miksi kahden ihmisen tiet kohtaavat

mutta matka ei jatku sittenkään

mä uskon kohtaloon

siihen että kaikella on merkitys

jokaisella ihmisellä on jokin merkitys ja syy astua elämääsi

ja siitä pois

en olisi kuitenkaan halunnut että lähdet

vaikka tiesin, että kahdesta rikkinäisestä ei tule kokonaista

mulla on ikävä sun silmiä

sitä miten katsoit minua

et katsonut ohi vaan suoraan sydämeeni

sieluni joka sopukkaan

näit minut sellaisena kuin olen

näit kivun ja surun

erikeeperillä paikatut haavat sydämessä

rikki revityt valtimot

eteiskammion täynnä tuhkaa

aortan joka paloi vielä hiilloksena

et kääntänyt katsettasi pois

kuljetit sormiasi hellästi pitkin jokaista naarmua

kukaan ei ole koskaan katsonut mua kuten sinä

siinä hetkessä korjasit minussa jotain perustavanlaatuista

valoit uuden kerroksen betonia naarmuisiin perustuksiin

sidoit mun vuotavat haavat

hellällä silityksellä mun hiuksiini

suutelit otsaa hellästi

kuin olisin jotain särkyvää

vaikka olet särkynyt itsekin

haluaisin sun syliisi takaisin

haluaisin olla haavoittuvainen

koska tiedän, että sä et lisäisi mun haavoja

miten niin lyhyt kohtaaminen voi merkitä niin paljon

olisin halunnut rakastaa sinua

mä en tiedä oletko vaan osa mun pakkomielteistä tarvetta korjata ihmisiä

en silti ymmärrä miten niin lyhyt kohtaaminen voi merkitä niin paljon

miten kaksi ihmistä voivat kohdata lokakuun pimeydessä ja loppumattomassa syksyssä

kokea jotain sellaista suurta

eivätkä tavata enää koskaan

jos jumala olet olemassa

anna minun kohdata sinut vielä uudelleen

vaikka tiedän että ei meistä olisi rakastamaan toisiamme näin palasina

toivon kuitenkin että vielä joku näkisi minut kuten sinä

hyväksyvästi ymmärtäen

lempeydellä