#modernismi

Luettavuus: Pieni suuri idea

kirjoittaja: Venkatesh Rao

James C. Scottin kiehtova ja uraauurtava kirja Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed tutkii miten kymmenillä eri aloilla maataloudesta ja metsätaloudesta kaupunkisuunnitteluun ja väestönlaskentaan toistuu hyvin ennalta arvattava epäonnistumisen malli. Alla olevat kirjasta peräisin olevat kuvat (joita on käytetty kirjailijan luvalla) havainnollistavat graafisesti ja kirjaimellisesti tämän epäonnistumismallin keskeistä käsitettä, ajatusta nimeltä ”luettavuus”.

  Valtiot ja suuret organisaatiot käyttäytyvät tämän mallin mukaan kaikkein dramaattisimmin, mutta yksilöt käyttäytyvät siten usein myös yksityiselämässään.

Yhdessä sellaisten kirjojen kanssa kuin Gareth Morganin Images of Organization, Lakoffin ja Johnsonin Metaphors we Live By, William Whyten The Organization Man ja Keith Johnstonen Impro, tämä kirja on yksi tämän blogin ankkuriteksteistä. Jos joskus opetan kurssin ”Ribbonfarmilainen ajattelu”, kaikki nämä kirjat olisivat pakollista luettavaa. Jatkaessani sarjaani monimutkaisista ja tiheistä kirjoista, joita siteeraan usein, mutta joita on liian vaikea tarkastella tai tiivistää, tässä on nopea johdanto pääajatukseen.

Autoritäärinen huippumodernistinen resepti epäonnistumiseen

Scott kutsuu epäonnistumistavan taustalla olevaa ajattelutapaa ”autoritääriseksi huippumodernismiksi”, mutta kuten tulemme näkemään, epäonnistumistapa ei rajoitu huippumodernismin lyhyeen älylliseen valtakauteen (karkeasti ottaen 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle).

Tässäpä resepti:

Tarkastele monimutkaista ja sekavaa todellisuutta, kuten vanhan kaupungin sosiaalista dynamiikkaa.

Epäonnistu ymmärtämään kaikkia hienouksia siitä, miten monimutkainen todellisuus toimii.

Liitä epäonnistuminen pikemminkin tarkastelemasi asian järjettömyyteen kuin omiin rajoitteisiisi.

Keksi idealisoidun tyhjänpäiväisen näkemys siitä, miltä todellisuuden pitäisi näyttää.

Väitä, että vision suhteellinen yksinkertaisuus ja platoninen järjestys edustavat rationaalisuutta.

Käytä autoritaarista valtaa tuon näkemyksen läpiviemiseksi, tarvittaessa tuhoamalla vanha todellisuus.

Katso, miten rationaalinen utopia epäonnistuu kauheasti.

Suuri virhe tässä epäonnistumismallissa on se, että subjektiivinen ymmärtämättömyys heijastetaan ”irrationaalisuutena” tarkasteltuun kohteeseen. Teemme tämän virheen, koska meitä houkuttelee halu luettavuuteen.

Luettavuus ja kontrolli

Scottin teesissä keskeistä on luettavuuden ajatus. Hän selittää, miten hän törmäsi ajatukseen tutkiessaan kansallisvaltioiden pyrkimyksiä asuttaa tai ”vakiinnuttaa” nomadeja, paimentolaisia, mustalaisia ja muita kansoja, jotka elävät valtavirrasta poikkeavaa elämää:

Mitä enemmän tutkin näitä asuttamispyrkimyksiä, sitä enemmän aloin nähdä ne valtion pyrkimyksenä tehdä yhteiskunnasta luettava, järjestää väestö tavalla, joka yksinkertaistaa valtion klassisia tehtäviä, kuten verotusta, asevelvollisuutta ja kapinoinnin estämistä. Kun olin alkanut ajatella näillä termeillä, aloin nähdä luettavuuden keskeisenä ongelmana valtiollisessa toiminnassa. Esimoderni valtio oli monessa ratkaisevassa suhteessa erityisen sokea; se tiesi hyvin vähän alamaisistaan, heidän varallisuudestaan, maanomistuksestaan ja tuotoistaan, sijainnistaan ja identiteetistään. Sillä ei ollut minkäänlaista yksityiskohtaista ”karttaa” maastostaan ja kansastaan.

Kirja käsittelee 2-3 vuosisataa kestänyttä prosessia, jossa nykyaikaiset valtiot järjestelivät uudelleen hallitsemansa yhteiskunnat, jotta ne olisivat helpommin luettavissa hallintokoneistolle. Valtio ei itse asiassa ole kiinnostunut niiden orgaanisten kokonaisuuksien rikkaasta toiminnallisesta rakenteesta ja monimutkaisesta käyttäytymisestä, joita se hallitsee (ja on itse asiassa pikemminkin niiden osa kuin ”yläpuolella”). Se pitää niitä vain resursseina, jotka on järjestettävä niin, että ne tuottavat optimaalisen tuoton keskitetyn, kapean ja tiukasti hyötyyn perustuvan logiikan mukaisesti. Tuoton maksimoinnin yritys ei tarvitse johtua valtiovallan ahneudesta. Itse asiassa dynamiikan taustalla on useimmiten kansan mandaatilla toimivien, vasemmistolaisten hallitusten aito halu parantaa ihmisten asemaa. Tästä johtuu myös alaotsikko (älkää kuitenkaan tehkö päätelmää, että kyseessä on yksinkertaistettu jättihallinnon vastainen konservatiivinen/liberalistinen näkemys; tämä epäonnistumistapa on ideologianeutraali, koska se johtuu pikemminkin virheellisestä ajattelumallista kuin arvoista).

Kirja alkaa varhaisesta esimerkistä, ”tieteellisestä” metsänhoidosta (kuvassa yllä). Varhaismodernia valtiota, tässä tapauksessa Saksaa, kiinnosti vain metsätaloudesta saatavien verotulojen maksimointi. Tämä tarkoitti sitä, että metsän pinta-ala, tuotto ja markkina-arvo oli mitattava, ja vain nämä ilmeisen merkitykselliset muuttujat käsiteltiin tilastollisessa mielenmallissa. Perinteiset villiintyneet ja rauhattomat metsät olivat kirjaimellisesti lukukelvottomia valtion maanmittarin silmissä, ja tämä synnytti ”tieteellisen” metsätalouden: metsien, joissa on runsaasti erilaisia, villiintyneitä ja satunnaisesti kasvavia puulajeja, asteittainen muuttaminen järjestäytyneiksi, eniten tuottoa tuottavista lajikkeista koostuviksi metsiköiksi. Tästä seuranneet katastrofit — jotka nykyään tunnetaan paremmin monokulttuurin ongelmina — olivat väistämättömiä.

Kuva ei ole poikkeus, eikä sana ”luettavuus” ole metafora, vaan sillä tarkoitetaan sanan varsinaista visuaalista/tekstuaalista merkitystä. Kirja on täynnä tämänkaltaisia ajatuksia herättäviä kuvia: siististi neliöihin jaettua viljelysmaata verrattuna viljelysmaahan, joka on silmälle hämmentävää mutta joka noudattaa paikallisen topografian, maaperän laadun ja hydrologisten mallien asettamia rajoitteita; rationaalisia ja elinkelvottomia ruutukaupunkeja, kuten Brasilia, verrattuna kaoottisiin ja elinvoimaisiin kaupunkeihin, kuten Sao Paolo. Tämä saattaa muuten selittää, miksi suhtauduin kirjaan niin voimakkaasti. Nimi ”ribbonfarm” on saanut inspiraationsa Detroitin maantieteellisestä historiasta ja sen ”ribbon farms”-tiloista (ks. tietosivuni ja alla oleva historiallinen kuva Detroitin ribbon farmeista).

  Huippumodernismin (ajatelkaa Bauhausia ja Le Corbusieria) estetiikka johtaa väistämättä yksinkertaistamiseen, sillä todellisuus, joka palvelee monia tarkoituksia, on lukukelvoton näkemykselle, joka perustuu yhteen ainoaan tarkoitukseen. Kaikki elementit, jotka eivät ole toiminnallisia yksittäisen tarkoituksen kannalta, hämmentävät, ja siksi ne poistetaan ”järkeistämisyrityksessä”. Ajattelun syvä epäonnistuminen piilee virheellisessä oletuksessa, että kukoistavien, menestyvien ja toimivien todellisuuksien on välttämättä oltava luettavissa. Tai ainakin luettavampia kaiken näkevälle valtiolliselle silmälle taivaalla (monet kirjan kuvista ovat kirjaimellisesti ilmakuvia) kuin paikalliselle, upotetulle, maan päällä olevalle silmälle.

Monimutkaiset todellisuudet kääntävät tämän logiikan päälaelleen; on helpompaa ymmärtää kokonaisuus kävelemällä puiden keskellä, omaksumalla gestalt ja tulemalla holografiseksi/fraktaaliseksi osaksi metsää kuin leijumalla sen yläpuolella.

Tämä valtiollisen silmän luettavuuden vuoksi pakotettu yksinkertaistaminen tekee rikkaasta todellisuudesta hauraan, ja siitä seuraa epäonnistuminen. Kuvitellut parannukset eivät toteudu. Mieleen tulevat metaforat kultaisen hanhen tappamisesta ja Prokrusteen sängystä.

Luettavuuden psykologia

Epäilen, että meidät houkutellaan tähän epäonnistumiseen siksi, että luettavuus vaimentaa näennäisen kaaoksen herättämiä ahdistuksia. Kyseessä on muutakin kuin pelkkä tyhmyys.

Kirjassa Mind Wide Open, Steven Johnsonin viihdyttävässä tarinassa, joka kertoo hänen kokemuksistaan altistaa itsensä kaikenlaiselle lääketieteelliselle skannausteknologialle, hän kuvaa kokemustaan fMRI-skannauksen tekemisestä. Johnson kertoo tutkijalle, että ehkä heidän pitäisi aloittaa tutkimalla hänen aivojensa perusreaktiota merkityksettömiin ärsykkeisiin. Hän ehdottaa naiivisti valkoisen kohinan kuviota oikeaksi aloituskuvaksi. Tutkija kertoo hänelle kärsivällisesti, että koehenkilöiden aivoilla on taipumus sekoilla, kun esitetään valkoista kohinaa (korkea Shannonin entropia). Aivot sekoavat yrittäessään löytää järjestystä kaaoksesta. Sen sijaan, tutkija sanoo, he aloittavat yleensä jostain mustavalkoisesta ruutukuviosta.

  Jos arvaukseni pitää paikkansa, huippumodernismin epäonnistutaan-luettavuutta-tavoittelemalla -kaava on suuren mittakaavan pelon ja (ilmeisen) kaaoksen rationalisoinnin aiheuttama vaikutus.

[Tekninen sivuhuomautus: Kompleksiset todellisuudet näyttävät Shannonin valkoiselta kohinalta, mutta syvemmän rakenteen kannalta niiden Kolmogorov-Chaitinin kompleksisuus on alhainen suhteessa niiden Shannonin entropiaan; ne ovat kuin pseudosatunnaislukuja tai π, pikemminkin kuin todellisia satunnaislukuja; kirjoitin tästä kaksiosaisen -sarjan kauan sitten, jota minun oli tarkoitus jatkaa, mutta en koskaan tehnyt sitä].

Idean hedelmällisyys

Ajatus saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta (vaikka onkin yllättävän vaikea löytää sanoja sen ilmaisemiseen lyhyesti), mutta se on poikkeuksellisen hedelmällinen, ja se auttaa selittämään kaikenlaista. Yksi suosikkini yllättävistä esimerkeistä kirjasta on ihmisten nimien ”järkeistäminen” Filippiineillä Espanjan vallan aikana (en spoilaa sitä teille; lukekaa kirja). Yleisesti ottaen mistä tahansa monimutkaisen kansanperinteen osa-alueesta, David Hackett Fischerin Albion’s Seed -teoksen merkityksessä, voidaan tehdä huippumodernistisen autoritäärisen epäonnistumiskaavan uhri.

Prosessi ei aina johda täydelliseen katastrofiin. Joissakin hyvissä esimerkeissä on kyse vain globaalimpien ja paikallisempien etujen välisen voimatasapainon siirtymisestä. Esimerkiksi tämän huippumodernin kaavan ansiosta on luotu järjestelmällinen, maailmanlaajuinen ajanmittausjärjestelmä, jossa on järkevät aikavyöhykkeet. Vaikka 1700-luvun hämmentävän vaikeaselkoinen ajan maantieteellinen määrittely palveli monia paikallisia tarkoituksia erittäin hyvin (ja paljon paremmin kuin jopa nykypäivän parhaat atomikellot), se olisi tehnyt mahdottomaksi nykyaikaisen maailmanlaajuisen infrastruktuurin, joka ulottuu rautateistä (alkuperäinen ajallisen kurinalaisuuden ajuri Yhdysvalloissa) lentoyhtiöihin ja Internetiin. Napoleonin aikakaudella metrijärjestelmä levisi; sekin on idea, joka on erittäin järkevä keskitetystä lintuperspektiivistä katsottuna, mutta usein typerä, kun otetaan huomioon sen syrjäyttämien järjestelmien hienovaraiset paikalliset mukautukset. Tämäkin syrjäytti paljon paikallista valtaa ja arvoa ja aiheutti monia epäoikeudenmukaisuuksia ja paikallisia epärationaalisuuksia, mutta siirtyminen toi mukanaan parantuneen viestinnän ja laajojen alueiden kaupankäynnin edut.

Kaikissa näissä tapauksissa voidaan väittää, että kaava ainoastaan korvaa joukon paikallisesti optimaalisia sosiaalisen organisaation muotoja globaalisti optimaalisella. Mutta silloin mentäisiin ohi pointin. Syy siihen, miksi kaava on yleisesti ottaen vaarallinen ja epäonnistumisen kaava, on se, että se ei toimi paikallisten ja globaalien kompromissien harkitun pohdinnan avulla vaan asettamalla yksi ainoa näkemys ”kaikkien kannalta parhaaksi” pseudotieteellisessä mielessä. Huippumodernismin uudistaja ei myönnä (eikä useinkaan aidosti ymmärrä), että hän on suunnittelemassa optimin ja vallan muutosta, jolla on sekä kustannuksia että hyötyjä. Sen sijaan prosessia ohjaa naiivi ”kaikille parasta” -paternalismi, jonka tarkoituksena on aidosti parantaa niiden ihmisten elämää, joihin se vaikuttaa. Huippumodernismin uudistajaa ohjaa naiivi tieteellinen utopistinen näkemys, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä, koska se uskoo olevansa tekemisissä tieteellisten totuuksien kanssa.

Epäonnistumismalli on ehkä selvimmin nähtävissä kaupunkisuunnittelussa, joka näyttää houkuttelevan kaikkein pahimpia uudistajia. Le Corbusierin hullujen visioiden innoittama suunnittelijoiden sukupolvi loi elinkelvotonta kaupunki-infrastruktuuria eri puolille maailmaa Brasiliasta Chandigarhiin. Näihin kaupunkeihin päätyy autioita, tyhjiä keskuksia, joita asuttavat vain valtion työntekijät, jotka on pakotettu asumaan siellä kurjuudessa (ilmeisesti on jopa olemassa sairaus, joka tunnetaan nimellä ”Brasilitis”), ja slummeja ja hökkelikyliä syntyy suunnitellun keskustan reuna-alueille; ad hoc, alhaalta ylöspäin suuntautuva, uudelleen inhimillistävä vahingonkorjaus. Kirjassa esitetään Jane Jacobsin ansiosta erittäin tyylikäs kritiikki tästä kaupunkisuunnittelun lähestymistavasta ja sen todellisesta rikkaudesta, jonka se syrjäyttää.

Idean soveltaminen

Kirjan omia esimerkkejä pidemmälle menevät ajatukset valaisevat aivan uutta valoa muihin tarinoihin/ajatuksiin. Kaksi esimerkkiä minun lukemastani riittänee.

Ensimmäinen on Nicholas Dirksin useita vuosia sitten lukemani kirja Castes of Mind: Colonialism and the Making of Modern India, jossa esitettiin väite (jonka alun perin esitti orientalisti Bernard Cohn), että kastijärjestelmä siinä mielessä, että se on erittäin jäykkä ja ahdistava, neljän varnan järjestelmä, oli seurausta siitä, että britit eivät ymmärtäneet monimutkaista sosiaalista todellisuutta, (Brittiläistä Rajia kutsutaan toisinaan ”antropologiseksi valtioksi”, koska se dokumentoi, kodifioi ja asetti uudelleen yksinkertaistetuksi, jäykäksi, prokrustealaiseksi reseptiksi esikolonialistisen Intian sosiaalisen rakenteen). Kirjan väite — joka ilmeisesti vetoaa intialaisiin (me haluamme syyttää brittejä tai islamia aina kun voimme) — on, että alkuperäinen todellisuus oli monimutkainen, toimiva sosiaalinen järjestelmä, jonka britit muuttivat jäykäksi ja sortavaksi koneistoksi yrittämällä tehdä siitä luettavan ja hallittavissa olevan. Vaikka en vieläkään tiedä, onko väite perusteltu ja oliko kastijärjestelmä ennen brittejä niin hyväntahtoinen kuin tämän näkemyksen kiihkeimmät kannattajat esittävät, tässä on kyse siitä, että jos se on totta, Scottin epäonnistumisen malli kuvaisi sitä täydellisesti.

Toinen esimerkki on Gibbonin teos The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, jota luen parhaillaan hitaasti (luulen, että siitä tulee henkilökohtainen Mount Everestini; odotan pääseväni huipulle vuonna 2013). Mikään muu sivilisaatio ei ehkä antiikissa eikä nykyään ole ollut yhtä innostunut luettavista ja hallittavista sosiaalisista realiteeteista. En ole vielä tehnyt päätöstä, mutta lukiessani historiaa Scottin ajatusten läpi uskon, että on vahvoja perusteita sille, että Rooman valtakunnan romahtaminen oli laajamittainen tapaus luettavuus-epäonnistumismallista. Kuten britit 1700 vuotta myöhemmin, roomalaisetkin yrittivät ymmärtää kohtaamiaan lukukelvottomia yhteiskuntia, mutta heidän epäonnistumisensa tässä pyrkimyksessä johti lopulta valtakunnan tuhoon.

Onko malli relevantti nykypäivänä?

Ilmaisu ”huippumodernistinen autoritaarisuus” saattaa antaa ymmärtää, että tämän kirjan näkemykset koskevat vain 1930-luvun naurettavan optimistisia, tieteestä ja tekniikasta innostuneita huippumodernisteja. Emmehän me valistuneena postmodernina aikanamme epäonnistu näin typerillä tavoilla?

Surullista kyllä, me epäonnistumme neljästä syystä:

Ideologian älyllisen huipun ja sen viimeisten vaikutusten välillä on vuosikymmenien viive.

Suuressa osassa maailmaa, erityisesti Kiinassa, autoritaarinen huippumodernismi saa viisumin, mutta postmodernismi ei.

Ehkäpä tärkeintä on, että vaikka tätä epäonnistumistapaa on helpointa kuvata huippumodernistisen ideologian termein, se on itse asiassa inhimillisen ajattelun perustoimintatapa, joka on ajallisesti ja ideologisesti neutraali. Jos on totta, että roomalaiset ja britit onnistuivat epäonnistumaan näillä tavoilla, niin voivat myös kaikkein postmoderneimmat Obama-tyypit. Kieli on vain erilaista, siinä kaikki.

Ja ei, nykyisin suositut ”kiviä polkujen pieliin” ja käyttäytymistaloudellinen ”valinta-arkkitehtuuri” -suunnittelufilosofiat eivät tarjoa immuniteettia näitä vikatilanteita vastaan. Itse asiassa polkujen kiveäminen naiiveilla tavoilla on yksi tapa , jossa tämä vikaantumistapa esiintyy (tapa välttää se olisi jättää tietyt polut kiveämättä). Valinta-arkkitehtuuri (jota sen kannattajat kutsuvat ”vapaamieliseksi paternalismiksi”) näyttää vain pukevan autoritäärisen huippumodernismin ohuen varovaisuuden ja empiirisen kokeilun päällykseen. Keskeisenä dogmina on edelleen perusluonteinen ja vaarallinen ”minä olen sinua tieteellisempi/rationaalisempi” -paternalismi.

[Toinen tekninen sivuhuomautus: Teknologian asiantuntijoille tiedoksi pikainen (ja hyvin karkea) kalibrointikohta: puhumme tässä vesiputoussuunnittelun isoveljestä. Psykologia on hyvin samankaltainen kuin halu heittää vanhat ohjelmistot pois. Itse asiassa Joel Spolskyn postaus aiheesta Things You Should Never Do, Part I, lukee kuin suppeampi versio Scottin väitteistä. Scottin malli on kuitenkin paljon syvällisempi, vankempi, hienovaraisemmin perusteltu ja laajemmin sovellettavissa. En ole vielä miettinyt sitä loppuun asti, mutta en usko, että lean/agile-ohjelmistokehitys voi oikeastaan lieventää tätä epäonnistumistapaa sen enempää kuin valinta-arkkitehtuuri voi lieventää sitä julkisessa politiikassa].

Tee siis itsellesi palvelus ja lue kirja, vaikka sen läpikäyminen veisi kuukausia. Se kohottaa ajatteluasi suurista kysymyksistä.

Huippumodernistinen autoritarismi yritys- ja henkilökohtaisessa elämässä

Näiden ajatusten soveltaminen henkilökohtaisella/yritysalueella kiinnostaa minua itse asiassa eniten. Vaikka Scottin kirja sijoittuu julkiseen politiikkaan ja hallintoon, yksilöiden ja yritysten käyttäytymisessä voidaan havaita täsmälleen sama malli. Yksilöt, joilla ei ole kykyä syvälliseen itsetutkiskeluun, soveltavat typeriä 12 askeleen kaavoja elämäänsä ja epäonnistuvat. Yritykset: no, lukekaa Gervais Principle -sarja ja Images of Organization. Historiallisena huomiona Scott toteaa, että neuvostoliittolainen suunnittelumalli, joka on vastuussa monista näyttävistä laillisuuspuutteista, johdettiin yritysten tayloristisista ennakkotapauksista, joita Lenin aluksi kritisoi, mutta myöhemmin muutti ja hyväksyi.

Viimeinen jälkikirjoitus: nämä ajatukset ovat vaikuttaneet vahvasti kirjaprojektiini, ja ilmeisesti olen miettinyt niitä pitkään huomaamatta. Eräs hyvin varhainen postaus tässä blogissa (luulen, että vain kourallinen teistä oli paikalla, kun julkaisin sen), joka käsitteli Harry Potter -sarjaa ja sen suhdetta omaan robotiikkatyöhöni, sisältää joitakin näistä ajatuksista. Jos olisin lukenut tämän kirjan aiemmin, postaus olisi ollut paljon parempi.

  Lähde: http://www.ribbonfarm.com/2010/07/26/a-big-little-idea-called-legibility/

Viimeksi puhuin rajoituksista ja niiden vapauttavasta voimasta. Sitten on tietysti rajoja: musiikkityylien rajoja, genrerajoja. Niissä ei ole sinällään mitään pahaa, vaikka niiden parjaaminen onkin ollut muodissa. Eihän rajoja itsensä ympärille olekaan tarkoitus pystyttää. Eihän rajoja... todellisuudessa olekaan.

Nimeäminen auttaa ymmärtämään, ja jopa vie eteenpäin. Jokainen genrenimi luo samalla monta uutta kommenttia ja yhdistelmää ympärilleen. Rajat eivät rajoita vaan porautuvat syvemmälle, analysoivat ja nimeävät. Nimeäminen kertoo mielikuvituksen käytöstä ja kontekstin tuntemuksesta musiikin kuuntelussa ja kuvauksessa. Ei näitä nimiä ole niin vakavasti tarkoitus ottaa.

Klassisen nykymusiikinkin sanastossa olisi hauskaa nähdä vastaavaa, verbaalisesti virtuoosista alajakojen rikkautta kuin kevyessä musiikissa: bedroom pop, cybergrind, rustic electronica, alt-lounge... Monesti kun perustetaan uusi bändi tai arvostellaan sen levy, luodaan uusi genresana. Yleisö välittömästi ymmärtää uudissanasta musiikin liittymisen laajempaan viitekehykseensä, ja sitten joko tietää kiinnostua tai pysytellä etäällä. 

Mitäs alagenrejä meillä Suomessa on? Minimalismi, modernismi, uusromantiikka, crossover? Näistä on vuorollaan joku pannassa tai epäilyksen kohteena. Tällä hetkellä 'modernismi' vaikuttaa julkisen keskustelun perusteella olevan jonkinlainen myyttinen taruolento, joka pitää paradoksaalisesti moniarvoisuuden nimessä kukistaa. En oikeastaan edes ymmärrä, mitä 'modernismilla' milloinkin tarkoitetaan. Eikö minimalismikin ole osa sitä? Eikö modernismi liity 1900-luvun alkuvuosikymmeniin? Tai jos sitä pidetään ajattomana asenteena, uusiutuvana vastareaktiona akateemisuudelle ja pysähtyneisyydelle, niin mitä sitä vastustava musiikki sitten on? Lapsikin tietää, että joka toista haukkuu, on itse. Lisäksi koko yhden totuuden (tai vääryyden) retoriikka nähdään pian takapajuisen mustavalkoisena ja myötähäpeää aiheuttavana.

100 vuotta sitten syntynyt säveltäjä, musiikkikirjoittaja ja taiteilija John Cage (1912–1992) sanoi jo 20 vuotta sitten (tammikuussa 1992), että "elämme aikaa, jossa ei ole valtavirtaa, vaan [-] olemme tulleet suistoalueelle, deltalle, ehkä jopa deltakin ohi valtamerelle joka vie takaisin taivaisiin".

Navigaattoria, anyone?