaisin, että aurinkokunnan tärkein kehitysohjelma olisi Marsin atomienergiakomission johdolla.

Vaikka olisimmekin vakuuttuneita siitä, ettei Marsissa tai muilla aurinkokunnan planeetoilla koskaan kehittyisi älykästä elämää, jää silti kysymys muista tähtijärjestelmistä aurinkokuntaan saapuvista vierailijoista. Tätä pidetään yleensä erittäin epätodennäköisenä tähtien välisten valtavien etäisyyksien ja Einsteinin asettaman valon nopeutta suuremman matkustusnopeuden rajoituksen vuoksi. Siksi, vaikka galaksissa olisi suuri määrä älyllisiä elämänmuotoja ja vaikka ne etsisivät jatkuvasti muita rotuja, minkä tahansa tähtijärjestelmän tutkimistiheys olisi vain kerran tuhansien vuosien välein, ja yhteys saavutettaisiin harvoin, jos koskaan. Sitä ei ehkä koskaan saavuteta, koska älykkäät rodut oletettavasti kuolevat sukupuuttoon. (Mitä tapahtui planeetalle, jonka palaset ovat nyt hajallaan asteroidivyöhykkeellä? Tai, siitä puheen ollen, miksi Uranus makaa kyljellään?) En ole varma, onko tämä matkustusrajoitus aivan niin ehdoton kuin miltä se kuulostaa. Uskon, että nykyisen ydinenergiatietämyksemme avulla on mahdollista kuvitella aluksia, jotka kulkevat puolella tai kolmella neljäsosalla valon nopeudesta. Koska galaksin halkaisija on 100 000 valovuotta, koko galaksin tutkiminen ei silti ole mahdollista tavallisen ihmisen elinaikana. Mutta oletetaanpa, että jokin rotu, joka kärsii väestöräjähdyksen paineesta, laajentuisi niin nopeasti kuin teknisesti mahdollista tähdestä tähteen koko galaksin alueella. Jos heidän aluksensa kulkisivat keskimäärin puolet valon nopeudesta ja jos he keskimäärin pysähtyisivät joka 10 valovuoden välein 20 vuoden ajaksi tähtijärjestelmään siirtolaisten jättämiseksi, polttoaineen tankkaamiseksi ja uusien alusten rakentamiseksi, heiltä kuluisi vain 200 000 vuotta galaksin keskustasta lähtien levittäytyä koko järjestelmään. Koska varhaisimmat tunnetut ihmisen jäännökset on äskettäin ajoitettu noin 1,7 miljoonaksi vuodeksi, vain 200 000 vuotta kestänyt jatkuva matka ei ehkä ole kohtuuton. Tietenkin, jos törmäisimme tämänkaltaisen tähtienvälisen rodun edustajiin, he eivät olisi läheskään yhtä kesyjä kuin aiemmin oletetut kemialliset marsilaiset, ja politiikkaamme olisi tarkistettava sen mukaisesti. Onneksi matka-ajan rajoitukset estäisivät heidän kykynsä käyttää kaikkia voimavarojaan, jos meidän välillemme syntyisi näkemyseroja.

Kolmas mahdollisuus, joka on tieteellisesti vastenmielinen, on se, että Einsteinin teoria saattaa olla vain likiarvo ja että on olemassa avaruusolentojen rotu, joka todella liikkuu valoa nopeammin. Jos kohtaisimme tällaisen rodun, meidän olisi parasta neuvotella nopeasti, sillä seuraukset siitä, että he ymmärtävät ja hallitsevat luonnon perusvoimia huomattavasti paremmin kuin me, olisivat ilmeiset. Jos kaikki tieteelliset spekulaatiot osoittautuisivat vääriksi ja törmäisimme muukalaisrotuun, haluaisimme tietää mahdollisimman nopeasti, mihin kolmesta mainitsemastani tyypistä se kuuluu, sillä tulokset vaikuttaisivat pirun paljon diplomaattiseen politiikkaamme.

Johtopäätökset

Vaikka kaikki järkevä tieteellinen ajattelu viittaa siihen, ettemme tule löytämään muita älyllisiä olentoja, todennäköisyys sille on olemassa, eikä sitä ehkä pitäisi täysin sivuuttaa. Jos löytäisimme sellaisen, olisi selvitettävä mahdollisimman nopeasti, onko kyseessä laji, jolla on primitiivistä kemiallista avaruuslentotekniikkaa, avaruuslentotekniikkaa, joka vastaa parasta ymmärrystämme ydinenergiasta, vai avaruuslentotekniikkaa, joka perustuu Einsteinin fysiikan ylittävään fysiikkaan, sillä tämä vaikuttaisi politiikkaamme mahdollisimman radikaalisti. Joka tapauksessa olisi todennäköisesti paikallaan ryhtyä välittömästi hautaamaan kaikki Maapallon sisäiset riidat. Vaikka löytäisimmekin vain kesyjä kemiallisia marsilaisia tai pelkästään jonkin galaksin sisäisen tutkimusmatkan jäänteitä, olisi hyvä edetä olettaen, että ihmiskunta olisi vihdoin löytänyt itselleen luomistaan ongelmista suuremman ongelman. Tällä hetkellä ei todennäköisesti ole mitään tehtävissä näiden mahdollisuuksien varalta (ainoa aiheesta saatavilla oleva kirjallisuus hätätilanteessa on tieteiskirjallisuus), koska kukaan merkittävistä henkilöistä ei ota tätä hölynpölyä vakavasti, ellei sitä tapahdu. Siinä vaiheessa politiikkamme määräytyy perinteiseen tapaan suuressa paniikissa.

Maxwell W. Hunter, II

Jäsen, asiantuntijahenkilöstö

VAIN VIRALLISEEN KÄYTTÖÖN

Artikkelin julkaissut war.gov

New Post has been published on https://fsrn.org/2017/04/senate-majority-leader-presses-nuclear-option-button-gorsuch-nomination-advances/

Senate Majority leader presses nuclear option button; Gorsuch nomination advances

The political war that has raged on Capitol Hill since Inauguration Day reached new heights Thursday with a pitched parliamentary battle on the Senate floor. After jumping through a series of procedural hoops, the GOP ultimately advanced Judge Neil Gorsuch toward the U.S. Supreme Court bench – altering checks and balances on partisan power along the way. FSRN’s Reaux Packard has more.

Download Audio

Senate Majority leader Mitch McConnell invoked the so-called nuclear option Thursday, changing the interpretation of Senate rules to allow a simple majority to end a filibuster of a U.S. Supreme Court nominee. The brute force parliamentary move, in this case, allows the GOP to sidestep Democrats’ opposition to President Donald Trump’s nominee, but could permanently alter the balance of powers in the Senate.

The historic action came after Democrats filibustered Supreme Court nominee, Tenth Circuit Court of Appeals Judge Neil Gorsuch, and Republicans failed to garner the 60 votes needed to end the debate.

“Our Democratic colleagues have done something today that is unprecedented in the history of the Senate. Unfortunately, it has brought us to this point,” McConnell said. “We need to restore the norms and traditions of the Senate and get past this unprecedented partisan filibuster. Therefore, I raise a point of order that the vote on closure under the precedent set on November 21, 2013, is a majority vote on all nominations.”

And with that, a series of votes began that culminated with the rule change and 51 votes were all that was necessary to end the filibuster.

In the short term, the rule change means that by Friday night the Senate can proceed to what is expected to be a party-line vote on the controversial nominee.

But in the long view, the move hands ultimate control of the High Court confirmations to the majority party in the Senate, removing any need for compromise or bipartisan cooperation when naming occupants to the Supreme Court bench.

For decades, the 60-vote rule in the Senate has ensured that the minority party still had substantial sway over political appointees and legislation.

That began to change in 2013, after the GOP repeatedly blocked action on a multitude of former President Obama’s nominees. Then-Majority Leader, Democrat Harry Reid, used the nuclear option to open a pathway to their approval, saying the Republicans were employing a pattern of obstruction that the founders never intended.

And when Supreme Court Justice Antonin Scalia died in February of 2016, the Republican leadership raised the obstruction bar another rung – steadfastly refusing to even grant a Judiciary Committee hearing to Obama’s nominee, D.C. Circuit Chief Judge Merrick Garland.

At a press conference ahead of the vote, Democrats cited the Garland nomination and decried the more than $10 million dollars in dark money spent by The Heritage Foundation and The Federalist Society to advocate for Gorsuch’s nomination. And Connecticut Senator Dick Blumenthal said that Gorsuch had an obligation to be forthcoming, given his nomination by a president who made litmus test promises about his nominee.

“He evaded, he dodged, he refused to answer. Do you believe that Brown v. Board of Education was correctly decided? Do you believe that Griswold v. Connecticut was correctly decided? Do you believe that Loving v. Virginia, Lawrence v. Texas, or Obergefell v. Hodges? These are not new decisions, some of them are decades old, they are well-established, long accepted, core constitutional cases,” Blumenthal said. “He evaded our questions at every turn, about those cases, about fundamental rights and liberties that are a matter of core constitutional principle.”