Eikö niin, että on ihan himputin ok, urheeta ja hc herätä omaan itkuunsa sen jälkeen kun on nähnyt unta, jossa Muikkunen lähtee talven edestä etelään. Lopullisesti. Eikä enää koskaan palaa. Ikinä. Sanomatta hyvästejä kenellekään. Sivarikeskuksessa. Huoneessa, jossa nukkuu myös muutama ventovieras, todennäköisesti hereillä. Kuuntelemassa kun nyyhkit melodramaattisesti unissas.
Siitä on jo vuosia ja vuosia aikaa, mutta palaan siihen hetkeen yhä uudelleen. En oo koskaan kokenut mitään niin kauheaa. Sydäntä riipaisevaa, särkevää. Ei ne tuomitsevat kanssasivareiden selät, vaan loittonevat askeleet uudessa lumessa. Kuinka se paskiainen saattoi lähteä! Entäs mä! Pärjäile sit kai















