#perustulo

Otetaan käyttöön vastikkeettomat perustulot koko EU:ssa

Aihe:

Tavoitteenamme on ottaa kaikkialla EU:ssa käyttöön vastikkeettomat perustulot, joilla varmistettaisiin jokaiselle ihmiselle aineellinen toimeentulo ja mahdollisuus yhteiskunnalliseen osallistumiseen osana talouspolitiikkaa. Tavoitteeseen voidaan päästä perussopimusten EU:lle antaman toimivallan puitteissa.

Tavoitteet:

Pyydämme EU-komissiota esittämään, että koko EU:ssa otetaan käyttöön vastikkeettomat perustulot, jotka kaventaisivat alueellisia eroja ja vahvistaisivat siten EU:n taloudellista, sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta.

Näin toteutettaisiin Eurooppa-neuvoston, Euroopan parlamentin ja Euroopan komission vuonna 2017 antaman yhteisen julkilausuman tavoite, jonka mukaan ”eriarvoisuuden poistamiseksi EU ja sen jäsenvaltiot myös tukevat tehokkaita, kestäviä ja oikeudenmukaisia sosiaalisen suojelun järjestelmiä, joilla taataan perustoimeentulo”.

---

Sosiaaliturvan tulee perustua pääosin kaikkien kansalaisten vastikkeettomaan perustuloon, joka mahdollistaa kohtuullisen elintason ja kannustaa hankkimaan ylimääräisiä tuloja.

Perustulo helpottaa erityisesti epäsäännöllisten tulojen saajia kuten pienyrittäjiä, opiskelijoita ja pätkätyöläisiä, sillä tulojen saanti ei leikkaisi perusturvaa tai edellyttäisi tukien uudelleen anomisia, kuten nykyisessä järjestelmässä, vaan kaikki palkkatulo kasvattaisi käteen jäävää summaa.

Peruspalveluista julkiseen luksukseen

kirjoittaja: Phil Jones

Johdanto

Yleisistä peruspalveluista (Universal Basic Services, UBS) on tullut yleinen termi, jolla kuvataan visiota päivitetystä julkisesta sektorista 2000-luvulla. Institute for Global Prosperity -instituutin noin seitsemän vuotta sitten luoma termi kuvaa vaihtoehtoa perustulolle, ja sillä kuvataan seitsemän palvelua: ruoka, suoja (asunto), terveydenhuolto, koulutus, oikeudelliset palvelut, liikenne ja internet. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Kuten toimitusjohtajamme Will Stronge totesi muutama vuosi sitten Autonomy Institutessa julkaistussa blogissa:

‘…monia näistä palveluista ei itse asiassa ehdoteta raportissa yleisiksi. Asuntoja on tarkoitus jakaa ensin eniten tarvitseville, mikä vastaa (kiitettävää) ehdotusta yksinkertaisesti rakentaa lisää asuntoja ja tarjota ilmaisia palveluja). ”Ilmainen liikenne” on oikeastaan vain ilmaisten bussikorttien jatkoa. UBFood-ohjelmassa on vain vähän yksityiskohtia logistiikan osalta: aiommeko todella antaa elintarvikkeita ihmisille laajennetun ruokapankkien ja soppakeittiöiden verkoston kautta?’

Vaikka UBS:n keskeisenä tavoitteena on lopettaa säästötoimien logiikan sanelema poliittinen toimintaympäristö, suurin osa aihetta käsittelevistä julkaisuista on ollut juuri säästötoimien suuntaisia. Ne ilmentävät ajattelutapaa, joka ei enää uskalla vaatia ”hyviä asioita”, vaan pyrkii useimmiten palauttamaan julkiset palvelut samalle tasolle kuin ne olivat edellisenä aikakautena. Työväenpuolueen raportti aiheesta julkaistiin vuonna 2019, muutama vuosi IGP:n asiakirjan jälkeen — ehkä ymmärrettävästi, kun otetaan huomioon edellisen vuosikymmenen aikana tehtyjen leikkausten laajuus — ja siinä ajatus muotoiltiin enimmäkseen säästötoimien vuoksi menetettyjen palvelujen palauttamiseksi. Viimeaikaisissa julkaisuissa on kuitenkin ollut tapana käsitellä olemassa olevia palveluja erillään, mikä herättää kysymyksen: kun puhumme UBS:stä, puhummeko todella vain julkisen sektorin elvyttämisestä?

Mitä ’perus’ tarkoittaa meille?

On myös syytä korostaa, että poliittisten piirien ulkopuolella termi ”peruspalvelut” tuskin herättää suurta innostusta. Termi ”peruspalvelut”, johon liittyy merkityksiä ”ankarasta”, ”karusta” ja jopa ”kuluneesta”, näyttää sopivan liiankin hyvin yhteen sen kanssa, että julkista tilaa pidetään yhä useammin tarkoitukseensa sopimattomana. Mielikuvat ankean harmaasta monoliitista ovat jo pitkään hallinneet Yhdistyneen kuningaskunnan kuvaa valtiosta, jopa ennen vuosikymmeniä kestäneen säästökuurin aiheuttamia vahinkoja.

Kuten Anna Coote ja Andrew Percy ovat toisaalla selittäneet, ”perus” ei tietenkään tarkoita tässä yhteydessä perusasioita halventavassa merkityksessä, vaan pikemminkin olennaisten tarpeiden tyydyttämistä. Perustulon yhteydessä tämä on täysin järkevää. Perustulon ensisijaisena tavoitteena on kattaa päivittäiset välttämättömyystarpeet tietyllä käteismäärällä. Termi ”perustulo” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella. Julkisten palvelujen on tietenkin katettava se, mikä on eloonjäämisen kannalta välttämätöntä: terveydenhuolto ja sosiaalihuolto, ruoka, asuminen, koulutus jne. Mutta se, mikä on tämä perusvaatimus, on historiallisesti riippuvainen. Coote ja Percy toteavat UBS:ää käsittelevässä kirjassaan, että ”kaikilla ihmisillä on samat perustarpeet”. Tähän luetteloon sisältyvät terveydenhuolto ja koulutus. Mutta ei voida puhua tietystä määrästä koulutusta tai terveydenhuoltoa samalla tavalla kuin voidaan puhua kaloreista tai vedestä. Se, mikä on terveydenhuollon ja koulutuksen perusminimi, on laadullista, ja se riippuu yhtä paljon yhteiskunnallisista odotuksista kuin jostakin olennaisesta, muuttumattomasta inhimillisestä tarpeesta. Tosiasiassa samaa on sanottava vedestä ja ruoasta.

IPSOSin äskettäinen kyselytutkimus osoitti, että seitsemän kymmenestä ihmisestä uskoo, että julkiset palvelut eivät vastaa heidän tarpeitaan ja odotuksiaan. Odotukset eivät olleet aivan korkealla, ja suurin osa vastaajista viittasi tuskin kunnianhimoisiin ehdotuksiin, jotka koskivat resurssien lisäämistä, riittävää henkilöstöä ja parempaa johtamista. Väitin muutama vuosi sitten, että säästötoimet ovat osittain yhteiskunnallisen itsetunnon heikentämistä, jotta kansalaiset eivät enää odottaisi ”hyviä asioita”. Julkisia menoja koskevat uskomattomat mantrat, kuten ”maaginen rahapuu” ja ”rahaa ei ole enää jäljellä”, alentavat kansalaisten odotuksia niin paljon, ettemme pysty kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta.

Esitetään siis outo kysymys: Mitä jos julkiset palvelut ylittäisivät odotukset? Miksi emme yrittäisi tehdä julkisista palveluista pikemminkin poikkeuksellisia kuin hyväksyttäviä? Entä jos sanojen ”karu”, ”ränsistynyt”, ”rikkinäinen” ja ”riittämätön” sijasta mieleen tulisivat sanat ”runsas”, ”mukava”, ”tyylikäs” ja ”loistelias”?

Termi ”peruspalvelut” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella.

Julkinen luksus

Termi ”julkinen ylellisyys” on viime vuosina yleistynyt useiden tutkijoiden ja kommentaattoreiden keskuudessa. Se saattaa vaikuttaa oudolta valinnalta julkisen elämänpiirin yhteydessä. Ylellisyyttä pidetäänkin tyypillisesti yksityisen kulutuksen muotona, joka on yleensä merkkivaatteiden kaltaisia statushyödykkeitä tai vain varakkaiden saatavilla olevia palveluja, kuten viiden tähden boutique-hotelleja. Tässä yhteydessä se kuvaa ajatusta, jonka mukaan palveluiden pitäisi olla pelkän toiminnallisuuden lisäksi tarjota kaikille mahdollisuus ”hyvään elämään”. Jos yksityinen luksus merkitsee sitä taloudellista todellisuutta, että ”mikään ei ole liian kallista superrikkaille”, julkinen luksus merkitsee sen sijaan yhdysvaltalaisen työväenjärjestö Bill Heywoodin ilmaisemaa utopistista ajatusta, jonka mukaan ”mikään ei ole liian hyvää työväenluokalle”. Se viittaa radikaaliin tasa-arvoon, jossa ”kaikki on kaikille”.

Julkinen ylellisyys edustaa runsaasti hyviä asioita, tiloja ja kokemuksia, jotka ovat kaikkien saatavilla. Se tarkoittaa harvoille tarkoitettujen äärettömien uima-altaiden sijaan runsaita ja hyvin rakennettuja uimarantoja ja uima-altaita monille; se tarkoittaa rahoituksen nimissä rakennettujen valtavien jäätävien pilvenpiirtäjien sijaan kauniita julkisia rakennushankkeita, jotka vastaavat 1900-luvun modernismin mittakaavaa ja kunnianhimoa. Se tarkoittaa, että jokaisessa yhteisössä on ravintola tai ruokala, jossa tarjoillaan herkullista ja kohtuuhintaista ruokaa. Se tarkoittaa tilavia ja houkuttelevia puistoja, joissa ihmiset haluavat viettää aikaa. Kuten Bogotan entinen pormestari Enrique Peñalosa toteaa, ”julkisten peruskävelytilojen lisäksi […] hyvässä kaupungissa pitäisi olla vähintään yksi ja mieluiten useita ‘suuria’ julkisia tiloja”. Toisin sanoen niin laadukkaita tiloja, että jopa yhteiskunnan varakkaimmat jäsenet eivät voi välttää niiden käyttämistä”.

Vaikka nykyaikainen ajatus ”julkisesta ylellisyydestä” juontaa juurensa Euroopan sosialidemokraattisten ja sosialististen hallitusten utopistisiin visioihin 1900-luvun alkupuolella, itse termiä käytti ensimmäisen kerran Guardianin toimittaja George Monbiot vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan ”Julkista ylellisyyttä kaikille tai yksityistä ylellisyyttä joillekin: tämä on edessä oleva valinta”. Vaikka useimmissa peruspalveluja koskevissa ehdotuksissa puhutaan julkisen riittävyyden puolesta, Monbiot ehdottaa sen sijaan ”yksityistä riittävyyttä ja julkista ylellisyyttä”. Tämä provokaatio kumoaa tavanomaiset käsityksemme yksityisestä ja julkisesta sektorista, niin että jälkimmäiselle on ominaista loistokkuus ja edelliselle maltillisuus.

Euroopan historiasta löytyy monia esimerkkejä ”julkisesta ylellisyydestä”, aina poikkeuksellisista kirjastoista, kunnallisista teattereista ja ”glamouria” tavoittelevista asuinalueista runsaisiin julkisiin käymälöihin ja kuohuvaa vettä tuottaviin juomasuihkulähteisiin. Tämän sarjan blogikirjoitusten loppuosassa tarkastellaan joitakin näistä esimerkeistä. Mutta nyt keskitytään yhteen esimerkkiin Yhdistyneen kuningaskunnan historiasta.

Brittiläinen ravintola Woolmore Street (1942)

Brittiläinen ravintola

Brittiläinen ravintolaohjelma oli valtion tukema julkisten ruokasalien valtakunnallinen verkosto, joka luotiin ruokkimaan pommitusten runtelema ja nälkää näkevä brittiväestö toisen maailmansodan aikana. Hieman yllättäen järjestelmä oli pääministeri Winston Churchillin — tunnetun herkkusuun — ideoima. Churchill halusi järkkymättömän kansallismielisyytensä motivoimana häpäistä muiden Euroopan maiden sotaponnistelut ja vaati, että ravintoloissa tarjoiltaisiin vain gourmet-ruokaa — vaikka taloudelliset ongelmat tekivät tämän poliittisesti mahdottomaksi. Siitä huolimatta ateriat eivät olleet säästäväisyyden logiikan sanelemia, vaan ne sisälsivät kaikesta päätellen herkullista ja ravitsevaa ruokaa.

Järjestelmän taustalla ei ollut säästötoimien logiikka. Kiireellinen tarve julkiseen ruokailuun ei vähentänyt pyrkimystä siihen, että keittiöillä olisi kulttuurista ja esteettistä arvoa. Monia brittiläisiä ravintoloita koristeltiin Churchillin hallituksen tilaamalla taideteoksella ja houkuttelevalla sisustuksella, joka oli myöhemmin keskeinen osa sodanjälkeistä konsensusta, ja niitä suunniteltiin paternalistisella tavalla. Joissakin oli jopa paikallisten taiteilijoiden maalaamia seinämaalauksia, kirjastoja ja tuoreita kukkia pöydissä sekä pianot ja gramofonit, joita ruokailijat saattoivat käyttää.

On sanottava, että 1900-luvun julkinen ylellisyys perustui usein imperialistiseen hyväksikäyttöön. Churchill oli kansallismielisyytensä vuoksi valmis näkemään miljoonien intialaisten kuolevan nälkään Bengalin nälänhädässä, kun hän jatkoi riisin tuontia mantereelta Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisravintoloiden vanukkaita varten. Kaikkien nykyaikaisten näkemysten yhteisöllisestä ruokailusta on käsiteltävä vakavasti kapitalististen toimitusketjujen ongelmaa, ja samalla on vaalittava suhteita eettisiin ja kestäviin maatiloihin sekä kotimaassa että ulkomailla. Sen olisi osallistuttava koko Yhdistyneen kuningaskunnan elintarvikejärjestelmän rakenneuudistukseen sen sijaan, että se edustaisi vain riistävän järjestelmän julkista osaa.

Brittiläinen ravintola auttaa meitä kuitenkin perustelemaan politiikkaa, jonka aika on jälleen koittanut. Ajatus valtion tukemista ruokapaikoista, jotka tarjoavat kunnollista ruokaa kohtuuhintaan, ei ole utopistinen unelma vaan historiallinen todellisuus, ja se antaa moitteita kaikille niille kriitikoille, jotka pitävät tällaista ajatusta pelkkänä kuvitelmana. Sen kunnianhimo ja laajuus — joka ulottuu koko Yhdistyneeseen kuningaskuntaan — osoittavat, että universalistinen lähestymistapa on logistisesti ja taloudellisesti toteutettavissa kriisiaikoina. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että se auttaa meitä kuvittelemaan, miltä 2000-luvun yhteisöravintola voisi näyttää. Tämän sarjan myöhemmässä blogikirjoituksessa kuvitellaan nykyaikainen yhteisöravintola yksityiskohtaisemmin.

Onko perustulo neoliberaali juoni kansan köyhdyttämiseksi?

kirjoittaja: Dmytri Kleiner

Perustuloa mainostetaan usein ajatuksena, joka ratkaisee eriarvoisuuden ja vähentää ihmisten riippuvuutta kapitalistisesta työstä. Sen sijaan se kuitenkin pahentaa eriarvoisuutta ja vähentää sosiaalisia ohjelmia, jotka hyödyttävät ihmisten enemmistöä.

Kanadan liberaalipuolue hyväksyi Winnipegin vuoden 2016 kaksivuotiskokouksessaan päätöslauselman perustulon puolesta. Päätöslauselma, jonka nimi on ”Köyhyyden vähentäminen: Minimitulo”, sisältää seuraavat perustelut: ”Kanadassa jatkuvasti kasvava kuilu varakkaiden ja köyhien välillä johtaa sosiaalisiin levottomuuksiin, rikollisuuden ja väkivallan lisääntymiseen… Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veroa maksavien kansalaisten tuottaminen maksavat investoinnit takaisin enemmän kuin hyvin.”

Monet vasemmistolaiset ovat innostuneita yleisen perustulon kaltaisista ehdotuksista siksi, että niissä tunnustetaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen sosiaaliset seuraukset. Kun kuitenkin tarkastellaan tarkemmin, miten perustulon odotetaan toimivan, käy ilmi, että sen tarkoituksena on tarjota poliittinen suoja sosiaaliohjelmien lakkauttamiselle ja sosiaalipalvelujen yksityistämiselle. Kanadan liberaalipuolueen päätöslauselma ei ole poikkeus. Maininta ”Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veronmaksajien kansalaisten tuottaminen” tarkoittaa selvästi sosiaalisia leikkauksia ja yksityistämistä.

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kannattaneet perustuloa jo pitkään. Yksi sen varhaisista puolestapuhujista oli uusliberalismin suojeluspyhimys Milton Friedman. Kirjassaan Capitalism and Freedom Friedman kannattaa ”negatiivista tuloveroa” keinona tarjota perustulo. Väitettyään, että yksityinen hyväntekeväisyys on paras tapa lievittää köyhyyttä, ja ylistettyään ”yksityisiä … järjestöjä ja instituutioita”, jotka tarjosivat hyväntekeväisyyttä köyhille 1800-luvun kapitalismin kukoistuskaudella, Friedman syyttää sosiaalitukia yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen katoamisesta: ”Yksi valtion hyvinvointitoimien laajentamisen suurimmista kustannuksista on ollut yksityisen hyväntekeväisyystoiminnan vastaava väheneminen.”

Friedmanin ja hänen monien vaikutusvaltaisten seuraajiensa mielestä köyhyyden syy ei ole riittävä kapitalismi. Niinpä heidän ratkaisunsa on tarjota ”perustulo” keinona poistaa sosiaalituet ja korvata ne yksityisillä organisaatioilla. Friedman väittää nimenomaan, että ”jos se otettaisiin käyttöön nykyisten samaan päämäärään tähtäävien toimenpiteiden räsypussin korvikkeena, hallinnollinen kokonaisrasitus varmasti vähenisi”.

Friedman luettelee edelleen ”räsypussin” verran toimenpiteitä, jotka hän toivoo poistettavan: suorat sosiaaliturvamaksut ja kaikenlaiset sosiaaliturvaohjelmat, vanhuusavustukset, huollettavana oleville lapsille myönnettävät tuet, julkinen asuntotuotanto, veteraanien etuudet, minimipalkkalainsäädäntö sekä julkiset terveydenhuolto-ohjelmat, sairaalat ja mielisairaalat.

Friedman käyttää myös muutaman kappaleen huoleen siitä, pitäisikö ”perustulosta” riippuvaisilla ihmisillä olla äänioikeus, koska poliittisesti äänioikeutetut riippuvaiset voisivat äänestää enemmän rahaa ja palveluja niiden kustannuksella, jotka eivät ole riippuvaisia niistä. Hän käyttää esimerkkinä eläkkeensaajia Britanniassa ja toteaa, että he ”eivät ole ainakaan vielä tuhonneet Britannian vapauksia tai sen pääosin kapitalistista järjestelmää”.

Charles Murray, toinen merkittävä perustulon libertaristinen puolestapuhuja, on Friedmanin kanssa samaa mieltä. PBS:n haastattelussa hän sanoi: PBS:lle: ”Amerikka on aina ollut erittäin hyvä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä. Se ei ole ollut täydellistä, mutta se on ollut erittäin hyvää. Näitä suhteita on viime vuosina heikentänyt hyvinvointivaltio, joka on mielestäni heikentänyt kansalaiskulttuuria.” Friedmanin tavoin Murray syyttää hyvinvointivaltiota ilmeisen tehokkaan yksityisen hyväntekeväisyyden katoamisesta.

Murray lisää: ”Ensimmäinen sääntö on, että taatun perustulon on korvattava kaikki muu — se ei ole lisä. Ei siis enää ruoka-apurahoja, ei enää Medicaidia, vaan koko lista on lopetettava. Mitään niistä ei jää jäljelle. Hallitus antaa rahaa; muista inhimillisistä tarpeista huolehtivat muut ihmiset naapurustossa, yhteisössä ja järjestöissä. Minusta se on hienoa.”

Cato Institute katsoo, että sosiaalitukien lakkauttaminen on osa yleisen perustulon merkitystä. Suomen pilottihanketta käsittelevässä artikkelissa instituutti määrittelee perustulon seuraavasti: ”Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä poistetaan käytöstä ja sama käteisetuus jaetaan jokaiselle aikuiselle kansalaiselle ilman lisäehtoja tai kelpoisuusehtoja”. Ja itse asiassa Suomen harkitsemissa vaihtoehdoissa rajoitutaan siihen, että perustulon määrä rajoitetaan niiden ohjelmien säästöihin, jotka se korvaisi.

“Perustulo” ei lievennä köyhyyttä

Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna sosiaaliohjelmien korvaaminen markkinapohjaisella ja hyväntekeväisyyteen perustuvalla tarjonnalla, joka kattaa kaiken terveydenhuollosta asumiseen, lapsilisistä vanhuusavustuksiin, luo selvästi moniportaisen järjestelmän, jossa köyhimmillä saattaa olla varaa jonkin verran asumiseen ja terveydenhuoltoon, mutta selvästi paljon vähemmän kuin rikkailla — ja ennen kaikkea ilman mitään takeita siitä, että tulot riittäisivät vastaamaan heidän todellisiin tarpeisiinsa terveydenhoidossa, lastenhoidossa, koulutuksessa, asumisessa ja muissa tarpeissa, joita olisi saatavilla vain voittoa tavoittelevien markkinoiden ja yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

Hyman A. Minsky, itse tunnettu ja arvostettu taloustieteilijä, tutki erityisesti kysymystä siitä, parantaisiko Friedmanin ehdotus todella köyhien oloja, ja kirjoitti artikkelin ”The Macroeconomics of a Negative Income Tax”. Minsky tarkastelee ”yhteiskunnallisen osingon” tuloksia, joissa ”jokaiselle elossa olevalle henkilölle, rikkaalle tai köyhälle, työssä käyvälle tai työttömälle, nuorelle tai vanhalle, siirretään nimetty rahamääräinen tulo oikeuden mukaan”. Minsky osoittaa vakuuttavasti, että tällainen ohjelma ”aiheuttaisi inflaatiota, vaikka budjetit olisivat tasapainossa” ja että ”hintojen nousu nakertaisi köyhille myönnettävien etuuksien reaaliarvoa … ja saattaisi aiheuttaa tahattomia reaalikustannuksia perheille, joilla on vaatimattomat tulot”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kansalaisille perustulon kaltaisen välineen avulla tarjottu parempi ostovoima katoaa kokonaan välttämättömyyshyödykkeiden hintojen nousuun.

Sen sijaan, että perustulo lievittäisi köyhyyttä, se todennäköisesti pahentaa sitä. Keskeinen perustelu on melko yksinkertainen: ihmisten asunnoista ja muista perustarpeista maksamat hinnat perustuvat siihen, kuinka paljon heillä on ylipäätään varaa maksaa. Jos kuvitellaan, miten asunnot jaetaan nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, köyhimmät saavat huonoimmat asunnot ja rikkaimmat parhaat. Jos kaikille, niin rikkaille kuin köyhillekin, annettaisiin enemmän rahaa, köyhimmät eivät saisi parempia asuntoja, vaan se vain nostaisi asuntojen hintaa.

Jos perustulo toteutettaisiin muiden sosiaalisten ohjelmien, kuten terveydenhuollon tai lastenhoidon kustannuksella, kuten Friedman aikoi, asumiskustannusten nousu veisi rahaa pois muilta aiemmin yhteiskunnan tarjoamilta palveluilta ja pakottaisi vaatimattomasti toimeentulevat perheet parantamaan huonokuntoisia asuntojaan hyväksymällä huonomman tai vähäisemmän lastenhoidon tai terveydenhuollon, tai päinvastoin. Vammaisella henkilöllä, jonka liikkumistarpeet edellyttävät lisämenoja esteettömään asumiseen, ei välttämättä ole riittävästi perustuloja jäljellä hänen tarvitsemaansa terveydenhoitoon. Perustulon suuri ajatus on kuitenkin korvata tarveharkinta ja erityistarpeisiin suunnatut erityisohjelmat.

Ajatus siitä, että voimme ratkaista eriarvoisuuden kapitalismissa antamalla ihmisille summittaisesti rahaa ja jättämällä kaikkien sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen yritysten tehtäväksi, on äärimmäisen kyseenalainen. Vaikka tämä näkemys on odotettavissa Murrayn ja Friedmanin kaltaisilta kapitalismia edistäviltä tahoilta, se ei sovi yhteen antikapitalismin kanssa. Perustulo päätyy kapitalistien käsiin. Olemme riippuvaisia näistä samoista kapitalisteista kaikessa, mitä tarvitsemme. Mutta jotta köyhyyttä voitaisiin todella lievittää, tuotantokapasiteetti on suunnattava todellisen arvon luomiseen yhteiskunnalle eikä voittoa tavoittelevien sijoittajien ”osakasarvon maksimointiin”.

Toisenlaiselle “perustulolle” ei ole mahdollisuutta

Monet ihmiset eivät kiistä sitä, että perustulon kannattajat pyrkivät vain poistamaan sosiaalisia ohjelmia, mutta he kuvittelevat, että toisenlainen perustulo on mahdollinen. He vaativat perustuloa, jossa ei oteta huomioon Charles Murrayn kannattamaa ”diiliä”, mutta haluavat perustulon lisäksi muita sosiaalisia ohjelmia, kuten tarveharkintaisia etuuksia, asumisen suojaa, takuita koulutuksesta ja lastenhoidosta ja niin edelleen. Tämä näkemys jättää huomiotta kysymyksen poliittisen ulottuvuuden. Perustulon ehdottaminen nykyisten ohjelmien lisäksi tekee virheitä, yleinen yksimielisyys sosiaalisten ohjelmien korvaamisesta taatulla tulotakuulla saa laajan tukipohjan sosiaalisten ohjelmien lisäämiselle. Tällaista laajaa pohjaa ei kuitenkaan ole olemassa.

Michal Kalecki kirjoitti vuonna 1943, kun ”täystyöllisyyspolitiikka” sai laajaa kannatusta sota-aikana, merkittävän esseen ”The Political Aspects of Full Employment”. Kalecki aloittaa kirjoittaessaan, että ”taloustieteilijöiden vankka enemmistö on nykyään sitä mieltä, että täystyöllisyys voidaan turvata jopa kapitalistisessa järjestelmässä valtion meno-ohjelmalla”. Vaikka hän puhuu täystyöllisyydestä, joka tarkoittaa ”riittävää suunnitelmaa kaiken olemassa olevan työvoiman työllistämiseksi”, sama pätee myös perustuloon. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että suunnitelma tulojen takaamiseksi kaikille on mahdollinen.

Kelecki kuitenkin väittää lopulta, että täystyöllisyyspolitiikasta luovutaan: ”Täystyöllisyyden säilyttäminen aiheuttaisi yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, jotka antaisivat uutta pontta yritysjohtajien vastustukselle. Pysyvän täystyöllisyyden vallitessa ”potkut” eivät enää toimisi kurinpitokeinona. Pomojen yhteiskunnallinen asema heikkenisi, ja työväenluokan itsevarmuus ja luokkatietoisuus kasvaisi.”

Työntekijän ja kapitalistin tai rikkaiden ja köyhien välistä konfliktia ei voida välttää antamalla ihmisille rahaa, jos kapitalistien annetaan edelleen monopolisoida tavaroiden tarjonta. Tällainen käsitys jättää huomiotta poliittisen kamppailun työntekijöiden välillä, jotka pyrkivät säilyttämään (tai laajentamaan) ”perustulon”, ja kapitalistien välillä, jotka pyrkivät alentamaan sitä tai poistamaan sen vahvistaakseen yhteiskunnallista asemaansa työntekijöihin nähden ja suojellakseen ”säkkivaltaa”.

Yritysjohtajat taistelevat kynsin ja hampain työntekijöiden sosiaalietuuksien lisäämistä vastaan. Heidän vallassaan vain yhdenlainen perustulo on mahdollinen: Friedmanin ja Murrayn, Kanadan liberaalipuolueen ja kaikkien muiden, jotka haluavat alistaa työntekijät pomojen alaisuuteen, tukema perustulo. Perustulo on jatkuvan hyökkäyksen kohteena, ja toisin kuin vakiintuneet sosiaaliohjelmat, joilla on suunniteltuja tuloksia, jotka ovat sosiaalisesti vakiintuneita ja joita on vaikea poistaa, perustulo on vain numero, jota voidaan pienentää, poistaa tai yksinkertaisesti antaa sen jäädä jälkeen inflaatiosta.

Perustulo ei lievitä köyhyyttä, vaan se muuttaa sosiaaliset välttämättömyydet voittoa tuottaviksi tuotteiksi. Jotta eriarvoisuuteen voitaisiin todella puuttua, tarvitsemme riittäviä sosiaaliturvajärjestelmiä. Jos haluamme vähentää tarveharkintaa ja riippuvuutta kapitalistisesta työllisyydestä, voimme tehdä sen kapasiteettisuunnittelun avulla. Poliittisissa vaatimuksissamme olisi määrättävä riittävästä asumisesta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kaikista inhimillisistä perustarpeista kaikille. Perustulon sijaan meidän on vaadittava ja kamppailtava lopputuloksen puolesta: oikeuden elämään ja oikeudenmukaisuuden puolesta, ei vain kuluttamisoikeuden puolesta.

  Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/universal-basic-income-is-a-neoliberal-plot-to-make-you-poorer/2016/08/25

EU:lla on kesäkuuhun asti auki EU-kansalaisaloite perustulosta.

Varmaan 90% teistä tuntee jonkun, joka on jäänyt nykyisessä tukijärjestelmässä väliinputoajaksi (esimerkiksi osatyökykyinen jää nykyään herkästi tyhjän päälle, mikä ei ole kenenkään etu) tai tapellut KELAn kanssa aivan käsittämättömistä jutuista. Perustulo suoraviivaistaisi järjestelmää todella merkittävästi.

Olin ennen perustulon puolesta. Sitten pidin puheen Uberilla.

Vuonna 2016 minut kutsuttiin Uberin päämajaan (silloin San Fransiscoon) puhumaan digitalouden epäonnistumisesta ja siitä mitä asialle voitaisiin tehdä. Piilaakson firmat ovat ainoita tuntemiani korporaatioita, jotka pyytävät pitämään yksityisiä puheita ilmaiseksi. He eivät korvaa edes taksimatkaa. Kuten Google ja Facebook, myös Uberin mielestä mahdollisuus puhua heidän kehittäjilleen ja johtajilleen antaa intellektuaaleille harvinaisia digitulevaisuuteen vaikuttamisen etuoikeuksia, tai ehkä törkeämmin ilmaistuna, saada oma kirja mainittua firman blogissa.

Liiketoiminnan howto-kirjallisuuden kirjoittajille se on täydellisen järkeenkäypää. Kukapa ei haluaisi kehua että Google ottaa häneltä vinkkejä miten tehdä bisnestä? Minulle homma oli hiukan eri. Throwing Rocks at the Google Bus kertoi digitalouden eriarvoisuudesta: miten digistartuppien kasvu rasitti reaalitaloutta ja teki arvonluontiin, rahan tekoon tai vuokrakustannusten hoitoon osallistumisesta vaikeampaa ihmisille.

Otin keikan vastaan. Mietin että oli minun mahikseni kertoa yleisölleni, mitenkään kiertelemättä, että Uber oli yksi pahimmista syyllisistä, joka tuhosi olemassaolevan taksimarkkinan, ei luovalla tuholla vaan tuhoavalla tuholla. He käyttivät pääomaansa leikkaamaan muiden voittoja kaikilta, vetämään kaiken välistä itselleen ja perustamaan monopolin poltetun maan taktiikalla. Avauduin ihan kunnolla.

Minun yllätyksekseni yleisöllä oli samanlaisia huolia. He eivät olleet idiootteja, ja heidän toimintansa negatiiviset vaiktutukset olivat näkyvissä kaikkialla minne he katsoivatkin. Sitten työntekijä esitti minulle yllättävän kysymyksen: “Entäs perustulo?”

Hetkinen, mietin. Se oli minun vuorosanani.

Tuohon hetkeen asti olin ollut vankkumaton perustulon kannattaja, eli valtion rahan maksun puolustaja ihmisille, joiden työtä ei enää tarvittu digitaloudessa. Vastoin odotuksia perustulo ei tee ihmisistä laiskoja. Tutkimus toisensa jälkeen näyttää, että lisääntynyt turvan tunne mahdollistaa ihmisille suuremman riskinoton, muuttumisen yrittäjämäisemmäksi tai antamaan enemmän aikaa ja energiaa heidän yhteisönsä parantamiseksi.

Mikä tässä olisi huonoa?

Eikö meidän tulisi ylistää Uberin kehittäjiä — sekä muiden Piilaakson nimekkäiden firmojen tyyppejä kuten Facebookin perustaja Chris Hughes, bondisijoittaja Bill Gross ja Y Combinatorin Sam Altman — siitä että he tulevat järkiinsä ja ehdottavat tarjoavansa rahaa massoille kulutettavaksi? Ehkä ei. Koska heille perustulo on vain yksi tapa lisää jatkaa entiseen malliin.

Uberin business plan, kuten niin monen muunkin digitaalisen jättiläisen, perustuu kaiken lisäarvon välistävetoon niiltä markkinoilta joille se astuu. Tämä lopulta tarkoittaa työntekijöiden, asiakkaiden ja toimittajien puun ja kuoren väliin asettamista kasvun nimissä. Kun ihmiset lopulta muuttuvat liian köyhiksi jatkaakseen työskentelyä kuskeina tai maksaakseen kyydeistä, perustulo antaa vaaditun rahan heille, jotta bisnes voi pysyä pyörimässä.

Kun tuota katsoo niinkuin koodari tekisi, on selvää miten perustulo ei tee muuta kuin paikkaa ohjelmaa joka on perustavanlaatuisesti rikki.

Digitaalisen kapitalismin todellinen tarkoitus on vetää välistä talouden lisäarvoa ja toimittaa sitä huipulla olijoille. Jos kuluttajat löytävät tavan säilöä osan arvosta itselleen, niinkuin ajatellaan, tekee jotain väärin tai “jättää rahaa pöydälle.”

1500-luvulla eri siirtokuntien asukkaat tekivät hyvää tiliä tuottamalla köyttä ja myymällä sitä vieraileville laivoille, jotka East India Company omisti. Silloin maailman voimakkaimman korporaation johtajat haistoivat rahan ja hankkivat luvan kuninkaalta valmistaa köyttä yksinoikeudella saarilla. Sitten he palkkasivat vähäosaiset työntekijät tekemään hommaa jota he ennen olivat tehneet. Firma edelleen kulutti rahaa köyteen — nyt maksoi palkkaa sen sijaan että ostaisi köyttä — mutta firma myös kontrolloi kauppaa, tuotantomuotoa ja markkinaa itsessään.

Walmart hioi huippuunsa kevyemmän version tästä mallista 1900-luvulla. He muuttivat kaupunkiin, hintakilpailivat paikalliset kauppiaat konkurssiin myymällä alle myyntihinnan, ja saatoivat kaikki muut kilometritehtaalle. Sitten ainoana myyjänä ja ainoana työnantajana he asettivat hinnat ja palkat niinkuin halusivat. Mitä väliä jos työntekijät joutuvat menemään sossun luukulle.

Nyt digifirmat tekevät saman, ainoastaan nopeammin ja täydellisemmin. Sen sijaan että he ainoastaan kirjoittaisivat lait uusiksi kuten siirtomaakorporaatiot tekivät tai käyttäisivät pääomaa kuten jälleenmyyntijättiläiset, digifirmat käyttävät hyväkseen koodia. Amazonin kontrolli yli puolesta jälleenmyyntimarkkinasta ja yhä enemmän myymiensä tuotteiden valmistuksesta on luonut automatisoidun vaurauden välistävetoalustan, jollaista Hollannin East India Company ei olisi koskaan voinut edes kuvitella.

Tottakai kaikki tulee jollain hinnalla: digitaalimonopolit imevät markkinansa kuiviin kerralla ja täydellisemmin kuin heidän analogiset edeltäjänsä. Pian kuluttajat yksinkertaisesti eivät voi kuluttaa tarpeeksi pitääkseen kassavirtaa liikkeessä. Edes idea kaikkien datan keruusta, niinkuin FB ja Google tekevät, alkaa menettää viehätysvoimansa jos kukaan datan takana ei kykene maksamaan rahaa.

Perustulo tulee avuksi. Politiikkaa ennen pidettiin tapana pyyhkiä äärimmäinen köyhyys pois maailmasta. Tässä uudessa inkarnaatiossa, kuitenkin, se pelkästään toimii tapana kaikkein rikkaimmille (ja heidän lojaaleille vasaaleilleen, softakehittäjille) jotka ovat norsunluutorneissaan talouden käyttöjärjestelmässä. Koska tottakai, kansalaisille valtion kassasta maksettu käteinen tulee lopulta vääjäämättä valumaan heille.

Mieti: valtio printtaa lisää rahaa tai ehkä — herra siunaa — verottaa korporaatioilta niiden liikevoittoa, sitten suitsuttaa fyrkat takaisin kansalle niin, että he voivat jatkaa kuluttamista. Tämän seurauksena yhä enemmän ja enemmän pääomaa akkumuloituu huipulle. Ja pääoman mukana tulee lisää valtaa sanella olemassaolon ehdot.

Samaan aikaan perustulo myös tekee tarpeettomaksi ihmisten pohtia todellisia vaihtoehtoja elämälleen passiivisina kuluttajina. Ratkaisut kuten alustaosuuskunnat, vaihtoehtorahat, aikapankit tai työntekijäomisteiset yritykset, jotka itse asiassa uhkaavat status quoa jossa nykyiset välistävetävät monopolit jylläävät, tulevat tuntumaan tarpeettomilta. Miksi ryhtyä vallankumpukseen jos maha on täynnä? Tai vain tarpeeksi täynnä?

Myötätunnon viitassa perustulo vain tekee meistä sidosryhminä tai edes kansalaisina pelkkiä kuluttajia. Entinen kyky luoda tai vaihtaa arvoa riistetään meiltä, ja kaikki mitä me voimme tehdä on antaa enemmän valtaa ihmisille, jotka voivat lopulta, liioittelematta, saada arvonimen korporaatiolääninherra.

Ei, tulot eivät ole muuta kuin lohdutuspalkinto. Jos me aiomme koskaan saada osaamme, meidän tulisi vaatia korvauksen sijaan omaisuuseriä. Juuri niin: osuutta omistuksesta.

Varallisuuserot Yhdysvalloissa liittyvät vähemmän eroihin ihmisten palkoissa ja enemmän eroihin omaisuudessa. Esimerkiksi afroamerikkalaiset perheet tienaavat puolet valkoisten perheiden keskipalkasta. Mutta se ei selitä massiivista varallisuuden epäsuhtaa valkoisten ja mustien välillä. Tärkeämpänä tässä on se seikka, että valkoisten kotitalouksien mediaanivarallisuus Amerikassa on 20-kertainen afroamerikkalaisiin verrattuna. Jopa hyvätuloisilta afroamerikkalaisilta puuttuu yleensä varallisuutta, jota vaaditaan säästötilien pitoon, investointiin tai osakemarkkinoille osallistumiseen.

Joten vaikka afroamerikkalainen lapsi, joka on kasvanut köyhänä, saisi vapaan pääsyn collegeen, he silti todennäköisesti jäisivät taakse koska heiltä puuttuu varoja. Nuo varat ovat loppujen lopuksi se mikä mahdollistaa valkoisten luokkatoverien pitää välivuosi ja saada kokemusta ennen työmarkkinoille menoa tai ottaa palkattoman harjoittelupaikan tai päästä kivaan kämppään Williamsburgissa kirjoittamaan ensimmäistä aikuisromaania, kiertää bändin kanssa, avata reilun kaupan kahvila tai pyöriä hackathoneissa. Mikään määrä lyhytaikaisia etuja ei korvaa todellisia varoja, koska kun raha on kulutettu, se on mennyttä — suoraan niille ihmisille joilla on jo huomattavaa varojen ylijäämää.

Jos Andrew Johnson ei olisi kieltäytynyt alkuperäisestä ehdotuksesta antaa juuri vapautetuille orjille 40 eekkeriä ja muuli korvauksina, mahdollisuuden tienata leipänsä entisen orjaomistajan mailla, me saattaisimme nähdä huomattavasti vähemmän jakautuneen Amerikan nykypäivänä.

Samoin jos Piilaakson perustulofanit oikeasti haluaisivat korjata talouden käyttöjärjestelmän, heidän tulisi katsoa perustulon sijaan perusvaroja, jota on ehdottanut Institute for the Futuren Marina Gorbis.

Oman rikkautensa tuleville sukupolville vakuuttamiseen pyrkiville venturekapitalisteille sellainen taloudellinen eriarvoisuus kuulostaa painajaiselta ja lakkaamattomalta, häiritsevältä disruptiolta. Miksi luoda monopoli vain antaakseen muille mahdollisuuden rikkoa sen, tai vieläkin pahempaa, muuttaa kaikki nämä tuskallisesti yksityistetyt omaisuuserät takaisin yhteisvauraudeksi?

Vastaus on ehkä epäintuitiivisesti se, että koska kaikki nuo omaisuuserät ovat itse asiassa varsin arvottomia muutamalle ultrarikkaalle kapitalistille, jotka ovat ne itselleen keränneet. Amerikkalaisten korporaatioiden omaisuuserien tuotto on tasaisesti ollut laskussa viimeisen 75 vuotta. Se on kuin korporaation lihavuuden muoto. Rikkaat ovat olleet osaavia kerätessään kaiken omaisuuden pöydältä, mutta todella huonoja käyttämään niitä. He ovat niin huonoja investoimaan tai rakentamaan tai tekemään yhtään mitään sellaista joka tuo rahaa takaisin järjestelmään että he pyytävät valtioita tekemään tämän heille — vaikka korporaatiot ovat niitä joilla kaikki omaisuus on.

Kuten kuka tahansa ohjelmoija, ihmiset jotka pyörittävät digiyrityksiä arvostavat mitä tahansa temppua tai kikkaa jolla he kykenevät pitämään ohjelman pyörimässä. He eivät näe talouden käyttöjärjestelmää heidän ohjelmansa taustalla, ja niin he eivät ole asemassa jossa haastaa sen sisäänrakennettuja vinoumia puhumattakaan koodin uudelleenkirjoittamisesta.

Niin vetoavalta kuin se kuulostaakin, perustulo ei ole mitään muuta kuin tapa korporaatioille kasvattaa valtaansa meistä, kaikki meidän palkkaamisemme nimissä. Se on karkkia, jota namusetä tarjoaa lapselle saadakseen heidät autoonsa, tai palkankorotus, jonka limainen työnantaja tarjoaa työntekijälle, jota he ovat seksuaalisesti ahdistelleet. Se on vaitiolorahaa.

Jos Uberin hyvät tyypit tai minkään muunkaan välistä vetävän firman työntekijät todella haluavat uudelleenohjelmoida talouden kaikkien hyväksi ja taatakseen riittävän varakkaiden asiakkaiden virran itselleen, heidän tulisi aloittaa muokkamalla omaa käyttöjärjestelmäänsä. Sen sijaan että he pyytäisivät valtiota paikkaamaan palkkaa jolla ei elä, entäpä jos he tekisivät omista työntekijöistään yrityksensä omistajia? Sen sijaan että he antaisivat ylimääräisen 10% perustulorahastoon, mitä jos he tarjoaisivat 10%:n osuuden omasta firmastaan ihmisille jotka tekevät yrityksessä työtä? Tai toiset 10%:a kunnille jotka tarjoavat tiet ja liikennemerkit? Ei ainoastaan veroja vaan oikean omistusosuuden.

Olivatpa kannattajat sitten kyynisiä tai naiiveja, perustulo ei ole se laastari jota me kaipaamme. Viikkoraha ei paranna taloudellista tasa-arvoa — puhumattakaan voimaantumisesta. Ainoa merkittävä muutos jonka voimme tehdä talouden käyttöjärjestelmään on jakaa omistusta, kontrollia ja hallintoa todellisen maailman ihmisille, jotka siinä elävät.

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/i-used-to-argue-for-ubi-then-i-gave-a-talk-at-uber/2018/11/26