sen akilles-ah-jousirenkutus- kipaleen(achilles, come down) voi tulkita siis niin monella eri tapaa(ainakin kahdella) enkä mä pysty tähän....

okei ensinnäkin kaikkein selkeimmin vaikuttais siltä et koko biisi on siitä, miten akilleksel menee. aivan vitun hyvin. ja siellä on taustalla joku jonka voi ajatella vaikka pyladeeksi(mä en tiiä onkse "pyladeeksi" vai "pyladekseksi" apua.) ja se joku yrittää auttaa ja piristää akilleeta. tää on ehkä selkeien biisitulkinta koska kaikki nyt tietää et pylades tai tulkinta hänestä siinä yhdessä romaanissa on aika rohkea puhumaan tunteistaan, tässä biisissä lauletaan esim. "some of us love you", also mikään ei estä akilleeta juomasta viinaa, niinku come on tyypit, okei siinä yhessä romaanissa kyllä sanotaan et se "loi silmänsä syrjään kaikesta, joka ei vallankumousta koskenut" mut let's be real äijjä on 23-26 ja tohon aikaan viiniä kitattiin tyylii joka ruokailulla ellei ollu köyhä ja tää äijjähän oli kaikkee muuta ku köyhä nii ihan varmana se veti sitä, eli myös säe "achilles, achilles, just put the bottle down" voisi hyvinkin pitää paikkaansa jos sil meniski överiks joskus ku sil menee nii hyvin. sit siel on se yks säkesitö mis se vois kyseenalaistaa omia johtamistaitojaan siihen mä en ny jaksa menä. okei kuunnelkaa vaan se biisi kyl te sit tajuutte

toinen tulkinta ois sitte se et tota akilles viittaa itse asiassa siihen jota mä äsken kutsuin pyladeeksi(ja mä en edelleenkään tiiä onkse "pyladekseksi" vai "pyladeeksi" huudan) mut joka tapauksessa akilles on vähän semmonen joka ei usko mihinkään eikä suostu taistelemaan kenenkään muun paitsi itsensä ja okei ehkä patrokloksen puolesta(mä en tuu koskaan antamaan anteeks vuoden nakki ja muusi ööö oisko ollu 2005 troija-elokuvalle joka saatana laitto akilleen rakastumaan briseihin ja teki patrokloksesta akilleen serkun. serkun???!!!! mitä aktuaalista paskaa??????? niinku nyt oikeesti jotain rajaa todellisuudessa akilles sieppas briseiin tapettuaan tämän perheen, mä en ihan tota kutsuis terveeks suhteeks mut mikä tärkeintä alkuperäisessä tarinassa on minun tietääkseni selkeästi kerrottu että akilles säätää patrokloksen kanssa eikä homeros jättänyt siihen oikeastaan lainkaan tulkinnan varaa niin että kuinka selkärangaton voi ihminen olla jos hän alkuperäistä tarinaa noin pahasti vääntää aivan väärille raiteille. suututtaa.) joo takasin siihen biisitulkintaan siis koska akilles mm. ei usko mihinkään niin sen takia hän voisi myös edustaa sitä tulkintaa pyladeesta siinä yhdessä tiiliskiven paksuisessa 1800-luvun loppupuolella julkaistussa romaanissa ranskalaisista neitsyistä jotka eivät sitten kuitenkaan olleet neitsyitä. siis tää sopii täydellisesti koska mä saan tähän kans apollon sotkettua mukaan. akilles ihailee ja uskoo apolloon (ainakin siinä elokuvassa) samalla tavalla kuin tulkinta pyladeesta uskoo ja ihailee tulkintaa apollosta siinä aiemmin mainitussa romaanissa(patroklos jää nyt vähän sivuun sori patroklos) näin ollen tää biisi jota mä nyt koitan tulkita vois myös olla apollon sanoja akilleelle koska "achilles(tai vaihtoehtoisesti pylades), achilles, just put down the bottle" ja "see life as a worthy opponent" voisi olla vastalause tälle "elämä on kamala keksintö, en tiedä kenen tekemä". "You crave the applause, yet hate the attention" sopii kinda myös koska pylades(tai akilles) pitää kaikki monologinsa ja paasauksensa jossain nurkassa vain muutamalle kuuntelijalle mutta pitää niitä kuitenkin. also säe "you are absent of cause or excuse" on aika selvästi joku akilleen omassa päässä soiva julma ääni, joka juontaa juurensa tietenkin apollon sanoista "you are incapable of believing, of thinking, of willing, of living and of dying" (seuraavassa elämässä apollo jos olisit mukavampi pyladeelle niin se olisi kivaa, perustakaa kivakorkeakoulu pls)

Routamaa

Genre: Sota

Fandom: Tuntematon sotilas (”Canon era”-AU)

Hahmot: Koskela & liuta tätä ficciä varten luotuja henkilöhahmoja

Varoitukset: No, sota ja sotaan liittyvät jutut

Muuta: Nonni, mulla on jo pitkään ollu tarkotuksena kirjottaa Koskelalle oma ficci, ja mikä muu olisikaan niin vähän käytetty aihe, kuin Koskela talvisodassa! Käytin paljon aikaa taustatutkimuksiin tätä ficciä kirjoittaessani (jos haluatte validoida, validoikaa sen takia).

Tungin Koskelan talvisodan aikaisen jalkaväkirykmentti 39:n  kolmanteen konekiväärikomppaniaan, (3.KKK/JR39) joka perustettiin osana JR39:n III pataljoonaa Kuopiossa syksyn 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten aikana. Valitsin kyseisen rykmentin (ja pataljoonan ja komppanian) sen takia, että rykmentti kuului 13. Divisioonaan, jolla oli vastuualue Laatokan Karjalassa, Kitilässä, minne muodostettiin talven -39 – 40 aikana Kitilän suurmotti. Lemetin motit sijaitsivat samalla alueella. Jo Väpän canonissa Koskela kertoo tuhonneensa maahan kaivettuja tankkeja Lemetissä. Sodan aikana JR39:n 3. Konekiväärikomppania oli yhdistettynä JR38:n kolmannen pataljoonan riveihin, jolloin se taisteli mm. Uuksu-Koirinoja-Impilahti alueella. Ficissä mainittu eversti Autti oli todellisuudessa JR39:n komentaja (sekä myöhemmin jatkosodan aikana JR8:n, itse ylijumala Väinö Linnan rykmentin, komentaja).

Jouduin tosiaankin tekemään tätä ficciä varten liudan ”OC”-hahmoja, joihin pääsette tutustumaan tarinan aikana. Syy siihen on yksinkertainen: olen realisti ja halusin noudattaa Väpän canoneita sen verran, etten siirtänyt Koskelaa Rokan ja Suden seuraan Taipaleenjoelle Karjalankannakselle (tai karjalaiskaksikkoa Laatokan Karjalaan). Lisäksi Koskelan, Rokan ja Suden lisäksi Tuntemattomassa on melko vähän miehiä, jotka olisivat osallistuneet talvisotaan, sillä suurin osa Tuntemattomassa esiintyvistä sotilaista on ikäluokkaa -20.

Mainintana vielä, että Tuntematon sotilas sekä Koskela kuuluvat Väinö Linnalle enkä saa tästä pennin hiluakaan (sain vain syyn syventää tietämystäni Laatokan Karjalan tapahtumista talvisodassa).

Sanamäärä:  3891 

Kirjoittaja: Turinahan se

Ajattelin tehdä tästä ficcisarjasta 3-osaisen, mutta se saattaa hyvinkin venähtää. Ja no mutta, olkaa hyvät,

Osa 1

”Pojat, vetäkäähän se pois.”

Alikersantti Koskela laski kätensä hämärässä lumipukuisen miehen veriselle rinnalle. Haavoittunut  hieman tärisi, mutta tärinä loppui nopeasti.

”Loppu on.”

”Saattoi mennä tajuttomaksi.”

”Älä sano….”

”Joutukeehan.”

Miehet kiskoivat toisiaan epävarmoina vilkaistuaan haavoittuneen toiseen ahkioon, jonka olivat saaneet haltuunsa toiselta konekivääriryhmältä, joka oli vast’ikään tuhoutunut täysin. Toisen ryhmän konekiväärikin oli menetetty.

”Saijanlahti. Vie se edeltä jiiäspeelle. Tavataan linjassa.”

Alikersantin ääni sointui kuulaassa pakkasyössä yhtä rauhallisena kuin aina. Hetken aikaa sotamies Saijanlahti vain katsoi ryhmänjohtajaansa seisovin silmin, vaikka hädintuskin edes näki hämäläismiestä.

Tiesihän savolainen Saijanlahti rauhallisuuden olevan yksi niistä hämäläisten stereotyyppisista luonteenpiirteistä, mitkä kansakoulussa oli vuosia sitten opetettu, mutta ryhmänjohtajan rauhallisuus oli käsinkosketeltavan omituista. Se kauhu, joka tarttui muihin miehiin hetkessä ja levisi kuin sähkölankaa pitkin kipinöiden linjassa, ei ollut vielä kertaakaan iskenyt alikersantti Vilho Koskelan nahkaan. Koskela oli omalla rauhallisuudellaan pyrkinyt pitämään muutkin rauhallisina, mutta kun asetettiin yksi rauhallinen, harkitseva mies sekä joukko paniikissa ryntäileviä, hätäisiä miehiä vastakkain, jäi se harkitseva yksilö muiden jalkoihin.

Saijanlahti ravisti päätään tajutessaan tuijottavansa hankeen kyyristynyttä miestä, joka tähyili pienen lumipenkan takaa läheiselle tielle päin.

”Pysykeähä hengissä...”, Saijanlahti toivotti pikaisesti lähtiessään kiskomaan ahkiota perässään takana kohoavaa kuusikkoa kohti.

Koskela siristeli silmiään viiman hakatessa hänen kasvojaan päin. Lumituisku oli tullut kuin tyhjästä ja kiihtyi kiihtymistään. Tuuli toi mukanaan ääniä Käsnäselän suunnan tieltä. Venäläinen T-26 panssarivaunu ajoi edestakaisin telaketjut jäistä tienpintaa rikkoen. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Pilvet olivat peittäneet taivaan täydellisesti. Suurimmankaan tähden tuikahdus ei läpäissyt sitä. Kuusten varjossa oli säkkipimeää. Jossain edessä oli Uuksunjoki, jonka länsipuolelle he olivat aamuyöstä räpiköineet. Siinä rytäkässä Koskela oli palelluttanut jalkansa tipahtaessaan matalassa kohdassa heikon jään lävitse viileään veteen. Saappaat olivat kastuneet, eikä hänellä ollut ollut mahdollisuutta niiden riisumiseen. Tiesihän hän, mitä siitä voisi seurata, mutta hän ei voinut uhrata koko ryhmäänsä - tai konekiväärin asemapaikan paljastumista -, mikä olisi ollut todennäköisin seuraus nuotion sytyttämiselle.

Koskela huokaisi ja vilkaisi vieressään kyhjöttävää, sänkikasvoista miestä. Pimeässä oli vaikeuksia nähdä lähellekään, mutta miehen valkoinen lumipuvunhyppy loisti selvästi mustaa taivasta vasten. Suuret kuuset oksineen hieman suojasivat heitä tuiskulta, mutta se ei paljoa hyödyttänyt.

Oli kylmä. Koskela oli varma, että pakkaslukemat olivat jo lähempänä -30 astetta.

”Vaihtoa ei kuulu”, mies totesi ääni väristen. Koskela ei tiennyt, oliko mies kylmissään vai peloissaan. Hän liikahti varovasti jäätyneen lumipuvun kahistessa ilkeästi. Hänen toverinsa hypisteli Maxim-konekiväärin sormilevyjä levottomana.

”Hei, ei mitään hätää”, Koskela sanahti vaimeasti ja yritti nähdä puiden lomitse. Puhuri iski irtolunta hänen silmiinsä, ja hän painui takaisin hankeen.

”Ei tästä kuulovartiosta mitään hyötyä ole, mutta ollaan nyt vielä hetki. Eikä me voida kivääriä jättää. Kyllä se vaihto tulee heti, kun pojat uskaltavat lähteä tarpomaan tänne.”

”Niin kai...”, toveri mutisi ja käpertyi paremmin kylmään lumipoteroon, jonka he olivat vartiopaikakseen tehneet. Koskela asettui miehen viereen paremmin. Hetkeksi hän jopa kietaisi kätensä miehen käden ympärille.

Kylmä tuuli yltyi ja lumi polvien alla kasteli päällimmäisten housujen lahkeet. Saappaista ei ollut mitään hyötyä, sillä ne olivat varrestaankin jo jäässä. Jalkoja pakotti ikävästi, ja Vilho nielaisi – jos tämä tälläinen hangessa kököttäminen ilman minkäänlaista lämmikettä jatkuisi enää pitkään, varmin lopputulos oli jalkojen menettäminen.

”Mistäs sinä oot kotosin?”

Miehen viaton kysymys sai ajatuksiinsa vaipuneen Koskelan hätkähtämään.

”Ai… Minäkö? Pentinkulmaltahan minä… Tampereen seuduilta.”

”Maalainenko?”

”Sepä hyvinkin. Mistäs...sinä tulet?”

”Pielavedeltä, iha ku monet muutkin pojista”, mies vastasi. Koskela kurtisti kulmiaan, onnistui ehkä mielessään hahmottamaan Pielaveden kartalle. Mies jatkoi juttuaan, ja vaikka sellainen jutustelu tuntui alikersantista hieman turhalta, hän antoi miehen puhua. Hän uskoi miehen höpinän auttamaan tuota rauhoittumisessa. Mielenhallinta oli siinä vallitsevassa tilanteessa, siinä epätoivoisessa kylmyydessä ja kuolemanpelossa, ainut ratkaisu, jos halusi säilyä hengissä. Koskelan mielessä vilahti muutamat hermostuneet miehet, jotka olivat saaneet surmansa hätäisyydensä vuoksi. Mutta toisaalta…. Niin, hyviäkin, rohkeita, täysjärkisiä, tasaisia miehiä oli kaatunut. Ne sellaiset miehet olivat olleet liian itsepäisiä ja jämäköitä jättääkseen asemansa edes upseereiden käskyistä. Ne miehet olivat kaatuneet suorilta jaloilta asemiinsa.

Koskela vilkaisi nopeasti miestä, joka oli jäänyt katselemaan hänen vakavaa ilmettään.

”Eikö Koskela sitten ole naimisissa?”

Koskela kääntyi katsomaan miestä hämmästyneempänä. Siinä miehen ystävällisen pyöreitä kasvoja tarkkaillessaan hän tajusi lumituiskun loppuneen ja pilvien väistyneen. Taivaalla loistivat tuhannet tähdet, vahtivat maailmaa alapuolellaan, ja täysikuu valaisi lumista maata.

Koskela pudisti päätään.

”En ole….”

”No?”

Oliko mies vielä kaiken lisäksi turhan uteliaskin? Koskela kurtisti kulmiaan ja kohautti lopulta olkiaan. Mitäpä hänen tarvitsisi tuolle tuntemattomalle miehelle selitellä?

”Ei ole tullut vielä tarvetta siihen. Ja ihan hyvähän se vaan, ties mitä tästä tulee. Eipähän jää leskeä tai orpoja. Onko sulla muuten lapsia?”

Savolaismiehen kasvoilla loisti iloinen hymy. Posket punoittivat pakkasen takia, mutta silmistä näkyi niin suunnatonta onnea ja iloa, että Koskelankin oli hieman hymyiltävä.

”Onhan minulla. Poika syntyi viime syksynä.”

”Oho. No mutta onnea”, Koskela toivotti ja taputti miehen olkaa kevyesti. Siinä vaiheessa hänen

täytyi myös miettiä, kenen kanssa olikaan yönsä vartiossa viettänyt. Pimeässä ulkonäöstä ei uusia  tuttavuuksia tunnistanut, ja nimienkin oppiminen oli vähän niin ja näin, kun jatkuvasti porukasta lähti joku vanha mies tai tuli lisää uusia miehiä.

Toivonenhan miehen nimi taisi olla.

Yön kuluessa kuu väistyi auringon ensisäteen tieltä, ja nousevan auringon valossa Koskela yritti tähyillä Uuksunjoen suuntaan. Matkaa oli reilusti, mutta tietä pitkin vihollinen etenisi nopeasti. Hän katsahti poteroon nukahtanutta Toivosta. Koskela laskeutui takaisin kuoppaan ja ravisteli miehen hereille.

”Hei… Hei! Lähdes teltoille ja komenna pojat tänne. Jos voit, niin jää nukkumaan.”

Toivonen tuijotti häntä unenpöpperössä käsittämättä hänen sanoistaan mitään.

”Teltoille”, Koskela toisti ja ravisteli hieman toista lisää. Pakkanen ja väsymys olivat tehneet tehtävänsä, ja Toivonen oli rasituksesta niin sekaisin, että aivot eivät ottaneet vastaan mitään viestiä. Toivonen hymyili lopulta hieman Koskelalle ja nousi huterasti istumaan.

”Teltoille, vai?”

”Niin. Käsket pojat tänne.”

”Tämä…”, miehen vastaus hukkui haukotukseen. ”Selvä.”

Toivonen lähti taaksepäin, ja Koskela painoi hetkeksi päänsä konekiväärin varsinaista vasten. Se oli jääkylmä. Onneksi yö oli sentään ollut rauhallinen.

Koskela ei tajunnut nukahtaneensa, kun joku ravisti häntä vuorostaan hereille. Aikansa hän mutisi epämääräisiä, ennen kuin sai edes silmänsä auki. Koskela tuijotti hämmästyneenä kolmea miestä, jotka vastasivat huvittuneita katseeseen.

”Elähän nuku! Soattaapi tulla kylmä!” Yksi miehistä virnuili parrakas leuka vinossa. Koskelan viereen pujahtanut siloposkinen nuorukainen nauroi hiljaa ja vapautuneesti miehen rennolle puheenparrelle.

Koskela huokaisi ravistaessaan päätään, ja kolmas tulijoista ojensi hänelle tupakan. Nuorukainen sytytti sen näppärästi.

”Nukuinko...minä?” Koskela kysähti hiljaa saatuaan keuhkoihinsa rentouttavan annoksen savua.

”Siltä sä vaikutit”, nuorukainen totesi ja tähysti tielle päin.

”Tulikos Saijanlahti illalla takaisin? Ja miten sille haavoittuneelle kävi?”

”Elä sinä sellasista murehdi. Saijanlahti pistettiin lähetin hommiin, vänskä sen vei. Ja haavottunut…. Niin. Kaveri kuoli päästyään JSPlle.”

”Jaahas…. Vai niin siinä kävi.”

Koskela koki asiakseen olla hetken hiljaa kuultuaan haavoittuneen kuolemasta. Lisäksi Saijanlahden todennäköisesti väliaikainen siirto lähetinhommiin häiritsi hieman. Saijanlahti oli osoittautunut hyväksi sotilaaksi, ja varsinkin taitavaksi konekiväärimieheksi.

”Hei. Sieltä tulee piippalakkia”, suhahti nuorukainen, kuopiolainen Heinonen, Koskelan vierestä, ja nopeasti miehet maastoutuivat lumihankeen. Koskela siristi silmiään nähdäkseen tietä myöten kulkevan vihollisen joukko-osaston kuusten oksien lomitse tarkemmin. Jo pikainen laskeminen paljasti, ettei kyse ollut vain pienestä partiosta tai edes joukkueesta, vaan pikemminkin yhdestä kahdesta komppaniasta.

”Onkohan siellä tien varrella minkäänlaista varmistusta...”, parrakas Leppäaho mietti vakavin ilmein. Aikaisemmasta virneestä ei ollut jäljellä enää mitään.

”Tuskin. Pojat vedettiin sieltä kauemmas miinoituksen ja panssariesteiden kaatamisen jälkeen”, Koskela totesi ja tönäisi Heinosen pois tieltään käydessään konekiväärin sarviin. Hän otti etummaisen miehen jyvälle, mutta muuttukin suunnitelmaansa ja tähtäsi joukon hännille. Tien mutkan takaa lappoi esiin lisää monenkirjavaa, pääsääntöisesti ruskeapukuista piippalakkia. Muutamia valkoturkkisia upseereita vilahteli vihollisten rivistöissä.

Konekiväärin miehistö oikoi jäseniään varoen kahistelematta lumipukujaan. Pystykorvien lukot napsahtelivat miesten käsitellessä kohmeisia aseitaan tärisevin käsin.

”Kuinka kaukana pojat on?” Koskela kysyi jo kuiskaten. Vihollisen osasto liikkui jo vaivaisten kymmenien metrien päässä. Oli liian myöhäistä hakea apua.

Koskela sulki hetkeksi silmänsä, punnitsi vaihtoehtojaan, ja kun hän avasi taas silmänsä, painoi hän konekiväärin sormilevyt pohjaan. Ase tikkasi vihollisosaston yli, ja vihollisosasto syöksyi maahan, osa elävinä, osa kuolleina.

Miehistön kiväärit yhtyivät kukon lauluun mukaan. Koskela oli joskus aikaisemmin miettinyt, miten pojat reagoivat sotimiseen, mutta hänellä ei ollut aikaa seurata konekiväärimiesten ilmeitä tai eleitä. Vain pikaisesti hän ennätti rekistöröidä Heinosen värisevän hänen vieressään syöttäessään panosvyötä aseeseen.

Toivuttuaan yllätyksen tuomasta järkytyksestä puna-armeijan sotilaat vastasivat tuleen aluksi pelkillä kivääreillä, mutta pian niiden kuoroon yhtyi muutamia Emma-pikakivääreitä. Konekiväärin asema oli helppo huomata, ja Emmojen tuli kohdistettiin sen suuntaan.

Luodit saivat kevyen lumikerroksen tipahtelemaan kuusten oksilta konekiväärin miehistön niskaan. Oksat katkeilivat puista ja kaarna pirstoutui.

”Ei helvetti...”, Leppäaho mutisi ja veti kiväärinsä alas lumisen kannon päältä.

Koskela etsi silmiään siristäen uutta maalia kentältä. Eikö muu joukkue kuullut…? Oliko muita vartiopaikkojakaan lähistöllä? Olivatko he keskenään vastaanottamassa vihollista?

Sillä hetkellä Koskela teki päätöksensä, ja ammuttuaan puolet vyöstä hän alkoi irrottamaan konekivääriä jalustasta. Oli ollut hölmöä edes yhdistää ase.

”Koskela?” Heinonen ähkäisi.

”Vetäydytään. Me yksin mitään mahdeta….”

”Onhan niitä poikia tuolla jossain…. On oltava!” Huomautti kolmas konekiväärin miehistä, Heinosen tavoin kuopiolainen Kokkonen. Kokkonen oli herkkähipiäinen, säikky tapaus, mutta jotenkin kummassa sillä kertaa miehestä lähti jopa ääntäkin.

”Miksi ne ei sitten vastaa vihollisen tuleen? Ne veti kiväärimiehet pois tuolta ryteiköstä yöllä.”

Koskelan rauhan äänen lävitse tulvi ilmoille hienoinen katkera vivahdus. Ei se kiväärijoukkueen luutnantti ollut taaskaan mitään ajatellut, jättänyt varmasti ilmoittamatta heidänkin vänrikilleen tempusta. Konekivääreitä oli liian vähän uhrattavaksi, eikä sopinut ajatella, että yksi konekivääriryhmä rajallisilla ammuksillaan voisi pidätellä yksin vihollista muiden vetäytyessä.

”Kokkonen. Ahkio tänne.”

Kokkonen joutui nousemaan ylös kuopasta yltääkseen kauemmas jätettyyn ahkioon. Miehen matka loppui poteron reunalle, kun Emman luoti sattui suoraan keskelle selkää. Mies ei kuitenkaan kuollut heti, sen paljasti hiljainen, lumeen hautautuva vaikerrus.

”Mihin sattu?” Huudahti Leppäaho, joka kääntyi ympäri mennäkseen toverinsa tykö.

Koskela nielaisi. Kaikki ympärillä tuntui pysähtyvän täydellisesti. Leppäaho rämpi Kokkosen luokse. Kokkosen lumipuvun selkämys muuttui punaiseksi.Vihollisen tulitus yltyi. Jalat tuntuivat tavattoman jäykiltä. Konekiväärin kuumunut vaippa sulatti lunta ympäriltään. Lumen alta paljastui nahistunut puolukanlehti.

Heinonen sulki panoslaatikon ja sen napsahdus herätti Koskelan.

”Leppäaho. Kokkonen matkaan ja menoksi. Selitä tilanne siellä. Me pidätelleen sen aikaa.”

”Selvähän tuo...”, Leppäaho mutisi ja repäisi ahkion lähemmäs. Vaikeasti, vältellen saamasta osumaa ja varmasti samalla rukoillessaan oman henkensä puolesta, hän työnsi haavoittuneen ahkioon. Kokkonen oli vaipunut tajuttomaksi.

”Ootsä nyt Koskela ihan varma….?” Heinonen ähkäisi Leppäahon kadotessa metsän kätköihin.

”Pakko olla”, alikersantti hymähti.

Konekivääriä hän ei enää yhdistänyt.

****

”Konekivääri jäi sinne. Mitä helvettiä?!”

Koskela ei vaivaantunut edes vastaamaan. Nokinen lumipuku roikkui hihoista riekaleina. Jalkoja pakotti entistä pahemmin. Saappaat olivat varmaankin jäätyneet jo kiinni jalkoihin.

Niin, konekivääri oli jäänyt sinne Uuksunjoen länsirannan puoleiselle mäennyppylälle metsään. Vihollinen oli saanut tykistönsä toimintaan, eikä heillä ollut ollut mitään järkeä enää jäädä sinne. Vyötkin olivat loppuneet.

Hän ei kuitenkaan ollut vaivaantunut syyttämään itseään konekiväärin hylkäämisestä. Sen sijaan hän mielessään oli heti alkanut sättimään puolen kilometrin päässä kyykkineitä kiväärimiehiä, jotka oli Heinosen kanssa tavoittanut perääntyessään. Oli hän todennut eräällä kiväärimiehelle kiukkuisesti:

”Ette sitten hakeneet meitä pois.”

”Ei me tiedetty teidän olevan siellä.”

Vastauksesta oli kuulunut niin järkyttävä määrä pelkoa sekä väsymyksestä johtuvaa ärtyneisyyttä, ettei Koskela ollut enää vaivautunut sanomaan mitään. Oli lähtenyt vain jatkamaan matkaansa Heinosen kanssa kranaattitulen moukaroimaa tietä myöten.

Ja siinä hän nyt seisoi, suuren honkamännyn juurella, konekiväärijoukkueen vänrikin edessä.

Mies tiukkasi toistamiseen tietoa konekiväärin jättämisestä. Koskela huokaisi.

”Millä minä sen olisin poiskaan tuonut?”

”Missä teidän ahkionne oli? Ryhmänne sai toisenkin ryhmän ahkion.”

”Molemmat tuli tänne haavottuneiden kuljetuksissa, eikä saatu niitä ajoissa takaisin.”

”Te ette ole mitään lääkintämiehiä, vaan konekiväärimiehiä. Konekivääri on parasta saada takaisin, ja ihan saatanan nopeasti!”

Koskela hymähti ja työnsi lumipuvun hupun niskaansa.

”Se kiväärijoukkue perääntyi uusimmistakin asemistaan. Konekivääri on jo vihollisten hallussa, ei sitä pois sieltä saa. Ja niin…. Kiväärimiehet oli vedetty pois tien toiselta puolelta viimeistään aamulla, eikä siitä ilmoitettu meille. Ja meidän loppu joukkue vain piileskeli teltoilla.”

”Joukkueen miehet ovat väsyneitä ja tappeluiden uuvuttamia.”

Sen sanottuaan vänrikki oli saada turpaansa, mutta Koskela hillitsi itsensä. Siristi vain hieman tyytymättömänä punoittavia silmiään ja astui askeleen taaemmas. Hän käytti kättään ohimollaan ja lähti astelemaan puolijoukkuetelttaa kohden.

Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun vänrikki huusi:

”Koskela! Sinä ja ryhmänne lähdette ensimmäisen kiväärijoukkueen matkaan!”

”Jaa.”

”Pojat. Koskela tuli.”

Koskela vilkaisi erästä kolmannen ryhmän miestä. Mies katseli häntä selvästi hieman säälien, ja Koskela vastasi katseeseen ärtyneenä.

”Pojat. Me mennään ykkösjoukkueen matkaan”, Koskela hymähti ja poistui samoin tein ulos. Heinonen vilkaisi Toivosta ja Leppäahoa, mutta saatuaan repun selkäänsä hän siirtyi ulos puolijoukkueteltasta Koskelan perästä.  

Koskela oikoi puutuneita jalkojaan, ainakin yritti, mutta siitä ei vaikuttanut tulevan hirveästi mitään.

”Koskela?” Leppäaho kysähti ja mies vilkaisi häntä. ”Ootsä kunnossa?”

”Olen”, Koskela nyökkäsi, mutta Leppäaho kuuli, kuinka tuon saappaat kalahtivat miehen paukauttaessa niitä yhteen saadakseen lumet pois kenkien päältä. Leppäaho kurtisti kulmiaan ja nosti kohta kätensä itseään hieman pidemmän Koskelan olalle.

”Sun ois varmaan parempi mennä jiiäspeelle.”

Koskela hymähti vain.

”Kaikki on oikeasti hyvin. Olettekos te valmiita? Missäs Saijanlahti on?”

”Edelleenki vänskän lähettinä”, Toivonen totesi ja osoitti vänrikin väliaikaista komentopaikkaa kohti. Koskela vilkaisi sinne ja huomasi vänrikin katselevan heitä. Hetkeksi Koskelan mieleen syöksähti valtava, katkera inho vänrikki Katajaa kohtaan.

”Koskela?”

Alikersantti käänsi katseensa Toivoseen, joka ojensi hänelle kivääriä. Se riitti haihduttamaan inhon hänen mielestään ja hengitettyään syvään lähti astelemaan kiväärimiehiksi muuttuneen ryhmänsä kanssa ensimmäisen joukkueen teltoille.

Ensimmäisen kiväärijoukkueen johtajana toimiva vänrikki Sulonen hymyili leveästi ja aidon iloisesti tervehtiessään Koskelaa ja tuon miehiä.

”Me tarvittiinkin konekiväärille uutta aliupseeria. Tiedäthän sinä toisen kookoojoukkueen kersantti Pölkyn? Vietiin toissapäivänä jalattomana linjasta. Kivääri on alistettuna meille…. Ja nuo sinun miehesi voi pistää muiden kiväärimiesten mukaan.”

”Pyysit...meitä Katajalta?” Koskela varmisti vaaleita kulmiaan kurtistellen.

”Pyysin täydennystä itse eversti Autilta asti. Suositteli pyytämään Katajalta sinua. Teillä taisi käydä hassusti?” Vänrikki Sulonen naureskeli ja Koskela kohautti olkiaan.

”Kaksi miestä meni ensimmäisinä päivinä, ja konekivääri jäi vihollisille.”

”Sitäkö Kataja raivosi?”

”Juuri sitä.”

”On se kyllä aivan tajuton jätkä”, Sulonen totesi ja taputti toverillisesti uusien miestensä olkia. ”Mutta meidän kanssa teillä tuleekin olemaan hauskaa. No mutta, eiköhän meidän pojat voisi alkaa pakkailla kamppeitaan. Pojat! Suuntana Sääksjärvi!”

****

Perääntymistä oli jatkettu lähestulkoon tauotta. Uuksunjoen asemat oli jätetty ja Sääksjärvikin ohitettu kuin lennosta. Miehet olivat tappioiden ja väsymyksen lamauttamia. Lavajärvelle he olivat sentään pysähtyneet pitemmäksi aikaa.

Sotaakaan ei oltu käyty kun vasta reilu viikko, jos edes sitäkään.

Päivämäärät olivat menneet jo sekaisin Koskelan mielessä. Päiväkausia sitten hän oli maannut keskityksessä, menettänyt uskonsa lähestulkoon kokonaan ja saanut repiä lumipukunsa repaleisen, hyödyttömäksi mustuneen hihan irti. Lunta satoi öisin jatkuvasti lisää, joinakin päivinä lumituisku yllätti sekä puolustajat että hyökkääjät myös valoisan aikaan. Joinakin öinä vartiossa seisominen oli tuskallisempaa, kun pakkanen alkoi hiljuksiin kiristyä. Jos sää jatkuisi samanlaisena, joulukuun loppuun mennessä pakkaslukemat olisivat jo korkeita.

Koskela vilkaisi uutta konekivääriryhmäänsä. Miehiä oli kolme, aivan kuin hänen omiakin miehiä olisi ollut, mutta ryhmään oli tulossa piakkoin täydennyksenä kaksi varsinaissuomalaista miestä, minkä vuoksi Koskela ei saanut ottaa omia ryhmäläisiään konekiväärille.

Etulinjaan oli matkaa vaivainen kilometri, jos edes sitäkään. Jatkuva tykkitulen jytinä kuului selvästi heidän korviinsa, ja jotkut miehistä eivät saaneet sen vuoksi nukuttua. Koskela tiesi niiden pelkäävän vihollisen pääsevän läpi linjasta. Hän itse olisi halunnut vaipua tiedottomana unten valtakuntaan, nyt kun olisi voinut, mutta jalkojen tunnottomuus ja hienoinen särky polvien alapuolella piti hänet valveilla.

Telttaa heillä ei enää ollut, minkä vuoksi he olivat rakentaneet suojaisimpaan löytämäänsä paikkaan pienen katoksen ja sytyttäneet tulen sen suojaan. Nuotio rätisi ja valaisi liikaa ympäristöä. Koskela pelkäsi vihollisten loputtoman hävittäjäliikenteen huomaavan sen.

Käveleminen, mikä tahansa pienikään liikkuminen sekä muutenkin jatkuva liikkeelläolo oli muuttunut hänen kohdiltaan hankalammaksi. Hän tiesi, ettei kaikki ollut enää hyvin. Saappaat eivät edes enää lähteneet irti jaloista.

Hän katsoi niin pitkään saappaidensa teriä nuotion loimussa, että eräs uusista tuttavuuksista, korpraali Vuorenmaa, totesi:

”Sun pitäs käydä JSP:llä. Sä et voi enää kohta kävellä.”

Koskela nosti katseensa mieheen.

”Ei tässä mitään ole.”

”Millon sä oot viimeks ottanu saappaas veks jaloistas?” Vuorenmaa kysyi epäileväisen näköisenä. Koskela ei ollut etevä valehtelemaan, joten hän vastasi rehellisesti:

”Ennen sodan alkua. Miten niin?”

Vuorenmaa tuli lähemmäs ja Koskela käänsi katseensa liekkeihin.

”Ne on jäätyny kiinni. Eikös vaan?”

”Mm. Onhan ne.”

Vuorenmaa saattoi nähdä Koskelan punastuvan hieman häpeästä ja hymähti jopa huvittuneena.

”Lähdetääs yhdessä käymään siellä jiiäspeellä”, Vuorenmaa kehotti noustessaan ja kiskoessaan Koskelankin kankeine jalkoineen ylös.

Kauas he eivät nuotiolta ennättäneet, kun kaksi miestä asteli heitä vastaan polulla.

Vuorenmaa hapuili kivääriään selästään, mutta toisen tulijan iloinen naurahdus keskeytti liikkeen.

”Me etittäs Sulose joukkuet. Onks se tääl päi?”

”On”, Koskela sanahti ja yritti hämärässä nähdä miehiä. Lumi heijasti kuunvaloa sen verran, että Koskela erotti miesten piirteet. Molemmat vaikuttivat keskimittaisilta ja hoikilta, ja ainakin toisella miehistä oli niin leppoisa aura, että kykeni puhumaan rennosti:

”Loistav. Me olla täyvennysmiähi. Koskelan kivääril kuulem, tai ni ainaski Sulone san komentopaikal.”

”Jaahas. Konekiväärimiehiä siis?”

”Niit hyvinni.”

”Seuratkaa tätä polkua nuotiolle. Siellä ne muut on”, Koskela neuvoi, ja sanoi vielä:

”Mä tuun pian takasin.”

”Sääkö oot Koskel?” Rento mies naurahti. ”Mää aatteli su olevan pitemp!”

”Jaa…. Menkääs nyt.”

Täydennysmiehet lähtivät reippaasti – ja turhan lujaan ääneen naureskellen – jatkamaan kulkuaan, ja Koskela huokaisi raskaasti Vuorenmaan hymähtäessä jotain täydennysmiesten murteesta.

****

Koskela heräsi kuullessaan alakerran leikkaussalista huutoa. Hetken aikaa hän oli täydellisen ulkona tilanteesta, hän ei hahmottanut paikkaa eikä aikaa, mutta hitaasti järki palasi ja hän tajusi makaavansa kenttäsairaalan sängyssä.

JSP:llä lääkintämiehet olivat leikanneet saappaat irti ja oli ounasteltu, että ainakin oikeanpuolimmainen jalka jouduttaisiin todennäköisesti amputoimaan. Kenttäsairaalaan hänet oli kuitenkin ennen toimenpidettä lähetetty, ja kun tunto jalkoihin oli puristavien saappaiden poissaannin jälkeen hieman palannut, oli todettu, että amputointi suoritettaisiin vasta, kun jalat menisivät huonompaan kuntoon.

Siis jos menisivät.

Koskela oli helpottunut, vaikkakin kantoi huolta rintamalla olevista pojista. Veljetkin olivat palanneet mieleen pitkästä aikaa. Ei hän edes tiennyt, olivatko pikkuveljet Eero ja Voitto enää elossakaan. Sitä hän kuitenkin toivoi, saattoi yksi ilta rukoillakin heidän puolestaan, mutta se oli vain morfiinihuuruista sekoilua.

Kenttäsairaalassa Koskela makoili pari päivää. Jalkojen tila kuitenkin hetkellisesti paheni, jonka vuoksi hänet siirrettiin 20. sotasairaalaan Kuopioon, joka oli pääasiassa paleltumatapauksille suunnattu.

Kuopion sotasairaalassa Koskela ei millään kyennyt rentoutumaan. Rintamalle, missä tarvittiin koko ajan miehiä, oli liian pitkä matka. Koskela oli ollut sieltä lähestulkoon viikon poissa, ja hän oli hermostunut, sillä ei tiennyt, kuinka pian pääsisi takaisin sotimaan.

Sairaanhoitajat, lääkintälotat sekä lääkärit pitivät häntä hieman hulluna. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti lähteä takaisin sinne, missä kuka tahansa saattoi heittää veivinsä milloin tahansa?

Koskela oli eräälle lotalle yrittänyt selittää, minkä vuoksi oli niin hermostunut. Hän pelkäsi poikien puolesta, hän pelkäsi tilanteen eskaloitumista, hän pelkäsi sitä, kenet tapaisi siellä, kun pääsisi takaisin. Lisäksi hän kantoi huolta veljistään, ja hänen mielestä oli tärkeää, että jokainen mies, joka vain kykenisi, olisi vastaanottamassa hyökkääjää.

Lotta oli selvästi mieltynyt Koskelaan, ei pelkästään tuon ulkoiseen olemukseen, vaan myöskin tuon rauhalliseen puheenparteen ja sydämellisyyteen. Koskela huomasi lotan mielenkiinnon nopeasti ja jopa säikähti sitä.

Aina kyseisen lotan tullessa hänen tykönsä syystä tai toisesta, hän yritti heittäytyä väsyneeksi ja sulkeutuneeksi. Jokaisella kerralla se ei onnistunut, jonka vuoksi Koskelan täytyi alistua keskustelemaan naisen kanssa ja antaa tuon hoitaa häntä.

Paleltumien paranemisessa ei onneksi kulunut tuskattoman kauan, ja kahdessa viikossa Koskela oli siinä kunnossa, että pääsi palaamaan JR38:n rintamalohkolle. Koko JR39:n kolmas konekiväärikomppania oli alistettu naapurirykmentille. Suomalaiset olivat siinä ajassa, minkä Koskela oli viettänyt sairaalassa, perääntyneet Ruokojärvelle ja hyökänneet luultavasti menestyksekkäästi Varpajärvi-Kutajärvi linjalla Siiran tienhaaraan sekä taistelelleet verisesti Ruhtinaanmäen omistuksesta.

Lopulta joulukuun 19. päivä Koskela palasi rintamalle.

Kolmannen konekiväärikomppanian toisen joukkueen ensimmäisen kiväärin miehet ottivat ryhmänjohtajansa vastaan koetuista rasituksista huolimatta iloisina. Koskelaa oli kaivattu, kun ryhmän uusi varajohtaja, täydennysmiehenä tullut varsinaissuomalainen kersantti Oskari Hietanen oli ollut pitkään pihalla sektorin todellisesta tilanteesta.

Oskari ei ollut kuitenkaan loukkaantunut kuullessaan nämä puheen hieman selän takaa, vaan naureskeli asiasta iloisena Koskelalle:

”Mää myönnä ett mää e oikke hallin näit asjoit. Mut hengis o kok poruk, varmaa ku mää oli välil ni hätäne ja käski perääntyä ajois. Enhä mää olis ni saan varma tehrä, mut pojat o sentä elos. Mut hyv senttä ett sää tuli takas näi pia.”

Koskela oli katsonut aikansa melko vieraaksi jäänyttä miestä hämillisenä, mutta taputtanut sitten kevyesti kersantti Hietasen olkaa ja todennut jotain kannustavaa rauhallisella tavallaan. Se pieni kehu siitä, että toinen oli onnistunut pitämään konekiväärin miehistön hengissä, sai kersantin naureskelemaan entistä vapautuneempana.

Muutamissa päivissä Koskela oppi tuntemaan tulokkaat, kersantti Hietasen sekä korpraali Notkolan, paremmin ja varsinkin optimistisen Hietasen kanssa hän tuli jotenkin kummasti hyvin toimeen. Ja valloittihan tuo kersantti pikaisesti puolijoukkueteltasta paikan Koskelan vierestä. Päiviä kersantin puheita ja touhuja seurattuaan Koskela tajusi tuon olevan tärkeä lisä ryhmään, kuten myöskin koko kiväärijoukkueeseen.

Kersantti Oskari Hietanen oli kuin kamiina, joka jakoi lämpöä kaikkialle ympärilleen. Ja lämmin se mies olikin, kirjaimellisesti. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Välillä miehen iho ja keho poltti kuin liian kuuma sauna, ja tunne-elämältään mies oli jotain aivan ihmeellistä.

Joitakin kertoja Koskela löysi Hietasen itkemästä. Itku ei johtunut pelosta, vaan säälistä haavoittuneita kohtaan. Varsinkin itseään nuorempiin kersantti suhtautui kovin isovelimäisesti ja pyrki huolehtimaan noista tiukoissakin paikoissa.

Kerran Koskela erehtyi ihmettelemään ääneen kersantin käyttäytymistä. Oskari oli vastannut alikersantin kummasteluun leveällä hymyllä ja iloisella naurulla:

”Mul o pikkuvel. Par vuot nuorempi.”

Empatiakyvystään huolimatta kersantti Hietanen oli hyvä sotilas. Tuolla ei ollut kykyä ylimääräiseen taktiseen ajatteluun, joka olisi voinut hyvissä olosuhteissa viedä hänet korkeampiin sotilasvirkoihin, mutta sen verran tuo näki, että tiesi, miten oli paras tapa järjestellä puolustus vaativiin paikkoihin. Koskela oppi luottamaan kersantin tapoihin toimia, sillä ne olivat osoittautuneet toimiviksi.

Ruhtinaanmäki yritettiin vallata toistamiseen pian ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen, mutta sekin hyökkäys epäonnistui. Miehet olivat liian väsyneitä taistellakseen kunnolla. Lisäksi joulun lähestyminen oli saanut miehet epätoivoisemmiksi. Kukaan hyväkuntoinen mies ei päässyt lomille jouluksi viettääkseen juhlaa perheidensä kanssa.

Joulunajaksi toiminta JR38:n ja sen naapurirykmenttien rintamalohkoilla rauhottui, kuin kunnianosoituksena juhlapyhää kohtaan. Korsuissa ja telttoissa lausuttiin evankeliumia ja psalmeja, vartiomies saattoi laulaa virsiä. Komppaniat kasattiin vuoronperään jumalanpalvelukseen muutamien satojen metrien päähän linjoista.

Vuorollaan keskipäivän valossa 3. Konekiväärikomppania seisoi hieman sodan alun miesmäärästä vajonneena tykkitulen tuhoaman metsän rajassa. Valkoiset lumipuvut olivat likaisia ja miehet odottivat jo innolla pääsevänsä joulusaunaan, joka pyrittiin kaikille joukko-osastoille järjestämään.

Kesken rintamapapin saarnan vihollisen tykistö aloitti tulituksensa. Kranaatit lensivät komppanian ylitse, mutta töpinä sai niistä selkäänsä. Pappi ei hetkeksikään lopettanut puhumista, eivätkä miehet heittäytyneet maahan edes silloin, kun yksi harha-ammus räjähti viereisessä metsässä. Heikkohermoisimmatkin pyrkivät seisomaan suorina ottaessaan vastaan Herran siunausta.

Aurinkokin pilkahti valkaisemiensa pilvien takaa, ja jo siitä miehet uskoivat saaneensa lisää voimaa siinä tärkeässä työssään, mitä tekivät isänmaansa puolesta.

Koskela katsahti vieressään seisovaa kersantti Hietasta, joka katseli puiden latvojen yläpuolelle. Katse kuitenkin laski pian alas ja siirtyi Koskelaan. Hetken aikaa miehet katsoivat toisiaan silmiin, ja Koskela oli näkevinään miehen silmissä jonkin ylimääräisen pilkahduksen. Pilkahdus oli hieman huvittunut, mutta myös epämääräisen lämmin.

Ehtoollisen jälkeen he poistuivat aukealta rinnakkain, ja kersantti Hietasen käsi käväisi kevyesti Koskelan alaselällä. Ele sai Koskelan menemään hämilleen ja punastumaan hieman. Sen huomatessaan Hietanen iski leikkisänä silmäänsä.

”Nährää kuule Montul illempan.”

”Näh...dään.”

****

Ennen joulusaunaa Koskela huomasi vartiovuoroon lähteneen Heinosen palaavan teltalle.

”No?” alikersantti kysyi selvästi huolestuneena.

”Osku haluu sut kuulemma sinne. Sillä on jotain asiaa sulle”, poika totesi pujahtaessaan telttaan kamiinan lämpöön.

Koskela katsahti pojan perään, mutta lähti kuitenkin kohti vartiopaikkaa, jota he olivat alkaneet kutsua Montuksi. Siinä talvisen maiseman ympäröimänä kulkiessaan Koskelan mieleen palasi kersantin sanat päivemmältä.

Nährään.

Koskela nielaisi ja kiirehti askeleissaan, vaikka olisi ennemminkin halunnut pysähtyä. Kuitenkin mielikuva kersantista hytisemässä yksin kylmissään pakkasessa sai Koskelan liikkeet nopeammaksi. Vahingossa hän heilautti lumista kuusta Montun lähellä niin lujaa, että nuoskalumet sen oksilta tippuivat maahan humahtaen. Se sai vartiomiehen poistamaan kivääristä varmistimen.

”Tunnussana!”

”Karjalan”, Koskela kähähti. Hermostuneisuus varmasti näkyi hänestä läpi, ja se hävetti. Kersantti Hietanen kuikkasi häntä kuopan reunan ylitse.

”Karhu. Tulithan sää!”

”Tu...lin.”

Alikersantti pujahti vartiomonttuun Hietasen viereen. Mies istui vanhan leipälaatikon päällä vieressään jokin pieni paketti.

Koskela istui siinä hetken aikaa hiljaa ja jännittyneenä. Hän ei edes tiennyt, miksi häntä jännitti. Johtuiko se kersantin kädestä, joka oli käynyt hänen selällään?

Siinä eleessä oli ollut jotain, kuten myöskin Hietasen katseessa ja virneissä.

”Onkos...kaikki hyvin?” Koskela kysyi lopulta. Hänen äänensä hieman tärisi, ja Koskela toivoi toisen ajattelevan sen johtuvan kylmästä.

”O. Mää va halusi viettä su ka vähä kaksinkeskist aikaa”, kersantti sanoi harvinaisen vakavana, ehkä jopa hieman mietteliäänä.

”Kaksinkeskistä aikaa. Mitä varten?”

”No. Katos ku mää sain ”Tuntemattoman sotilaan” paketin. Sain mää paketi kotooki.”

Koskela kurtisti kulmiaan ja mittaili hetken aikaa Oskarin ilmeitä. Katsellessaan miehen kasvoja hän kiinnitti huomiota niihin lukuisiin naururyppyihin, tummiin, ilmekkäisiin kulmiin sekä tummaan sänkeen, joka puski selvästi esiin. Tajutessaan kersantin olevan oikeastaan miellyttävän näköinen, huomasi hän tuon katsovan häntä suoraan silmiin siniruskeilla silmillään. Koskelan oli vastattava katseeseen, ja samassa Hietanen tunki hänen käsiinsä paketin.

”Hyvää joulu sit vaa.”

”Jaa…. Hyvää joulua”, Koskela mumahti vilkaistessaan pakettia nopeasti. Kersantti käytti kuitenkin Koskelan hämmästymistä hyväkseen, ja suukotti pikaisesti vanhempaa miestä.

Minäkin päätin hypätä tuntsaficcien maailmaan. Be gentle, en oo ennen näitä hahmoja kirjoitellut joten varmaan on ooc

Hahmot: Rahikainen, Lehto, Määttä (Riitaojakin mainitaan pikaisesti) Genre: ,,kai tätä huumoriksi vois sanoa Varoitukset: Murteissa on varmaan vikaa ja virheitä saattaa löytyä + kun puhutaan Rahikaisesta pitää aina varoittaa että sen puheet on vähän mitä on. Ja no on tässä yksi suudelma, johon ei suoranaisesti annettu lupaa, mutta sekin on ihan viaton Summary: Rötöstelijäpojat istuvat keittiössä aamukahvilla, kun Rahikainen päättää alkaa kysellä Lehdon suhde-elämästä.