Larppaaminen.
Laji, jossa saat ja menetät asioita vuorotellen.
Kun peli alkaa saat (hahmosi saa) lĂśssin kavereita, ystäviä ja sukulaisia, kontakteja noin ylipäätään.Â
Kun peli loppuu, menetät kaikki edellämainitut, mutta saat tissisi takaisin. Tai näin omalla kohdalla, kun tähän mennessä olen pelannut vaan teinipoikia :âD
(jos urheilurintsikat on murhaa, niin en halua ees kuvitella mitä oikeat binderit on)
Viikonloppuna oli sitten pitkään ja hartaasti (syksystä lähtien?) odotettu Lily ja lupaus ikuisesta, joka oli myÜs Unhoittumaton -kamppiksen viimeinen virallinen peli. Itselle tää oli ensimmäinen sarjan peli jossa olin mukana, joten keskityn siihen.
Oli ihan uskomatonta. Tai siis enpä muista koska olen viimeksi itkenyt noin monta kertaa kahden päivän sisällä, ollut noin helvetin ahdistunut, ja sitten lopussa ollut niin täysin avoin ja rehellinen, oma itseni (tässä tapauksessa siis Xander Nott, en minä).Â
Xander Nott jää minuun, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka tällä hetkellä pidän mieluusti vähän hajurakoa ja setvin ihan vaan omaa väsymystä ja omia tunteita.Â
Oli raskasta, kun Xanderin perhe oli mitä oli (tai ei ollut), tunteet Albusta kohtaan olivat elämää suuremmat (mustasukkaisuus mukaanlukien), tunne omasta riittämättĂśmyydestä vaivasi samoin kuin tunne siitä, että minua oli vaikea rakastaa. Välillä tuntui, ettei kehenkään aikuiseen voinut luottaa, ja että koko ajan tapahtui vain entistä ikävämpiä ja kamalampia asioita. VampyyrihyĂśkkäys jähmetti ja teki Xanderista itkevän, tärisevän, keinuvan mĂśykyn sairaalasiiven lattialle. Ja melkein saman tien piti lähteä uuteen taisteluun.Â
Loppua kohti jotain positiivista kuitenkin tapahtui, Xander alkoi pikkuhiljaa tuntea, että uskalsi olla rehellisesti oma itsensä, avautua asioista, joista oli aiemmin visusti pitänyt suunsa kiinni, ja päästää irti sellaisista jutuista, jotka olivat kaivelleet. Enää ei tarvinnut esittää mitään, jotta isä olisi ylpeä (vaikka se homorakkauden tunnustaminen Potterin poikaan taisikin olla isälle liikaa).
Minun pitää epäilemättä vielä käsitellä näitä asioita lukuisien fanficcien kirjoittamisen muodossa, ja olisi ehkä mahtavinta ikinä, jos saataisiin vielä aikaan âkaikki oli hyvinâ -peli, joka keskittyisi Albuksen ja Xanderin suhteen lisäksi perheen välisiin ongelmiin ja ennakkoluuloihin, erityisesti olisi mahtavaa saada Mulciber, Harry, ja Xanderin isä samaan huoneeseen.Â
Netflix & Chill pitää myĂśs muistaa, oli ihanaa kun oli porukka, johon saattoi turvautua, vaikka kaikki tyypit ei olleet Xanderille ihan hirveän mieluisia (vitun Myles), ja oltiin tehty yhdessä vähän huonoja päätĂśksiä, joista Xander sai sitten saarnan Mulciber-sedältään (âMiksi???â).
Tästä voisi vääntää ihan hyvin romaanin, mutta tältä erää jääkÜÜn tähän. Larpatkaa, ihmiset, se on ihan parasta (vaikka peldis onkin saatanasta, omaa edelleen odotellessa)!
