#katiska

Soldier building fish traps from chicken wire. June 18th 1942 Vitele (Vidlitsa), Eastern Karelia.

I picked chanterelles and trapped a fish at my grampa's lakeshore sauna.

En koskaan uskonut kirjoittavani blogin tyyppisiä julkaisuja tai esittäväni omia mielipiteitäni tämän tyyppisessä muodossa. Toisaalta olen joskus ajatellut, että koen polttavaa tarvetta lukea, kirjoittaa ja luoda jotakin uutta. Ehkä elämäni viimeaikaiset tapahtumat yhdistettynä arkiseen aherrukseen sai aikaan sysäyksen, joka pakotti tämän junan liikkeelle. Ehkä näin Janne Patjaksen tyylissä tuoda julki omat mielipiteet jotakin innoittavaa. Ehkä Jussi Untolahden blogi ja Juha-Petri Mäkelän raviartikkelit olivat tämän kaiken takana. Ehkä uskon siihen, että kun teet jotakin sydämellä, ei siitä voi syntyä mitään huonoa.

Kelataan sen verran aikaa taaksepäin, että saavumme pisteeseen, jossa ajatukseni kävivät harhailemaan ja mietin että olisi mukava purkaa ajatuksiani jonkinlaiseen kirjalliseen muotoon. Kelattuamme riittävästi saavumme hetkeen, jossa harhailen vuonna 2011 noin 27-vuotiaana jossakin Tampereella, melko vahvasti humaltuneena ja hoen itsekseni isäni opettamaa mantraa ”Kyllä me selvitään, jos ei tänään, niin huomenna!”. Ilta päättyi normaalisti, mutta nukahtaessani en ollut tietoinen, että huomisen oli määrä muuttaa koko loppuelämäni.

Viettäessäni iltapäiväkrapulaa, tulin lukeneeksi muutamia blogikirjoituksia ja muita sekalaisia artikkeleja aina tieteestä viihteeseen. Illalla kirjauduin City.fi palveluun ja selailin naisten profiileja – rehellisyyden nimissä on todettava, että sieltä löytyi erittäin kaunis nainen nimimerkillä ”Katiska”. Katiskan selkeitä vahvuuksia olivat pohojalainen hullunpalo silmissä ja toisaalta hyvin arvaamaton hymy, joka kätkee taakseen paljon enemmän kun kertoo – olin siis kohdannut eräänlaisen ”Häjyn”. Todetaan selvyyden vuoksi, että en itse ole Pohjanmaalta, olen Jaalasta, mutta jonkinlainen yhdistelmä Tamperetta ja Kymenlaaksoa sai minut lähestymään tuota naista. Kehuin hänen hulluja silmiä ja iskin viestiin mukaan smailarin. Melko kauan jouduin odottamaan vastausta, jopa niin kauan, että jos olisi mennyt päivän pidempään, en todennäköisesti olisi koskaan kuullut hänestä. Katsokaas kun City.fi palvelu säilytti siihen aikaan lähettämiäsi viestejä tietyn ajan, jonka jälkeen ne hävisivät eetteriin. Tällä kertaa kävi kuitenkin hyvä mäihä ja tytteli vastasi kysellen kiinnostuneena lisää.

Totta tosiaan en koskaan ajatellut tapaavani ketään netin kautta, en ainakaan vakavasti, mutta siinä se tilanne nyt sitten oli. Lisämausteena sopassa oli vielä överiromanttinen tarina siitä, että jos nimimerkki ”Katiska” olisi päivää myöhemmin katsonut profiiliaan City.fi palvelussa, emme olisi ikinä tavanneet – ainakaan tämän palvelun kautta. Lisäksi tilanteessa oli vielä ollut muuttujana, että nimimerkki ”Katiska” ei ollut yrittäessään kirjautua palveluun, muistanut salasanaa lukuisista yrityksistä huolimatta ja meinannut useaan otteeseen luovuttaa.  Häntä oli siis ajanut pakottava tarve kirjautua palveluun, joka tietenkin on ollut ”kohtalo”, joka lopulta sai hänet muistamaan salasanan.

Keskustelimme netissä ja puhelimessa jokaisena viikon päivänä useita tunteja. Aika tuntui melko suhteelliselta käsitteeltä ja touhu meni jopa niin pitkälle, että tulostin nimimerkki ”Katiskan” kuvan jääkaapin oveeni, koska pidin sitä erityisen kauniina. Kuvassa oli jotakin vangitsevaa - olin pahan kerran pulassa.

Tiesittekö että katiska on yksi vanhimmista pyydymalleista. Olin alusta asti varma, että katiskalla ja "Katiskalla" oli jotakin yhteistä. Suunta oli annettu, enää tarvitsi löytää määränpää.

ONLY 13 DAYS BEFORE HEWWO COMES TO FINLAND AND LESS THAN MONTH TILL KATISKA COMES ;-----------; I'VE MISSED THEM SO MUCH!