#larppi

Uusi video! Larppitraileri Speculum Aureumiin on nyt Youtubessa 🖤 Kosminen kauhu kohtaa Versaillesin peilisalin!

Sisko

Versaillesin esirippu raottuu – uusi peli tulossa! Pelaajahaku Speculum Aureumiin avataan pian ✨ Pelin teaser täällä.

Studio Korppikela järjesti ensimmäinen larppinsa 22.2.2020. Kiitos kaikille Varjoneuvoksen valssiin osallistuneille!

''Vuosikausia kestäneet Napoleonin sodat ovat repineet Euroopan hajalle. Juonittelut, salaliitot ja neuvonpidot käyvät kuumana suljettujen ovien takana. Historia muistaa vain Wienissä vuonna 1815 järjestetyn Tanssivan kongressin, mutta kuka päättikään oikeasti maailman herruudesta? Edelleen tulenarassa ilmapiirissä, Euroopan päällystö saa kutsun rauhanomaiseen illanviettoon Alpeille salaperäisen, mystiikkaan mieltyneen markiisittaren kartanoon... Mikä voisi mennä pieleen?''

Larppaaminen. Laji, jossa saat ja menetät asioita vuorotellen. Kun peli alkaa saat (hahmosi saa) lössin kavereita, ystäviä ja sukulaisia, kontakteja noin ylipäätään.  Kun peli loppuu, menetät kaikki edellämainitut, mutta saat tissisi takaisin. Tai näin omalla kohdalla, kun tähän mennessä olen pelannut vaan teinipoikia :’D (jos urheilurintsikat on murhaa, niin en halua ees kuvitella mitä oikeat binderit on) Viikonloppuna oli sitten pitkään ja hartaasti (syksystä lähtien?) odotettu Lily ja lupaus ikuisesta, joka oli myös Unhoittumaton -kamppiksen viimeinen virallinen peli. Itselle tää oli ensimmäinen sarjan peli jossa olin mukana, joten keskityn siihen. Oli ihan uskomatonta. Tai siis enpä muista koska olen viimeksi itkenyt noin monta kertaa kahden päivän sisällä, ollut noin helvetin ahdistunut, ja sitten lopussa ollut niin täysin avoin ja rehellinen, oma itseni (tässä tapauksessa siis Xander Nott, en minä).  Xander Nott jää minuun, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka tällä hetkellä pidän mieluusti vähän hajurakoa ja setvin ihan vaan omaa väsymystä ja omia tunteita.  Oli raskasta, kun Xanderin perhe oli mitä oli (tai ei ollut), tunteet Albusta kohtaan olivat elämää suuremmat (mustasukkaisuus mukaanlukien), tunne omasta riittämättömyydestä vaivasi samoin kuin tunne siitä, että minua oli vaikea rakastaa. Välillä tuntui, ettei kehenkään aikuiseen voinut luottaa, ja että koko ajan tapahtui vain entistä ikävämpiä ja kamalampia asioita. Vampyyrihyökkäys jähmetti ja teki Xanderista itkevän, tärisevän, keinuvan möykyn sairaalasiiven lattialle. Ja melkein saman tien piti lähteä uuteen taisteluun.  Loppua kohti jotain positiivista kuitenkin tapahtui, Xander alkoi pikkuhiljaa tuntea, että uskalsi olla rehellisesti oma itsensä, avautua asioista, joista oli aiemmin visusti pitänyt suunsa kiinni, ja päästää irti sellaisista jutuista, jotka olivat kaivelleet. Enää ei tarvinnut esittää mitään, jotta isä olisi ylpeä (vaikka se homorakkauden tunnustaminen Potterin poikaan taisikin olla isälle liikaa). Minun pitää epäilemättä vielä käsitellä näitä asioita lukuisien fanficcien kirjoittamisen muodossa, ja olisi ehkä mahtavinta ikinä, jos saataisiin vielä aikaan “kaikki oli hyvin” -peli, joka keskittyisi Albuksen ja Xanderin suhteen lisäksi perheen välisiin ongelmiin ja ennakkoluuloihin, erityisesti olisi mahtavaa saada Mulciber, Harry, ja Xanderin isä samaan huoneeseen.  Netflix & Chill pitää myös muistaa, oli ihanaa kun oli porukka, johon saattoi turvautua, vaikka kaikki tyypit ei olleet Xanderille ihan hirveän mieluisia (vitun Myles), ja oltiin tehty yhdessä vähän huonoja päätöksiä, joista Xander sai sitten saarnan Mulciber-sedältään (”Miksi???”). Tästä voisi vääntää ihan hyvin romaanin, mutta tältä erää jääköön tähän. Larpatkaa, ihmiset, se on ihan parasta (vaikka peldis onkin saatanasta, omaa edelleen odotellessa)!

Minä: Byäää, Endgamen jälkeen on ollut niin tyhjä olo, onneks larppijuttujen valmistelulla saa vietyä ajatukset muualle Random ajatus: Entä sitten kun larppi on ohi? Minä: ...