#asiateksti

Taiteen yksityisestä rahoituksesta, erityisesti liike-elämän mukaantuonnista käydyn keskustelun taustalla kulki huoli taiteen autonomisuudesta. Pelätään rajoitteita. Minä pelkään nyt, että keskustelu ei ollut aivan reilu rajoitteita kohtaan.

Minä nimittäin rakastan rajoitteita. Asetan niitä itselleni teos teokselta yhä enemmän, tai siltä ainakin tuntuu. Puristusta, timantteja – tiedättehän. Ei kuitenkaan pakkopaitaa, vaan jokainen itseni asettama rajoite sanoo eri tavoin ja eri suunnasta: "tee paremmin!". Hiomista, kirkastamista, voimaa. Löysät pois. Otan myös käytännön rajoitteita mielelläni vastaan. Jos huomaan keskittyneeni liikaa tiettyihin soittimiin ja niille ominaisiin keinovaroihin, toivotan – alkuhämmennyksen jälkeen – tervetulleeksi tilauksen aivan toisenlaisille, yllättäville instrumenteille. Nyt aiemmin polttopisteessä olleiden tekniikoiden käyttö ei enää edes ole teknisesti mahdollista. Tällainen rajoitus laittaa etsimään tietä syvemmälle, lähemmäksi omaa sisintään, aivan oman taiteellisen sanottavansa juurille ja pois pinnallisista maneereista. Myös erilaisten yleisöjen ja musiikinlajien kohtaaminen avaa horisontteja ulos ja sisään. (Myös musiikista kirjoittaminen on osa tätä prosessia.)

Kuten sanottua, luovuuteen kuuluu se mahdollisuuksien äärettömyys, että etevä taiteilija kyllä löytää tien.

Ainoat tilaajilta koskaan saamani rajoitteet ovat liittyneet kokoonpanoon, teoksen kestoon, ja joskus harvoin käytännön sanelemasti teoksen vaikeusasteeseen. Näin siis Suomessa, Saksassa, Ranskassa, Australiassa, Japanissa, Balttiassa... Arvot vaikuttavat globaaleilta. Kerran sain tiedokseni Berliinissä tapahtuvan kantaesityskonsertin konseptin ('groove - tabu nykymusiikissa?'), johon sain tilausteoksessani reagoida haluamallani tavalla, myös olla reagoimatta. Pari kertaa on lisäksi muistutettu, että "kyseessä on lapsille suunnattu projekti". Tähän reagoin helpotuksen huokauksin: musiikkiani tulevat kuuntelemaan keskimääräistä ennakkoluulottomammat!

Hyvin meni, diggasivat.

Kaikki rajoitteet eivät siis suinkaan rajoita, vaan ne voivat toimia kipinänä.

Taiteen yksityistä rahoitusta käsittelevä reportaasimainen kirjoitukseni puhutti sosiaalisessa mediassa. Keskusteluun osallistui säveltäjiä, festivaalijohtaja, merkittävän taidetta tukevan säätiön suunnittelija ja minä. Keskustelu oli lähes epätodellisen asiallista ja sivistynyttä nettikeskusteluksi. Yllätyin, että sitä ylipäänsä käytiin. Nöyrät kiitokseni osallistuneille. Lienee paikallaan kirjata ylös tuon keskustelun antia tännekin.

Spahlingerin kieltäytyminen Siemens-rahoista melko yllätyksettömästi teilattiin mustavalkoisena kekkulointina, joskin sen provokatiivisuus ja Occupy Wall Street -henkisyys huomattiin. Melko kohtuuton veto. Raha on rahaa. Pitikö heti ruveta hankalaksi ja mahdollisesti säikyttää yritysmaailma pois. Hyvähän se vaan on, että aito korkeakulttuuri aidon kiinnostuksen kera noteerataan. Valtiollakin varmasti on tukeensa omia takaa-ajatuksiaan siinä missä yritykselläkin, ja yhtä lailla monet valtiot ovat luoneet vaurauttaan jossain historiansa vaiheessa rikoksilla. Yksityinen raha ei automaattisesti ole huonompaa, vähemmän puhdasta. Uudet rahahanat potentiaalisesti lisäävät kentän moniäänisyyttä ja toimivat vastavoimana pienen maan vielä pienemmille piireille – taideapurahoista kun päättävät taiteilijat itse, vertaisarvioinnilla. Huomautettiin myös, että taiteilijan autonomisuus on aika uusi juttu, "kummajainen".

Finansialisaatio ja nykysäveltäjien marginalisoituminen kulkevat käsi kädessä. Sattumaa?

Ilahduin suuresti lukiessani Tampere Biennalen lehdistötiedotteesta festivaalin proaktiivisuudesta rahoittaa sävellystilauksia uusista lähteistä. Esittäviltä muusikoilta kantautuva viesti kun on yhä enenevässä määrin ollut se, ettei rahaa uusien teoksien tilaamiseen tunnu löytyvän. Itsellenikin olisi kyllä vaikka kuinka paljon sävellystöitä niin koti- kuin ulkomailla, mutta pelkästä soittajien innostuneisuudesta ei elä; käyttämässämme yhteiskuntamallissa ammattilaisen kuuluu saada työstään taloudellinen korvaus. Meidän alallamme koulutetaan paljon, mutta työtilaisuuksia valtio luo vähän. Itse koen kilpailun sinällään hyvänä, kunhan se piiskaa oman luovan potentiaalinsa täysimääräisempään hyödyntämiseen (uusiin innovaatioihin) ja palkitsee korkeista taiteellisista ansioista – eikä menestystä nähdä talouden näkökulmasta, reaalisena tai kuviteltuna myyvyytenä. Internet-aikahan ajoi (tai ainakin ihan kohta ajaa) ohi massatuotetun kaupallisen kultapossumusiikin, ja aina vaan aidommat asiat nousevat erilaisten pienten (globaalien tai paikallisten) osajoukkojen menestyksiksi. Jälkeenpäin voitaneen sanoa, että taidemusiikki on näyttänyt tässäkin tietä.

Rahoituksen sävellystilauksiin myöntävät tyypillisesti erilaiset yksityiset säätiöt. En tunne tarkkoja tilastoja, mutta asianosaisena tiedän, että rahoituksen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka sitä hakisi useammaltakin taholta samaan tilausteokseen. Ongelmana on sekin, että hakuja on päällekäin: yhden kortin varaan joko koko vuosi tai se kaikista tärkein teos säveltää; yksi varma duuni vai päävoittona hetkellinen täysipäiväisyys? Mutta entä kun anomuksen toisena allekirjoittajana on mahdollisesti jo ystäväksi muodostunut muusikko ("tilaaja"), joka hikoilee omien rahoitus- ja keikkakiinnityskuvioidensa kanssa? Hänen on vaikea ehdottaa nykymusiikkifestivaalille kantaesitystä teoksesta, jota ei ehkä tulekaan. Entäs mitä sitten tekee festivaali? Sen merkittävyys ja sitä myöten julkinen tuki tulee sen keskittymisestä uuteen musiikkiin, jonka saaminen maksaa. Säveltäjää haluaa siis koko esityskoneisto, mutta säveltäjälle pitäisi saada jostain se liksakin. Laskennallisesti Suomen sävellyspalkkiotaso vastaa parhaimmillaan minimipalkkaa. Tyypillinen tilattava teos syntyy parissa kuukaudessa. Peanuts.

Tampere Biennalen taiteellinen johtaja, säveltäjä Olli Virtaperko on löytänyt yhden ratkaisun yksityisistä mesenaateista ja mainitsee esimerkkinä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilausteokset festivaalilla. Rahoitusvaikeusvalittelun sijaan onkin iloista nähdä tilaavalta taholta aloitteellisuutta; vertauskohtana voidaan ajatella pirteä ja optimistinen, mutta hyvin minimaalisilla julkisilla tuilla toimiva amerikkalainen nykymusiikkielämä, jossa fundraising on arkipäivää. Mikäli valtiovalta ei nosta taiteen ja kulttuurin määrärahoja nykyisestä, joudutaan kysyntään vastaamaan nykytilannetta kirjavammilla julkisen ja yksityisen rahoituksen yhdistelmillä meilläkin. Paino sanalla joudutaan. Amerikkahan on kuuluisa esimerkiksi siitä, että sen uusliberaali lainsäädäntö (tai säätelyn puute) käynnisti muutama vuosi sitten globaaliin rahoitusmarkkinakriisiin. Tämän perhosvaikutus johti Kreikan julkisten palveluiden yksityistämiseen ja hyvinvointietujen purkamiseen. Tuloerot kasvavat, koulutus ja sivistys katoaa kansalaisten ulottumattomiin, ja puhun nyt Yhdysvalloista. Samaan aikaan meilläkin on pienin erin ajettu sivistys- ja hyvinvointivaltiotamme alas, milloin milläkin tekosyyllä. Ensin elettiin paperista, sitten Nokiasta, tulevaisuudessa pitäisi elää luovuudesta. Yhdysvalloissa nuoret katsovat ihaillen Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin suuntaan.

Samaan aikaan Tampere Biennalen ohjelmajul(k)istuksen kanssa taiteen julkisen rahoituksen tematiikka on ollut tapetilla myös Saksassa, mutta meikäläisittäin ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta.

Saksalainen säveltäjä Mathias Spahlinger on nimittäin juuri näyttävästi luopunut sveitsiläisen Usinesonore-festivaalin tilaaman teoksen sävellyspalkkiosta. Syynä on festivaalia taloudellisesti tukevan Ernst von Siemens -säätiön 6 500 euron korvamerkitty tuki teokselle. Avoimessa kirjeessään festivaalin johdolle Spahlinger paheksuu nimensä ja teoksensa näyttävää yhdistämistä kaupallista voittoa tavoittelevan yhtiön musiikkisäätiöön. Säveltäjä kritisoi kirjeessään jyrkin sanoin yksityistä tukea taiteelle, pitäen sitä Siemensin tapauksessa laskelmoituna yrityksenä parantaa konglomeraatin julkisuuskuvaa. Spahlinger mainitsee Siemensin tietoisesti hyötyneen natsipuolueen keskitysleirien orjatyövoimasta 1940-luvulla, jolloin yhtiön hallituksessa istui musiikkisäätiölle nimensä antanut Ernst von Siemens. Säveltäjä myös puhuu suuryritysten voitontavoittelussaan riistävän (vieras)työvoimaansa edelleenkin ja saavan vieläpä taiteelle lahoittamansa varat vähennettyä verotuksessa. Spahlingerin mukaan kyseessä on kulttuurin varjolla tapahtuva tulonsiirto kansallisista verovaroista yksityisen yrityksen PR-kampanjoihin.

Näyte Spahlingerin kielenkäytöstä (saksasta suomentanut Jarkko Hartikainen):

"Tämänkaltainen taiteen ja taiteilijoiden esittely, välineellistäminen mainoksiksi (en ole profaanistamista vastaan, toisin tehtynä tässä maailmassa kiinni oleminen ei voisi taidetta vahingoittaa), on omalle katsantokannalleni vastakkaista ja vie taiteelta – niin kuin minä taiteen ymmärrän – sen uskottavuuden. Tehdäkseni tämänkaltaisen röyhkeyden torjumisen mahdolliseksi, luovun sävellyspalkkiostani. [-] Monilla ei olisi tähän varaa, mutta minulla on, ja siksi sen teen. [-]

Yksityisten säätiöiden raha ei ole yksityistä. [-] Ken on kyllin rikas perustaakseen säätiöitä, maksaa joko liian alhaista palkkaa tai liian vähän veroja. Hän lisäksi hyötyy lahjoitusten verovähennysoikeudesta, eli todellisuudessa yksityistää yhteistä omaisuutta, edistää omaa päätösvaltaansa ja näkyvyyttään hyväntekijänä samalla riistäen "omalla", julkisesti ja yhteisöllisesti tuotetulla yksityisomaisuudellaan julkista käyttöä ja demokraattista päätösvaltaa. Näin ollen hän todellisuudessa toimii demokratiaa vastaan." (Lähde: nmz Online)

Aika hurjaa tekstiä, eikö olekin? So ist Deutschland, Saksassa säveltäjätkin ottavat kantaa. Näkökulmia aiheeseen on monia, ja saa nähdä miten meillä mahdollisesti asiasta aikanaan keskustellaan. Tiedän, että monet eivät pysty näkemään mitään pahaa taide-elämän lisärahoituksessa. En kuitenkaan lähde ottamaan selvää Spahlingerin sanojen ja tekojen mahdollisesta suhteettomuudesta, mitä Siemensiin tai sen musiikkisäätiöön tulee. On syytä huomata, että varsinaisestihan Spahlinger kritisoi sitä, ettei taiteilijan ole aina mahdollista etukäteen tietää, mistä varoista hänen sävellyspalkkionsa maksetaan ja mihin yhteyteen hänen taiteilijapersoonansa liitetään. Festivaalit kun saavat usein tukea monista pienistä lähteistä. Tässä tapauksessa asiain tola oli käynyt ilmi säveltäjän asiaa erikseen kysyessä – ja sittemmin nähdessä ohjelmakirjan luonnoksen suurikokoisine Siemens-logoineen nimensä vieressä. Spahlinger kutsui kohteluaan "hyökkäykseksi itsekunnioitustaan vastaan".

Aina onkin hyvä pohtia ja tehdä selväksi, mitä yhteistyössä toimiminen tarkoittaa myös yhteistyökumppanin näkökulmasta (vrt. Guggenheim, vaalirahoitus…). Tampereella tilaussävellysmesenaatteja ovat yksi voittoa tavoittelematon taidesäätiö ja kolme tiukasti nimettöminä pysyttelevää yksityishenkilöä, minkä lisäksi Yleisradio on tilannut yhden teoksen. Vastavuoroisuutta vaativia sponsorisopimuksia ei siis käsittääkseni ole syntynyt, vaan mennään rehdisti l'art pour l'art (vai pitäisikö sanoa l'argent pour l'art). Muiden kuin yleishyödyllisten toimijoiden kanssa toimimisen vaikutukset sen sijaan on hyvä ottaa koko laajuudessaan huomioon myös, kun mietitään ja verbalisoidaan taiteilijan merkitystä nyky-yhteiskunnassa.

Itse näen postiivisena sen, että taiteen merkitys tunnustetaan yhä laajemmin. Vapauteemme tarvitsemme rahaakin, ja raha tuo näkyvyyttä. Tampere Biennale onnistui tuplaamaan tilausteosten määrän edellisestä festivaalista kuuteen. Hienoa, Olli! 

I, for one, welcome our new Nokia Angry Birds overlords.*

(*Kunhan hinnasta, ehdoista ja syytesuojasta sovitaan.)

© 2012 Jarkko Hartikainen

Erään sinfoniakonsertin väliajalla jouduin lyhyessä ajassa, suoran valtakunnallisen radiolähetyksen neulansilmässä yrittää vastata kysymykseen "Miksi olet taiteilija?". Yritetäänpä uudelleen.

Uteliaana ihmisenä musiikillisen ilmaisuni kanava on viime aikoina uomittunut lähelle inhimillisen kokemuksen tutkimista ja kommentointia sävelteoksen kautta. Yksinkertaistetusti sanottuna tutkin omia reaktioitani ääniin ja musiikkiin ja sitten sävellän kappaleita, joissa yritän saada ihmisiä huomaamaan nämä asiat itsessään. Kuulijalle kokemus on onnistuessaan avartava.

Myös tiede avartaa. Fanitan tiedettä, ja työssäni voi nähdä tieteellisyydenkin vivahteita. Tieteellisintä työssäni lienee syntyvän teoksen konseptin ja materiaalin kartoitus­vaihe: se on usein inspiroitunut tieteestä, sekä tieteen menetelmien että jatkuvasti karttuvien saavutusten kautta. Tutkimusvaiheessa jatkotestaan esimerkiksi tietoa (psyko)akustiikasta omilla reaktioillani; käytän musiikillista herkkyyttäni tutki­musalustana. Tätä voisi kutsua 'mielen soitinopiksi'. Nykyaikaistettu soitinoppi onkin paitsi työni yksi käytännöllinen osa-alue, myös verrokki. Jatkotutkin edelleen ääniä ja musiikkia kuuntelemalla havainnointini rekisterinvaihdoksia, ylimenoalueita, äärire­kistereitä… Tämä työ ei ole tieteellisessä mielessä absoluuttisen järjestelmällistä ja eksaktiin kattavuuteen pyrkivää, vaan sen kurssia muuttaa musiikillinen vaisto, per­soonalliset mieltymykset ja materiaalista paljastuvien mahdollisten assosiaatioverkostoje­n laajuus. Lähtöpiste on kuitenkin usein tieteellisellä tavalla tarkasteleva, ja hakee tukea tieteen saavutuksista. Nousen siis taiteilemaan paitsi edeltävän musiikin, myös tieteen jättiläisten olkapäille.

Yhtenä esimerkkinä tutkimusvaiheesta voisi toimia niinkin tavanomainen ja säveltäjille tyypillinen toiminta kuin tutustuminen instrumenttiin, jolle on kirjoittamassa. Usein säveltäjä kertoo vaik­kapa "tutkineensa tässä teoksessa laajennettuja soittotekniikoita", mutta ainakin minun tapauksessani tämä tuntuisi pintapuoliselta osatotuudelta. Perehdyn toki soitto- ja soitinteknisiin asioihin ja aiem­paan kirjallisuuteen laajasti, mutta yhtäläisesti myös soittimen mahdollisuuksiin toteuttaa esimerkiksi psykoakustisen kokemisen inspiroimia ideoita, vaikkapa erilaisia akustisia illuusioita. Voimakkaita mielleyhtymiä herättävästä soittimesta etsitään myös ilmaisuasteikon tuoreampia äänikertoja, ja niin edelleen. Soitinta paitsi tutkitaan, myös sävellyksellisessä mielessä "rakennetaan". Soittajan kanssa suoritettavasta instrumentin käytännön testauksesta saatava (bio?)feedback nostaa edelleen esiin uusia kiinnostavia tutkimusalueita, joskus onnellisten vahinkojenkin kautta. 'Instrumentti' ja 'materiaali' alkavat lähentyä toisiaan. Jonkin matkaa tätä hermeneut­tista spiraalia kuljettuaan alkaakin tuntua siltä, että olisi jotain tarpeeksi painavaa syytä kirjoittaa uusi musiikkiteos.

Leimallisimmin ei-tieteellinen ja suurelta osin vieläpä ei-verbaalinenkin vaihe alkaa tästä. Sävellykselliseen problematiikkaan kouliintunut mieli alkaa tehdä musiikillisia luonnoksia, usein tutkimusvaiheesta pöllämystyneenä vieläpä omia aikaisempia tottumuksiaan kyseenalaistaen. Kysymys, ihmetyksen parkaisu tai uusi hypoteesi ovat kaikki tietenkin oivallisia taideteoksen alullepanijoita. Taide saa kokeilla ja epäonnistuakin – ihan niin kuin tiede. (Tässä tuntuu olevan jotakin hyvinvointiyhteiskunta-ajallemme ominaista: taide voi nyt olla ilmaisuvoimaista myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella.) Tieteelle ja taiteellehan on tosiaan yhteistä se, että ne omilla tavoillaan pyrkivät avartamaan maailmankuvaamme. Tieteen tekeminen ei kuitenkaan tyydytä ainakaan minun luomisennälkääni, eikä tieteen tuloksista voi nauttia tai vaikuttua samalla tavalla kokonaisvaltaisesti – mukaan lukien alitajuisesti – kuin miten taiteesta voi nauttia ja miten taide tehokkaimmillaan ihmiseen vaikuttaa. Tiede ei mene samalla tavoin ihon alle. Kumpaa sitten elämäntyönään tekee ja kumman tuloksista pelkästään nauttii on tietenkin henkilökohtainen valinta (ja uhraus).

Väittäisin, ettei sävellystyöni tiedevaikutteistaan huolimatta ole juurikaan teoreettista, ainakaan sanan tyypillisessä vähättelevässä mielessä. (Musiikkihan ei saa olla teoreettista, toisin kuin vaikkapa fysiikka, kielitiede, filosofia tai erilaiset viitekehykset, puhumattakaan vankoista pohjista.) Säveltämiseni ei nimittäin nykyjään ole niinkään abstraktia, metaforallista, tai symbolista kuin se päinvastoin on konkreettisesti ja etten sanoisi jopa eetoksellisesti ääni- ja kokemuslähtöistä. Toisaalta sellainen inhimillisen kokemuksen osa-alue kuin muistaminen tuo musiikintekemiseen haasteellisia, myös kuulijan oletetuilla tiedoilla operoivia lisäulottu­vuuksia ja -mahdollisuuksia … mutta tämä aihe vaatisi jo erillisen pohdinnan. (Yksi hyvä suomenkielinen essee aiheesta täällä.)

Codetta. Voisikin sanoa, että vastaukset kysymyksiin miten ja miksi sävellän lähestyvät toisiaan: elämä on ainutkertaista ja ihmeellistä.