Fandom: Tuntematon sotilas (âCanon eraâ-AU)
Hahmot: Koskela & liuta tÀtÀ ficciÀ varten luotuja henkilöhahmoja
Varoitukset: No, sota ja sotaan liittyvÀt jutut
Muuta: Nonni, mulla on jo pitkÀÀn ollu tarkotuksena kirjottaa Koskelalle oma ficci, ja mikÀ muu olisikaan niin vÀhÀn kÀytetty aihe, kuin Koskela talvisodassa! KÀytin paljon aikaa taustatutkimuksiin tÀtÀ ficciÀ kirjoittaessani (jos haluatte validoida, validoikaa sen takia).
Tungin Koskelan talvisodan aikaisen jalkavĂ€kirykmentti 39:n  kolmanteen konekivÀÀrikomppaniaan, (3.KKK/JR39) joka perustettiin osana JR39:n III pataljoonaa Kuopiossa syksyn 1939 ylimÀÀrĂ€isten kertausharjoitusten aikana. Valitsin kyseisen rykmentin (ja pataljoonan ja komppanian) sen takia, ettĂ€ rykmentti kuului 13. Divisioonaan, jolla oli vastuualue Laatokan Karjalassa, KitilĂ€ssĂ€, minne muodostettiin talven -39 â 40 aikana KitilĂ€n suurmotti. Lemetin motit sijaitsivat samalla alueella. Jo VĂ€pĂ€n canonissa Koskela kertoo tuhonneensa maahan kaivettuja tankkeja LemetissĂ€. Sodan aikana JR39:n 3. KonekivÀÀrikomppania oli yhdistettynĂ€ JR38:n kolmannen pataljoonan riveihin, jolloin se taisteli mm. Uuksu-Koirinoja-Impilahti alueella. FicissĂ€ mainittu eversti Autti oli todellisuudessa JR39:n komentaja (sekĂ€ myöhemmin jatkosodan aikana JR8:n, itse ylijumala VĂ€inö Linnan rykmentin, komentaja).
Jouduin tosiaankin tekemÀÀn tĂ€tĂ€ ficciĂ€ varten liudan âOCâ-hahmoja, joihin pÀÀsette tutustumaan tarinan aikana. Syy siihen on yksinkertainen: olen realisti ja halusin noudattaa VĂ€pĂ€n canoneita sen verran, etten siirtĂ€nyt Koskelaa Rokan ja Suden seuraan Taipaleenjoelle Karjalankannakselle (tai karjalaiskaksikkoa Laatokan Karjalaan). LisĂ€ksi Koskelan, Rokan ja Suden lisĂ€ksi Tuntemattomassa on melko vĂ€hĂ€n miehiĂ€, jotka olisivat osallistuneet talvisotaan, sillĂ€ suurin osa Tuntemattomassa esiintyvistĂ€ sotilaista on ikĂ€luokkaa -20.
Mainintana vielÀ, ettÀ Tuntematon sotilas sekÀ Koskela kuuluvat VÀinö Linnalle enkÀ saa tÀstÀ pennin hiluakaan (sain vain syyn syventÀÀ tietÀmystÀni Laatokan Karjalan tapahtumista talvisodassa).
Kirjoittaja: Turinahan se
Ajattelin tehdÀ tÀstÀ ficcisarjasta 3-osaisen, mutta se saattaa hyvinkin venÀhtÀÀ. Ja no mutta, olkaa hyvÀt,
âPojat, vetĂ€kÀÀhĂ€n se pois.â
Alikersantti Koskela laski kÀtensÀ hÀmÀrÀssÀ lumipukuisen miehen veriselle rinnalle. Haavoittunut  hieman tÀrisi, mutta tÀrinÀ loppui nopeasti.
âSaattoi mennĂ€ tajuttomaksi.â
Miehet kiskoivat toisiaan epĂ€varmoina vilkaistuaan haavoittuneen toiseen ahkioon, jonka olivat saaneet haltuunsa toiselta konekivÀÀriryhmĂ€ltĂ€, joka oli vastâikÀÀn tuhoutunut tĂ€ysin. Toisen ryhmĂ€n konekivÀÀrikin oli menetetty.
âSaijanlahti. Vie se edeltĂ€ jiiĂ€speelle. Tavataan linjassa.â
Alikersantin ÀÀni sointui kuulaassa pakkasyössÀ yhtÀ rauhallisena kuin aina. Hetken aikaa sotamies Saijanlahti vain katsoi ryhmÀnjohtajaansa seisovin silmin, vaikka hÀdintuskin edes nÀki hÀmÀlÀismiestÀ.
TiesihÀn savolainen Saijanlahti rauhallisuuden olevan yksi niistÀ hÀmÀlÀisten stereotyyppisista luonteenpiirteistÀ, mitkÀ kansakoulussa oli vuosia sitten opetettu, mutta ryhmÀnjohtajan rauhallisuus oli kÀsinkosketeltavan omituista. Se kauhu, joka tarttui muihin miehiin hetkessÀ ja levisi kuin sÀhkölankaa pitkin kipinöiden linjassa, ei ollut vielÀ kertaakaan iskenyt alikersantti Vilho Koskelan nahkaan. Koskela oli omalla rauhallisuudellaan pyrkinyt pitÀmÀÀn muutkin rauhallisina, mutta kun asetettiin yksi rauhallinen, harkitseva mies sekÀ joukko paniikissa ryntÀileviÀ, hÀtÀisiÀ miehiÀ vastakkain, jÀi se harkitseva yksilö muiden jalkoihin.
Saijanlahti ravisti pÀÀtÀÀn tajutessaan tuijottavansa hankeen kyyristynyttÀ miestÀ, joka tÀhyili pienen lumipenkan takaa lÀheiselle tielle pÀin.
âPysykeĂ€hĂ€ hengissĂ€...â, Saijanlahti toivotti pikaisesti lĂ€htiessÀÀn kiskomaan ahkiota perĂ€ssÀÀn takana kohoavaa kuusikkoa kohti.
Koskela siristeli silmiÀÀn viiman hakatessa hÀnen kasvojaan pÀin. Lumituisku oli tullut kuin tyhjÀstÀ ja kiihtyi kiihtymistÀÀn. Tuuli toi mukanaan ÀÀniÀ KÀsnÀselÀn suunnan tieltÀ. VenÀlÀinen T-26 panssarivaunu ajoi edestakaisin telaketjut jÀistÀ tienpintaa rikkoen. MitÀÀn ei kuitenkaan nÀkynyt. Pilvet olivat peittÀneet taivaan tÀydellisesti. Suurimmankaan tÀhden tuikahdus ei lÀpÀissyt sitÀ. Kuusten varjossa oli sÀkkipimeÀÀ. Jossain edessÀ oli Uuksunjoki, jonka lÀnsipuolelle he olivat aamuyöstÀ rÀpiköineet. SiinÀ rytÀkÀssÀ Koskela oli palelluttanut jalkansa tipahtaessaan matalassa kohdassa heikon jÀÀn lÀvitse viileÀÀn veteen. Saappaat olivat kastuneet, eikÀ hÀnellÀ ollut ollut mahdollisuutta niiden riisumiseen. TiesihÀn hÀn, mitÀ siitÀ voisi seurata, mutta hÀn ei voinut uhrata koko ryhmÀÀnsÀ - tai konekivÀÀrin asemapaikan paljastumista -, mikÀ olisi ollut todennÀköisin seuraus nuotion sytyttÀmiselle.
Koskela huokaisi ja vilkaisi vieressÀÀn kyhjöttÀvÀÀ, sÀnkikasvoista miestÀ. PimeÀssÀ oli vaikeuksia nÀhdÀ lÀhellekÀÀn, mutta miehen valkoinen lumipuvunhyppy loisti selvÀsti mustaa taivasta vasten. Suuret kuuset oksineen hieman suojasivat heitÀ tuiskulta, mutta se ei paljoa hyödyttÀnyt.
Oli kylmÀ. Koskela oli varma, ettÀ pakkaslukemat olivat jo lÀhempÀnÀ -30 astetta.
âVaihtoa ei kuuluâ, mies totesi ÀÀni vĂ€risten. Koskela ei tiennyt, oliko mies kylmissÀÀn vai peloissaan. HĂ€n liikahti varovasti jÀÀtyneen lumipuvun kahistessa ilkeĂ€sti. HĂ€nen toverinsa hypisteli Maxim-konekivÀÀrin sormilevyjĂ€ levottomana.
âHei, ei mitÀÀn hĂ€tÀÀâ, Koskela sanahti vaimeasti ja yritti nĂ€hdĂ€ puiden lomitse. Puhuri iski irtolunta hĂ€nen silmiinsĂ€, ja hĂ€n painui takaisin hankeen.
âEi tĂ€stĂ€ kuulovartiosta mitÀÀn hyötyĂ€ ole, mutta ollaan nyt vielĂ€ hetki. EikĂ€ me voida kivÀÀriĂ€ jĂ€ttÀÀ. KyllĂ€ se vaihto tulee heti, kun pojat uskaltavat lĂ€hteĂ€ tarpomaan tĂ€nne.â
âNiin kai...â, toveri mutisi ja kĂ€pertyi paremmin kylmÀÀn lumipoteroon, jonka he olivat vartiopaikakseen tehneet. Koskela asettui miehen viereen paremmin. Hetkeksi hĂ€n jopa kietaisi kĂ€tensĂ€ miehen kĂ€den ympĂ€rille.
KylmĂ€ tuuli yltyi ja lumi polvien alla kasteli pÀÀllimmĂ€isten housujen lahkeet. Saappaista ei ollut mitÀÀn hyötyĂ€, sillĂ€ ne olivat varrestaankin jo jÀÀssĂ€. Jalkoja pakotti ikĂ€vĂ€sti, ja Vilho nielaisi â jos tĂ€mĂ€ tĂ€llĂ€inen hangessa kököttĂ€minen ilman minkÀÀnlaista lĂ€mmikettĂ€ jatkuisi enÀÀ pitkÀÀn, varmin lopputulos oli jalkojen menettĂ€minen.
âMistĂ€s sinĂ€ oot kotosin?â
Miehen viaton kysymys sai ajatuksiinsa vaipuneen Koskelan hÀtkÀhtÀmÀÀn.
âAi⊠MinĂ€kö? Pentinkulmaltahan minÀ⊠Tampereen seuduilta.â
âSepĂ€ hyvinkin. MistĂ€s...sinĂ€ tulet?â
âPielavedeltĂ€, iha ku monet muutkin pojistaâ, mies vastasi. Koskela kurtisti kulmiaan, onnistui ehkĂ€ mielessÀÀn hahmottamaan Pielaveden kartalle. Mies jatkoi juttuaan, ja vaikka sellainen jutustelu tuntui alikersantista hieman turhalta, hĂ€n antoi miehen puhua. HĂ€n uskoi miehen höpinĂ€n auttamaan tuota rauhoittumisessa. Mielenhallinta oli siinĂ€ vallitsevassa tilanteessa, siinĂ€ epĂ€toivoisessa kylmyydessĂ€ ja kuolemanpelossa, ainut ratkaisu, jos halusi sĂ€ilyĂ€ hengissĂ€. Koskelan mielessĂ€ vilahti muutamat hermostuneet miehet, jotka olivat saaneet surmansa hĂ€tĂ€isyydensĂ€ vuoksi. Mutta toisaaltaâŠ. Niin, hyviĂ€kin, rohkeita, tĂ€ysjĂ€rkisiĂ€, tasaisia miehiĂ€ oli kaatunut. Ne sellaiset miehet olivat olleet liian itsepĂ€isiĂ€ ja jĂ€mĂ€köitĂ€ jĂ€ttÀÀkseen asemansa edes upseereiden kĂ€skyistĂ€. Ne miehet olivat kaatuneet suorilta jaloilta asemiinsa.
Koskela vilkaisi nopeasti miestÀ, joka oli jÀÀnyt katselemaan hÀnen vakavaa ilmettÀÀn.
âEikö Koskela sitten ole naimisissa?â
Koskela kÀÀntyi katsomaan miestÀ hÀmmÀstyneempÀnÀ. SiinÀ miehen ystÀvÀllisen pyöreitÀ kasvoja tarkkaillessaan hÀn tajusi lumituiskun loppuneen ja pilvien vÀistyneen. Taivaalla loistivat tuhannet tÀhdet, vahtivat maailmaa alapuolellaan, ja tÀysikuu valaisi lumista maata.
Koskela pudisti pÀÀtÀÀn.
Oliko mies vielÀ kaiken lisÀksi turhan uteliaskin? Koskela kurtisti kulmiaan ja kohautti lopulta olkiaan. MitÀpÀ hÀnen tarvitsisi tuolle tuntemattomalle miehelle selitellÀ?
âEi ole tullut vielĂ€ tarvetta siihen. Ja ihan hyvĂ€hĂ€n se vaan, ties mitĂ€ tĂ€stĂ€ tulee. EipĂ€hĂ€n jÀÀ leskeĂ€ tai orpoja. Onko sulla muuten lapsia?â
Savolaismiehen kasvoilla loisti iloinen hymy. Posket punoittivat pakkasen takia, mutta silmistÀ nÀkyi niin suunnatonta onnea ja iloa, ettÀ Koskelankin oli hieman hymyiltÀvÀ.
âOnhan minulla. Poika syntyi viime syksynĂ€.â
âOho. No mutta onneaâ, Koskela toivotti ja taputti miehen olkaa kevyesti. SiinĂ€ vaiheessa hĂ€nen
tÀytyi myös miettiÀ, kenen kanssa olikaan yönsÀ vartiossa viettÀnyt. PimeÀssÀ ulkonÀöstÀ ei uusia  tuttavuuksia tunnistanut, ja nimienkin oppiminen oli vÀhÀn niin ja nÀin, kun jatkuvasti porukasta lÀhti joku vanha mies tai tuli lisÀÀ uusia miehiÀ.
Toivonenhan miehen nimi taisi olla.
Yön kuluessa kuu vÀistyi auringon ensisÀteen tieltÀ, ja nousevan auringon valossa Koskela yritti tÀhyillÀ Uuksunjoen suuntaan. Matkaa oli reilusti, mutta tietÀ pitkin vihollinen etenisi nopeasti. HÀn katsahti poteroon nukahtanutta Toivosta. Koskela laskeutui takaisin kuoppaan ja ravisteli miehen hereille.
âHei⊠Hei! LĂ€hdes teltoille ja komenna pojat tĂ€nne. Jos voit, niin jÀÀ nukkumaan.â
Toivonen tuijotti hÀntÀ unenpöpperössÀ kÀsittÀmÀttÀ hÀnen sanoistaan mitÀÀn.
âTeltoilleâ, Koskela toisti ja ravisteli hieman toista lisÀÀ. Pakkanen ja vĂ€symys olivat tehneet tehtĂ€vĂ€nsĂ€, ja Toivonen oli rasituksesta niin sekaisin, ettĂ€ aivot eivĂ€t ottaneet vastaan mitÀÀn viestiĂ€. Toivonen hymyili lopulta hieman Koskelalle ja nousi huterasti istumaan.
âNiin. KĂ€sket pojat tĂ€nne.â
âTĂ€mĂ€âŠâ, miehen vastaus hukkui haukotukseen. âSelvĂ€.â
Toivonen lÀhti taaksepÀin, ja Koskela painoi hetkeksi pÀÀnsÀ konekivÀÀrin varsinaista vasten. Se oli jÀÀkylmÀ. Onneksi yö oli sentÀÀn ollut rauhallinen.
Koskela ei tajunnut nukahtaneensa, kun joku ravisti hÀntÀ vuorostaan hereille. Aikansa hÀn mutisi epÀmÀÀrÀisiÀ, ennen kuin sai edes silmÀnsÀ auki. Koskela tuijotti hÀmmÀstyneenÀ kolmea miestÀ, jotka vastasivat huvittuneita katseeseen.
âElĂ€hĂ€n nuku! Soattaapi tulla kylmĂ€!â Yksi miehistĂ€ virnuili parrakas leuka vinossa. Koskelan viereen pujahtanut siloposkinen nuorukainen nauroi hiljaa ja vapautuneesti miehen rennolle puheenparrelle.
Koskela huokaisi ravistaessaan pÀÀtÀÀn, ja kolmas tulijoista ojensi hÀnelle tupakan. Nuorukainen sytytti sen nÀppÀrÀsti.
âNukuinko...minĂ€?â Koskela kysĂ€hti hiljaa saatuaan keuhkoihinsa rentouttavan annoksen savua.
âSiltĂ€ sĂ€ vaikutitâ, nuorukainen totesi ja tĂ€hysti tielle pĂ€in.
âTulikos Saijanlahti illalla takaisin? Ja miten sille haavoittuneelle kĂ€vi?â
âElĂ€ sinĂ€ sellasista murehdi. Saijanlahti pistettiin lĂ€hetin hommiin, vĂ€nskĂ€ sen vei. Ja haavottunutâŠ. Niin. Kaveri kuoli pÀÀstyÀÀn JSPlle.â
âJaahasâŠ. Vai niin siinĂ€ kĂ€vi.â
Koskela koki asiakseen olla hetken hiljaa kuultuaan haavoittuneen kuolemasta. LisÀksi Saijanlahden todennÀköisesti vÀliaikainen siirto lÀhetinhommiin hÀiritsi hieman. Saijanlahti oli osoittautunut hyvÀksi sotilaaksi, ja varsinkin taitavaksi konekivÀÀrimieheksi.
âHei. SieltĂ€ tulee piippalakkiaâ, suhahti nuorukainen, kuopiolainen Heinonen, Koskelan vierestĂ€, ja nopeasti miehet maastoutuivat lumihankeen. Koskela siristi silmiÀÀn nĂ€hdĂ€kseen tietĂ€ myöten kulkevan vihollisen joukko-osaston kuusten oksien lomitse tarkemmin. Jo pikainen laskeminen paljasti, ettei kyse ollut vain pienestĂ€ partiosta tai edes joukkueesta, vaan pikemminkin yhdestĂ€ kahdesta komppaniasta.
âOnkohan siellĂ€ tien varrella minkÀÀnlaista varmistusta...â, parrakas LeppĂ€aho mietti vakavin ilmein. Aikaisemmasta virneestĂ€ ei ollut jĂ€ljellĂ€ enÀÀ mitÀÀn.
âTuskin. Pojat vedettiin sieltĂ€ kauemmas miinoituksen ja panssariesteiden kaatamisen jĂ€lkeenâ, Koskela totesi ja tönĂ€isi Heinosen pois tieltÀÀn kĂ€ydessÀÀn konekivÀÀrin sarviin. HĂ€n otti etummaisen miehen jyvĂ€lle, mutta muuttukin suunnitelmaansa ja tĂ€htĂ€si joukon hĂ€nnille. Tien mutkan takaa lappoi esiin lisÀÀ monenkirjavaa, pÀÀsÀÀntöisesti ruskeapukuista piippalakkia. Muutamia valkoturkkisia upseereita vilahteli vihollisten rivistöissĂ€.
KonekivÀÀrin miehistö oikoi jÀseniÀÀn varoen kahistelematta lumipukujaan. Pystykorvien lukot napsahtelivat miesten kÀsitellessÀ kohmeisia aseitaan tÀrisevin kÀsin.
âKuinka kaukana pojat on?â Koskela kysyi jo kuiskaten. Vihollisen osasto liikkui jo vaivaisten kymmenien metrien pÀÀssĂ€. Oli liian myöhĂ€istĂ€ hakea apua.
Koskela sulki hetkeksi silmÀnsÀ, punnitsi vaihtoehtojaan, ja kun hÀn avasi taas silmÀnsÀ, painoi hÀn konekivÀÀrin sormilevyt pohjaan. Ase tikkasi vihollisosaston yli, ja vihollisosasto syöksyi maahan, osa elÀvinÀ, osa kuolleina.
Miehistön kivÀÀrit yhtyivÀt kukon lauluun mukaan. Koskela oli joskus aikaisemmin miettinyt, miten pojat reagoivat sotimiseen, mutta hÀnellÀ ei ollut aikaa seurata konekivÀÀrimiesten ilmeitÀ tai eleitÀ. Vain pikaisesti hÀn ennÀtti rekistöröidÀ Heinosen vÀrisevÀn hÀnen vieressÀÀn syöttÀessÀÀn panosvyötÀ aseeseen.
Toivuttuaan yllÀtyksen tuomasta jÀrkytyksestÀ puna-armeijan sotilaat vastasivat tuleen aluksi pelkillÀ kivÀÀreillÀ, mutta pian niiden kuoroon yhtyi muutamia Emma-pikakivÀÀreitÀ. KonekivÀÀrin asema oli helppo huomata, ja Emmojen tuli kohdistettiin sen suuntaan.
Luodit saivat kevyen lumikerroksen tipahtelemaan kuusten oksilta konekivÀÀrin miehistön niskaan. Oksat katkeilivat puista ja kaarna pirstoutui.
âEi helvetti...â, LeppĂ€aho mutisi ja veti kivÀÀrinsĂ€ alas lumisen kannon pÀÀltĂ€.
Koskela etsi silmiÀÀn siristÀen uutta maalia kentÀltÀ. Eikö muu joukkue kuullut� Oliko muita vartiopaikkojakaan lÀhistöllÀ? Olivatko he keskenÀÀn vastaanottamassa vihollista?
SillÀ hetkellÀ Koskela teki pÀÀtöksensÀ, ja ammuttuaan puolet vyöstÀ hÀn alkoi irrottamaan konekivÀÀriÀ jalustasta. Oli ollut hölmöÀ edes yhdistÀÀ ase.
âKoskela?â Heinonen Ă€hkĂ€isi.
âVetĂ€ydytÀÀn. Me yksin mitÀÀn mahdetaâŠ.â
âOnhan niitĂ€ poikia tuolla jossainâŠ. On oltava!â Huomautti kolmas konekivÀÀrin miehistĂ€, Heinosen tavoin kuopiolainen Kokkonen. Kokkonen oli herkkĂ€hipiĂ€inen, sĂ€ikky tapaus, mutta jotenkin kummassa sillĂ€ kertaa miehestĂ€ lĂ€hti jopa ÀÀntĂ€kin.
âMiksi ne ei sitten vastaa vihollisen tuleen? Ne veti kivÀÀrimiehet pois tuolta ryteiköstĂ€ yöllĂ€.â
Koskelan rauhan ÀÀnen lÀvitse tulvi ilmoille hienoinen katkera vivahdus. Ei se kivÀÀrijoukkueen luutnantti ollut taaskaan mitÀÀn ajatellut, jÀttÀnyt varmasti ilmoittamatta heidÀnkin vÀnrikilleen tempusta. KonekivÀÀreitÀ oli liian vÀhÀn uhrattavaksi, eikÀ sopinut ajatella, ettÀ yksi konekivÀÀriryhmÀ rajallisilla ammuksillaan voisi pidÀtellÀ yksin vihollista muiden vetÀytyessÀ.
âKokkonen. Ahkio tĂ€nne.â
Kokkonen joutui nousemaan ylös kuopasta yltÀÀkseen kauemmas jÀtettyyn ahkioon. Miehen matka loppui poteron reunalle, kun Emman luoti sattui suoraan keskelle selkÀÀ. Mies ei kuitenkaan kuollut heti, sen paljasti hiljainen, lumeen hautautuva vaikerrus.
âMihin sattu?â Huudahti LeppĂ€aho, joka kÀÀntyi ympĂ€ri mennĂ€kseen toverinsa tykö.
Koskela nielaisi. Kaikki ympÀrillÀ tuntui pysÀhtyvÀn tÀydellisesti. LeppÀaho rÀmpi Kokkosen luokse. Kokkosen lumipuvun selkÀmys muuttui punaiseksi.Vihollisen tulitus yltyi. Jalat tuntuivat tavattoman jÀykiltÀ. KonekivÀÀrin kuumunut vaippa sulatti lunta ympÀriltÀÀn. Lumen alta paljastui nahistunut puolukanlehti.
Heinonen sulki panoslaatikon ja sen napsahdus herÀtti Koskelan.
âLeppĂ€aho. Kokkonen matkaan ja menoksi. SelitĂ€ tilanne siellĂ€. Me pidĂ€telleen sen aikaa.â
âSelvĂ€hĂ€n tuo...â, LeppĂ€aho mutisi ja repĂ€isi ahkion lĂ€hemmĂ€s. Vaikeasti, vĂ€ltellen saamasta osumaa ja varmasti samalla rukoillessaan oman henkensĂ€ puolesta, hĂ€n työnsi haavoittuneen ahkioon. Kokkonen oli vaipunut tajuttomaksi.
âOotsĂ€ nyt Koskela ihan varmaâŠ.?â Heinonen Ă€hkĂ€isi LeppĂ€ahon kadotessa metsĂ€n kĂ€tköihin.
âPakko ollaâ, alikersantti hymĂ€hti.
KonekivÀÀriÀ hÀn ei enÀÀ yhdistÀnyt.
âKonekivÀÀri jĂ€i sinne. MitĂ€ helvettiĂ€?!â
Koskela ei vaivaantunut edes vastaamaan. Nokinen lumipuku roikkui hihoista riekaleina. Jalkoja pakotti entistÀ pahemmin. Saappaat olivat varmaankin jÀÀtyneet jo kiinni jalkoihin.
Niin, konekivÀÀri oli jÀÀnyt sinne Uuksunjoen lÀnsirannan puoleiselle mÀennyppylÀlle metsÀÀn. Vihollinen oli saanut tykistönsÀ toimintaan, eikÀ heillÀ ollut ollut mitÀÀn jÀrkeÀ enÀÀ jÀÀdÀ sinne. Vyötkin olivat loppuneet.
HÀn ei kuitenkaan ollut vaivaantunut syyttÀmÀÀn itseÀÀn konekivÀÀrin hylkÀÀmisestÀ. Sen sijaan hÀn mielessÀÀn oli heti alkanut sÀttimÀÀn puolen kilometrin pÀÀssÀ kyykkineitÀ kivÀÀrimiehiÀ, jotka oli Heinosen kanssa tavoittanut perÀÀntyessÀÀn. Oli hÀn todennut erÀÀllÀ kivÀÀrimiehelle kiukkuisesti:
âEtte sitten hakeneet meitĂ€ pois.â
âEi me tiedetty teidĂ€n olevan siellĂ€.â
Vastauksesta oli kuulunut niin jÀrkyttÀvÀ mÀÀrÀ pelkoa sekÀ vÀsymyksestÀ johtuvaa ÀrtyneisyyttÀ, ettei Koskela ollut enÀÀ vaivautunut sanomaan mitÀÀn. Oli lÀhtenyt vain jatkamaan matkaansa Heinosen kanssa kranaattitulen moukaroimaa tietÀ myöten.
Ja siinÀ hÀn nyt seisoi, suuren honkamÀnnyn juurella, konekivÀÀrijoukkueen vÀnrikin edessÀ.
Mies tiukkasi toistamiseen tietoa konekivÀÀrin jÀttÀmisestÀ. Koskela huokaisi.
âMillĂ€ minĂ€ sen olisin poiskaan tuonut?â
âMissĂ€ teidĂ€n ahkionne oli? RyhmĂ€nne sai toisenkin ryhmĂ€n ahkion.â
âMolemmat tuli tĂ€nne haavottuneiden kuljetuksissa, eikĂ€ saatu niitĂ€ ajoissa takaisin.â
âTe ette ole mitÀÀn lÀÀkintĂ€miehiĂ€, vaan konekivÀÀrimiehiĂ€. KonekivÀÀri on parasta saada takaisin, ja ihan saatanan nopeasti!â
Koskela hymÀhti ja työnsi lumipuvun hupun niskaansa.
âSe kivÀÀrijoukkue perÀÀntyi uusimmistakin asemistaan. KonekivÀÀri on jo vihollisten hallussa, ei sitĂ€ pois sieltĂ€ saa. Ja niinâŠ. KivÀÀrimiehet oli vedetty pois tien toiselta puolelta viimeistÀÀn aamulla, eikĂ€ siitĂ€ ilmoitettu meille. Ja meidĂ€n loppu joukkue vain piileskeli teltoilla.â
âJoukkueen miehet ovat vĂ€syneitĂ€ ja tappeluiden uuvuttamia.â
Sen sanottuaan vÀnrikki oli saada turpaansa, mutta Koskela hillitsi itsensÀ. Siristi vain hieman tyytymÀttömÀnÀ punoittavia silmiÀÀn ja astui askeleen taaemmas. HÀn kÀytti kÀttÀÀn ohimollaan ja lÀhti astelemaan puolijoukkuetelttaa kohden.
Kauas hÀn ei kuitenkaan ehtinyt, kun vÀnrikki huusi:
âKoskela! SinĂ€ ja ryhmĂ€nne lĂ€hdette ensimmĂ€isen kivÀÀrijoukkueen matkaan!â
âPojat. Koskela tuli.â
Koskela vilkaisi erÀstÀ kolmannen ryhmÀn miestÀ. Mies katseli hÀntÀ selvÀsti hieman sÀÀlien, ja Koskela vastasi katseeseen ÀrtyneenÀ.
âPojat. Me mennÀÀn ykkösjoukkueen matkaanâ, Koskela hymĂ€hti ja poistui samoin tein ulos. Heinonen vilkaisi Toivosta ja LeppĂ€ahoa, mutta saatuaan repun selkÀÀnsĂ€ hĂ€n siirtyi ulos puolijoukkueteltasta Koskelan perĂ€stĂ€. Â
Koskela oikoi puutuneita jalkojaan, ainakin yritti, mutta siitÀ ei vaikuttanut tulevan hirveÀsti mitÀÀn.
âKoskela?â LeppĂ€aho kysĂ€hti ja mies vilkaisi hĂ€ntĂ€. âOotsĂ€ kunnossa?â
âOlenâ, Koskela nyökkĂ€si, mutta LeppĂ€aho kuuli, kuinka tuon saappaat kalahtivat miehen paukauttaessa niitĂ€ yhteen saadakseen lumet pois kenkien pÀÀltĂ€. LeppĂ€aho kurtisti kulmiaan ja nosti kohta kĂ€tensĂ€ itseÀÀn hieman pidemmĂ€n Koskelan olalle.
âSun ois varmaan parempi mennĂ€ jiiĂ€speelle.â
âKaikki on oikeasti hyvin. Olettekos te valmiita? MissĂ€s Saijanlahti on?â
âEdelleenki vĂ€nskĂ€n lĂ€hettinĂ€â, Toivonen totesi ja osoitti vĂ€nrikin vĂ€liaikaista komentopaikkaa kohti. Koskela vilkaisi sinne ja huomasi vĂ€nrikin katselevan heitĂ€. Hetkeksi Koskelan mieleen syöksĂ€hti valtava, katkera inho vĂ€nrikki Katajaa kohtaan.
Alikersantti kÀÀnsi katseensa Toivoseen, joka ojensi hÀnelle kivÀÀriÀ. Se riitti haihduttamaan inhon hÀnen mielestÀÀn ja hengitettyÀÀn syvÀÀn lÀhti astelemaan kivÀÀrimiehiksi muuttuneen ryhmÀnsÀ kanssa ensimmÀisen joukkueen teltoille.
EnsimmÀisen kivÀÀrijoukkueen johtajana toimiva vÀnrikki Sulonen hymyili leveÀsti ja aidon iloisesti tervehtiessÀÀn Koskelaa ja tuon miehiÀ.
âMe tarvittiinkin konekivÀÀrille uutta aliupseeria. TiedĂ€thĂ€n sinĂ€ toisen kookoojoukkueen kersantti Pölkyn? Vietiin toissapĂ€ivĂ€nĂ€ jalattomana linjasta. KivÀÀri on alistettuna meilleâŠ. Ja nuo sinun miehesi voi pistÀÀ muiden kivÀÀrimiesten mukaan.â
âPyysit...meitĂ€ Katajalta?â Koskela varmisti vaaleita kulmiaan kurtistellen.
âPyysin tĂ€ydennystĂ€ itse eversti Autilta asti. Suositteli pyytĂ€mÀÀn Katajalta sinua. TeillĂ€ taisi kĂ€ydĂ€ hassusti?â VĂ€nrikki Sulonen naureskeli ja Koskela kohautti olkiaan.
âKaksi miestĂ€ meni ensimmĂ€isinĂ€ pĂ€ivinĂ€, ja konekivÀÀri jĂ€i vihollisille.â
âSitĂ€kö Kataja raivosi?â
âOn se kyllĂ€ aivan tajuton jĂ€tkĂ€â, Sulonen totesi ja taputti toverillisesti uusien miestensĂ€ olkia. âMutta meidĂ€n kanssa teillĂ€ tuleekin olemaan hauskaa. No mutta, eiköhĂ€n meidĂ€n pojat voisi alkaa pakkailla kamppeitaan. Pojat! Suuntana SÀÀksjĂ€rvi!â
PerÀÀntymistÀ oli jatkettu lÀhestulkoon tauotta. Uuksunjoen asemat oli jÀtetty ja SÀÀksjÀrvikin ohitettu kuin lennosta. Miehet olivat tappioiden ja vÀsymyksen lamauttamia. LavajÀrvelle he olivat sentÀÀn pysÀhtyneet pitemmÀksi aikaa.
Sotaakaan ei oltu kÀyty kun vasta reilu viikko, jos edes sitÀkÀÀn.
PÀivÀmÀÀrÀt olivat menneet jo sekaisin Koskelan mielessÀ. PÀivÀkausia sitten hÀn oli maannut keskityksessÀ, menettÀnyt uskonsa lÀhestulkoon kokonaan ja saanut repiÀ lumipukunsa repaleisen, hyödyttömÀksi mustuneen hihan irti. Lunta satoi öisin jatkuvasti lisÀÀ, joinakin pÀivinÀ lumituisku yllÀtti sekÀ puolustajat ettÀ hyökkÀÀjÀt myös valoisan aikaan. Joinakin öinÀ vartiossa seisominen oli tuskallisempaa, kun pakkanen alkoi hiljuksiin kiristyÀ. Jos sÀÀ jatkuisi samanlaisena, joulukuun loppuun mennessÀ pakkaslukemat olisivat jo korkeita.
Koskela vilkaisi uutta konekivÀÀriryhmÀÀnsÀ. MiehiÀ oli kolme, aivan kuin hÀnen omiakin miehiÀ olisi ollut, mutta ryhmÀÀn oli tulossa piakkoin tÀydennyksenÀ kaksi varsinaissuomalaista miestÀ, minkÀ vuoksi Koskela ei saanut ottaa omia ryhmÀlÀisiÀÀn konekivÀÀrille.
Etulinjaan oli matkaa vaivainen kilometri, jos edes sitÀkÀÀn. Jatkuva tykkitulen jytinÀ kuului selvÀsti heidÀn korviinsa, ja jotkut miehistÀ eivÀt saaneet sen vuoksi nukuttua. Koskela tiesi niiden pelkÀÀvÀn vihollisen pÀÀsevÀn lÀpi linjasta. HÀn itse olisi halunnut vaipua tiedottomana unten valtakuntaan, nyt kun olisi voinut, mutta jalkojen tunnottomuus ja hienoinen sÀrky polvien alapuolella piti hÀnet valveilla.
Telttaa heillÀ ei enÀÀ ollut, minkÀ vuoksi he olivat rakentaneet suojaisimpaan löytÀmÀÀnsÀ paikkaan pienen katoksen ja sytyttÀneet tulen sen suojaan. Nuotio rÀtisi ja valaisi liikaa ympÀristöÀ. Koskela pelkÀsi vihollisten loputtoman hÀvittÀjÀliikenteen huomaavan sen.
KÀveleminen, mikÀ tahansa pienikÀÀn liikkuminen sekÀ muutenkin jatkuva liikkeellÀolo oli muuttunut hÀnen kohdiltaan hankalammaksi. HÀn tiesi, ettei kaikki ollut enÀÀ hyvin. Saappaat eivÀt edes enÀÀ lÀhteneet irti jaloista.
HÀn katsoi niin pitkÀÀn saappaidensa teriÀ nuotion loimussa, ettÀ erÀs uusista tuttavuuksista, korpraali Vuorenmaa, totesi:
âSun pitĂ€s kĂ€ydĂ€ JSP:llĂ€. SĂ€ et voi enÀÀ kohta kĂ€vellĂ€.â
Koskela nosti katseensa mieheen.
âEi tĂ€ssĂ€ mitÀÀn ole.â
âMillon sĂ€ oot viimeks ottanu saappaas veks jaloistas?â Vuorenmaa kysyi epĂ€ilevĂ€isen nĂ€köisenĂ€. Koskela ei ollut etevĂ€ valehtelemaan, joten hĂ€n vastasi rehellisesti:
âEnnen sodan alkua. Miten niin?â
Vuorenmaa tuli lÀhemmÀs ja Koskela kÀÀnsi katseensa liekkeihin.
âNe on jÀÀtyny kiinni. Eikös vaan?â
Vuorenmaa saattoi nÀhdÀ Koskelan punastuvan hieman hÀpeÀstÀ ja hymÀhti jopa huvittuneena.
âLĂ€hdetÀÀs yhdessĂ€ kĂ€ymÀÀn siellĂ€ jiiĂ€speellĂ€â, Vuorenmaa kehotti noustessaan ja kiskoessaan Koskelankin kankeine jalkoineen ylös.
Kauas he eivÀt nuotiolta ennÀttÀneet, kun kaksi miestÀ asteli heitÀ vastaan polulla.
Vuorenmaa hapuili kivÀÀriÀÀn selÀstÀÀn, mutta toisen tulijan iloinen naurahdus keskeytti liikkeen.
âMe etittĂ€s Sulose joukkuet. Onks se tÀÀl pĂ€i?â
âOnâ, Koskela sanahti ja yritti hĂ€mĂ€rĂ€ssĂ€ nĂ€hdĂ€ miehiĂ€. Lumi heijasti kuunvaloa sen verran, ettĂ€ Koskela erotti miesten piirteet. Molemmat vaikuttivat keskimittaisilta ja hoikilta, ja ainakin toisella miehistĂ€ oli niin leppoisa aura, ettĂ€ kykeni puhumaan rennosti:
âLoistav. Me olla tĂ€yvennysmiĂ€hi. Koskelan kivÀÀril kuulem, tai ni ainaski Sulone san komentopaikal.â
âJaahas. KonekivÀÀrimiehiĂ€ siis?â
âSeuratkaa tĂ€tĂ€ polkua nuotiolle. SiellĂ€ ne muut onâ, Koskela neuvoi, ja sanoi vielĂ€:
âMĂ€ tuun pian takasin.â
âSÀÀkö oot Koskel?â Rento mies naurahti. âMÀÀ aatteli su olevan pitemp!â
âJaaâŠ. MenkÀÀs nyt.â
TĂ€ydennysmiehet lĂ€htivĂ€t reippaasti â ja turhan lujaan ÀÀneen naureskellen â jatkamaan kulkuaan, ja Koskela huokaisi raskaasti Vuorenmaan hymĂ€htĂ€essĂ€ jotain tĂ€ydennysmiesten murteesta.
Koskela herÀsi kuullessaan alakerran leikkaussalista huutoa. Hetken aikaa hÀn oli tÀydellisen ulkona tilanteesta, hÀn ei hahmottanut paikkaa eikÀ aikaa, mutta hitaasti jÀrki palasi ja hÀn tajusi makaavansa kenttÀsairaalan sÀngyssÀ.
JSP:llÀ lÀÀkintÀmiehet olivat leikanneet saappaat irti ja oli ounasteltu, ettÀ ainakin oikeanpuolimmainen jalka jouduttaisiin todennÀköisesti amputoimaan. KenttÀsairaalaan hÀnet oli kuitenkin ennen toimenpidettÀ lÀhetetty, ja kun tunto jalkoihin oli puristavien saappaiden poissaannin jÀlkeen hieman palannut, oli todettu, ettÀ amputointi suoritettaisiin vasta, kun jalat menisivÀt huonompaan kuntoon.
Koskela oli helpottunut, vaikkakin kantoi huolta rintamalla olevista pojista. Veljetkin olivat palanneet mieleen pitkÀstÀ aikaa. Ei hÀn edes tiennyt, olivatko pikkuveljet Eero ja Voitto enÀÀ elossakaan. SitÀ hÀn kuitenkin toivoi, saattoi yksi ilta rukoillakin heidÀn puolestaan, mutta se oli vain morfiinihuuruista sekoilua.
KenttÀsairaalassa Koskela makoili pari pÀivÀÀ. Jalkojen tila kuitenkin hetkellisesti paheni, jonka vuoksi hÀnet siirrettiin 20. sotasairaalaan Kuopioon, joka oli pÀÀasiassa paleltumatapauksille suunnattu.
Kuopion sotasairaalassa Koskela ei millÀÀn kyennyt rentoutumaan. Rintamalle, missÀ tarvittiin koko ajan miehiÀ, oli liian pitkÀ matka. Koskela oli ollut sieltÀ lÀhestulkoon viikon poissa, ja hÀn oli hermostunut, sillÀ ei tiennyt, kuinka pian pÀÀsisi takaisin sotimaan.
Sairaanhoitajat, lÀÀkintÀlotat sekÀ lÀÀkÀrit pitivÀt hÀntÀ hieman hulluna. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti lÀhteÀ takaisin sinne, missÀ kuka tahansa saattoi heittÀÀ veivinsÀ milloin tahansa?
Koskela oli erÀÀlle lotalle yrittÀnyt selittÀÀ, minkÀ vuoksi oli niin hermostunut. HÀn pelkÀsi poikien puolesta, hÀn pelkÀsi tilanteen eskaloitumista, hÀn pelkÀsi sitÀ, kenet tapaisi siellÀ, kun pÀÀsisi takaisin. LisÀksi hÀn kantoi huolta veljistÀÀn, ja hÀnen mielestÀ oli tÀrkeÀÀ, ettÀ jokainen mies, joka vain kykenisi, olisi vastaanottamassa hyökkÀÀjÀÀ.
Lotta oli selvÀsti mieltynyt Koskelaan, ei pelkÀstÀÀn tuon ulkoiseen olemukseen, vaan myöskin tuon rauhalliseen puheenparteen ja sydÀmellisyyteen. Koskela huomasi lotan mielenkiinnon nopeasti ja jopa sÀikÀhti sitÀ.
Aina kyseisen lotan tullessa hÀnen tykönsÀ syystÀ tai toisesta, hÀn yritti heittÀytyÀ vÀsyneeksi ja sulkeutuneeksi. Jokaisella kerralla se ei onnistunut, jonka vuoksi Koskelan tÀytyi alistua keskustelemaan naisen kanssa ja antaa tuon hoitaa hÀntÀ.
Paleltumien paranemisessa ei onneksi kulunut tuskattoman kauan, ja kahdessa viikossa Koskela oli siinÀ kunnossa, ettÀ pÀÀsi palaamaan JR38:n rintamalohkolle. Koko JR39:n kolmas konekivÀÀrikomppania oli alistettu naapurirykmentille. Suomalaiset olivat siinÀ ajassa, minkÀ Koskela oli viettÀnyt sairaalassa, perÀÀntyneet RuokojÀrvelle ja hyökÀnneet luultavasti menestyksekkÀÀsti VarpajÀrvi-KutajÀrvi linjalla Siiran tienhaaraan sekÀ taistelelleet verisesti RuhtinaanmÀen omistuksesta.
Lopulta joulukuun 19. pÀivÀ Koskela palasi rintamalle.
Kolmannen konekivÀÀrikomppanian toisen joukkueen ensimmÀisen kivÀÀrin miehet ottivat ryhmÀnjohtajansa vastaan koetuista rasituksista huolimatta iloisina. Koskelaa oli kaivattu, kun ryhmÀn uusi varajohtaja, tÀydennysmiehenÀ tullut varsinaissuomalainen kersantti Oskari Hietanen oli ollut pitkÀÀn pihalla sektorin todellisesta tilanteesta.
Oskari ei ollut kuitenkaan loukkaantunut kuullessaan nÀmÀ puheen hieman selÀn takaa, vaan naureskeli asiasta iloisena Koskelalle:
âMÀÀ myönnĂ€ ett mÀÀ e oikke hallin nĂ€it asjoit. Mut hengis o kok poruk, varmaa ku mÀÀ oli vĂ€lil ni hĂ€tĂ€ne ja kĂ€ski perÀÀntyĂ€ ajois. EnhĂ€ mÀÀ olis ni saan varma tehrĂ€, mut pojat o sentĂ€ elos. Mut hyv senttĂ€ ett sÀÀ tuli takas nĂ€i pia.â
Koskela oli katsonut aikansa melko vieraaksi jÀÀnyttÀ miestÀ hÀmillisenÀ, mutta taputtanut sitten kevyesti kersantti Hietasen olkaa ja todennut jotain kannustavaa rauhallisella tavallaan. Se pieni kehu siitÀ, ettÀ toinen oli onnistunut pitÀmÀÀn konekivÀÀrin miehistön hengissÀ, sai kersantin naureskelemaan entistÀ vapautuneempana.
Muutamissa pÀivissÀ Koskela oppi tuntemaan tulokkaat, kersantti Hietasen sekÀ korpraali Notkolan, paremmin ja varsinkin optimistisen Hietasen kanssa hÀn tuli jotenkin kummasti hyvin toimeen. Ja valloittihan tuo kersantti pikaisesti puolijoukkueteltasta paikan Koskelan vierestÀ. PÀiviÀ kersantin puheita ja touhuja seurattuaan Koskela tajusi tuon olevan tÀrkeÀ lisÀ ryhmÀÀn, kuten myöskin koko kivÀÀrijoukkueeseen.
Kersantti Oskari Hietanen oli kuin kamiina, joka jakoi lÀmpöÀ kaikkialle ympÀrilleen. Ja lÀmmin se mies olikin, kirjaimellisesti. Niin ulkoisesti kuin sisÀisestikin. VÀlillÀ miehen iho ja keho poltti kuin liian kuuma sauna, ja tunne-elÀmÀltÀÀn mies oli jotain aivan ihmeellistÀ.
Joitakin kertoja Koskela löysi Hietasen itkemÀstÀ. Itku ei johtunut pelosta, vaan sÀÀlistÀ haavoittuneita kohtaan. Varsinkin itseÀÀn nuorempiin kersantti suhtautui kovin isovelimÀisesti ja pyrki huolehtimaan noista tiukoissakin paikoissa.
Kerran Koskela erehtyi ihmettelemÀÀn ÀÀneen kersantin kÀyttÀytymistÀ. Oskari oli vastannut alikersantin kummasteluun leveÀllÀ hymyllÀ ja iloisella naurulla:
âMul o pikkuvel. Par vuot nuorempi.â
EmpatiakyvystÀÀn huolimatta kersantti Hietanen oli hyvÀ sotilas. Tuolla ei ollut kykyÀ ylimÀÀrÀiseen taktiseen ajatteluun, joka olisi voinut hyvissÀ olosuhteissa viedÀ hÀnet korkeampiin sotilasvirkoihin, mutta sen verran tuo nÀki, ettÀ tiesi, miten oli paras tapa jÀrjestellÀ puolustus vaativiin paikkoihin. Koskela oppi luottamaan kersantin tapoihin toimia, sillÀ ne olivat osoittautuneet toimiviksi.
RuhtinaanmÀki yritettiin vallata toistamiseen pian ensimmÀisen epÀonnistumisen jÀlkeen, mutta sekin hyökkÀys epÀonnistui. Miehet olivat liian vÀsyneitÀ taistellakseen kunnolla. LisÀksi joulun lÀhestyminen oli saanut miehet epÀtoivoisemmiksi. Kukaan hyvÀkuntoinen mies ei pÀÀssyt lomille jouluksi viettÀÀkseen juhlaa perheidensÀ kanssa.
Joulunajaksi toiminta JR38:n ja sen naapurirykmenttien rintamalohkoilla rauhottui, kuin kunnianosoituksena juhlapyhÀÀ kohtaan. Korsuissa ja telttoissa lausuttiin evankeliumia ja psalmeja, vartiomies saattoi laulaa virsiÀ. Komppaniat kasattiin vuoronperÀÀn jumalanpalvelukseen muutamien satojen metrien pÀÀhÀn linjoista.
Vuorollaan keskipÀivÀn valossa 3. KonekivÀÀrikomppania seisoi hieman sodan alun miesmÀÀrÀstÀ vajonneena tykkitulen tuhoaman metsÀn rajassa. Valkoiset lumipuvut olivat likaisia ja miehet odottivat jo innolla pÀÀsevÀnsÀ joulusaunaan, joka pyrittiin kaikille joukko-osastoille jÀrjestÀmÀÀn.
Kesken rintamapapin saarnan vihollisen tykistö aloitti tulituksensa. Kranaatit lensivÀt komppanian ylitse, mutta töpinÀ sai niistÀ selkÀÀnsÀ. Pappi ei hetkeksikÀÀn lopettanut puhumista, eivÀtkÀ miehet heittÀytyneet maahan edes silloin, kun yksi harha-ammus rÀjÀhti viereisessÀ metsÀssÀ. Heikkohermoisimmatkin pyrkivÀt seisomaan suorina ottaessaan vastaan Herran siunausta.
Aurinkokin pilkahti valkaisemiensa pilvien takaa, ja jo siitÀ miehet uskoivat saaneensa lisÀÀ voimaa siinÀ tÀrkeÀssÀ työssÀÀn, mitÀ tekivÀt isÀnmaansa puolesta.
Koskela katsahti vieressÀÀn seisovaa kersantti Hietasta, joka katseli puiden latvojen ylÀpuolelle. Katse kuitenkin laski pian alas ja siirtyi Koskelaan. Hetken aikaa miehet katsoivat toisiaan silmiin, ja Koskela oli nÀkevinÀÀn miehen silmissÀ jonkin ylimÀÀrÀisen pilkahduksen. Pilkahdus oli hieman huvittunut, mutta myös epÀmÀÀrÀisen lÀmmin.
Ehtoollisen jÀlkeen he poistuivat aukealta rinnakkain, ja kersantti Hietasen kÀsi kÀvÀisi kevyesti Koskelan alaselÀllÀ. Ele sai Koskelan menemÀÀn hÀmilleen ja punastumaan hieman. Sen huomatessaan Hietanen iski leikkisÀnÀ silmÀÀnsÀ.
âNĂ€hrÀÀ kuule Montul illempan.â
Ennen joulusaunaa Koskela huomasi vartiovuoroon lÀhteneen Heinosen palaavan teltalle.
âNo?â alikersantti kysyi selvĂ€sti huolestuneena.
âOsku haluu sut kuulemma sinne. SillĂ€ on jotain asiaa sulleâ, poika totesi pujahtaessaan telttaan kamiinan lĂ€mpöön.
Koskela katsahti pojan perÀÀn, mutta lÀhti kuitenkin kohti vartiopaikkaa, jota he olivat alkaneet kutsua Montuksi. SiinÀ talvisen maiseman ympÀröimÀnÀ kulkiessaan Koskelan mieleen palasi kersantin sanat pÀivemmÀltÀ.
Koskela nielaisi ja kiirehti askeleissaan, vaikka olisi ennemminkin halunnut pysÀhtyÀ. Kuitenkin mielikuva kersantista hytisemÀssÀ yksin kylmissÀÀn pakkasessa sai Koskelan liikkeet nopeammaksi. Vahingossa hÀn heilautti lumista kuusta Montun lÀhellÀ niin lujaa, ettÀ nuoskalumet sen oksilta tippuivat maahan humahtaen. Se sai vartiomiehen poistamaan kivÀÀristÀ varmistimen.
âKarjalanâ, Koskela kĂ€hĂ€hti. Hermostuneisuus varmasti nĂ€kyi hĂ€nestĂ€ lĂ€pi, ja se hĂ€vetti. Kersantti Hietanen kuikkasi hĂ€ntĂ€ kuopan reunan ylitse.
âKarhu. Tulithan sÀÀ!â
Alikersantti pujahti vartiomonttuun Hietasen viereen. Mies istui vanhan leipÀlaatikon pÀÀllÀ vieressÀÀn jokin pieni paketti.
Koskela istui siinÀ hetken aikaa hiljaa ja jÀnnittyneenÀ. HÀn ei edes tiennyt, miksi hÀntÀ jÀnnitti. Johtuiko se kersantin kÀdestÀ, joka oli kÀynyt hÀnen selÀllÀÀn?
SiinÀ eleessÀ oli ollut jotain, kuten myöskin Hietasen katseessa ja virneissÀ.
âOnkos...kaikki hyvin?â Koskela kysyi lopulta. HĂ€nen ÀÀnensĂ€ hieman tĂ€risi, ja Koskela toivoi toisen ajattelevan sen johtuvan kylmĂ€stĂ€.
âO. MÀÀ va halusi viettĂ€ su ka vĂ€hĂ€ kaksinkeskist aikaaâ, kersantti sanoi harvinaisen vakavana, ehkĂ€ jopa hieman mietteliÀÀnĂ€.
âKaksinkeskistĂ€ aikaa. MitĂ€ varten?â
âNo. Katos ku mÀÀ sain âTuntemattoman sotilaanâ paketin. Sain mÀÀ paketi kotooki.â
Koskela kurtisti kulmiaan ja mittaili hetken aikaa Oskarin ilmeitÀ. Katsellessaan miehen kasvoja hÀn kiinnitti huomiota niihin lukuisiin naururyppyihin, tummiin, ilmekkÀisiin kulmiin sekÀ tummaan sÀnkeen, joka puski selvÀsti esiin. Tajutessaan kersantin olevan oikeastaan miellyttÀvÀn nÀköinen, huomasi hÀn tuon katsovan hÀntÀ suoraan silmiin siniruskeilla silmillÀÀn. Koskelan oli vastattava katseeseen, ja samassa Hietanen tunki hÀnen kÀsiinsÀ paketin.
âHyvÀÀ joulu sit vaa.â
âJaaâŠ. HyvÀÀ jouluaâ, Koskela mumahti vilkaistessaan pakettia nopeasti. Kersantti kĂ€ytti kuitenkin Koskelan hĂ€mmĂ€stymistĂ€ hyvĂ€kseen, ja suukotti pikaisesti vanhempaa miestĂ€.