#kuntoutuminen

Miten ihmiset joil on kroonisia kipuja syystä tai toisesta diilaa sen kanssa et kivut tai lääkkeet vetää aikalailla työkyvyttömäks välillä? Mul on vaikeuksia diilaa sen kanssa et tulevaisuus tulee olee sitä et vähän väliä joutuu laittaa elämän viikoks paussille ja palaa sängynpohjalle, tarviin vertaistukea ja neuvoja :D

Mä tarviin jotain struktuuria mun elämään. Tarviin töitä. En jaksa enää velloo omassa saamattomuudessani ja omissa vaikeuksissani. Mut en myöskään suostu enää vähättelemään niitä. On totta ettei mun pää eikä kroppa todennäkösesti kestä normaalia täyspäivästä duunia, sitä on ihan turha lähtee kieltämään. Mut vaihtoehtoja on varmasti muitakin, jos vaan varmistan tulevani kuulluksi. Mua on aina pelottanu yrittää koska uskomatonta mutta totta, mul on häikäisevän vahva työmoraali silloin ku oon töissä. Pitää vaikuttaa hyvältä, pitää antaa kaikkensa. Pitää jaksaa, aina. Pitää osata, kaikki. Olla reipas - aina. Haluun tehä duunini ihan järettömän hyvin. Mut se ei aina oo hyvästä. Oon luonu itelleni ihan järettömät paineet ja nostanu riman niin korkeelle ettei oo muuta mahollisuutta ku mennä sen ali. Mä en vaadi keltään muulta vastaavia suorituksia. Yritän myös pikkuhiljaa oppia ymmärtämään ettei kukaan muu ehkä myöskään vaadi niitä minulta. Mua pelottaa edelleen paljonkin et mitä tästä tulee vai tuleeko mitään, mut mä annan itelleni luvan yrittää. Jos mun kroppa alkaa pettää alta ni haen saikkua, niin kai ihmiset tekee. Sekin on kai ihan sallittua. Jos mä en pysty asioihin, mä pyydän apua. Jos pyytäminen ei riitä, mä aion vaatia. Aion antaa itelleni luvan yrittää.

En jaksais enää olla väsyny Pimee aika väsyttää. Sattuu koko vitun ajan ja se väsyttää. Tarviin hirveesti kipulääkkeitä koska sattuu ja sit lääkkeet väsyttää. Väsyttää kans se et about ketään ei jaksa enää kiinnostaa. Ymmärrän kyl et kyllästyttää eikä tää muiden elämiä liikuta, mut mun oma on muuttunu kokonaan. Tiiän ettei se näy ulospäin niin paljoa koska en haluu et se näkyy, mut sitä suuremmalla syyllä on niiiin väsyttävää ettei jakseta ees esittää kiinnostunutta saati empaattista silloin jos otan asian puheeks. Ku puhun mä kuitenki muustakin. En jaksais. Oon väsyny. Liian. En jaksa sitä et mun elämä on jatkuvasti lääkärii ja kuntoutumista ja kokeita ja sattumista ja tutkimuksia enkä voi vaikuttaa mihinkään. Enkä jaksa sitä et joudun diilaamaa sen kanssa yksin.

Duuuudes otin nyt viikonloppuna ekat askeleeni ilman keppejä! Lääkärit oli hemmetin väärässä ja mä oon super. o/ Ihan hullua ku muutama kuukaus takaperin ennuste oli se et tuskin tuun normaalisti kävelemään enää, ja nyt kuljen jo kävelykepin kaa lyhyitä matkoja ja muutamia askeleita pystyy ottaa ilman keppiäki. Ja ei hemmetti et oon ylpee itestäni tyyliin jokaisella askeleella! Työn ja tuskan takana tää on kyllä olluki. :D