Kiinni Arjessa

Olen perusluonteeltani hyvin analyyttinen, määrätietoinen, jääräpäinen ja sinnikäs. Nämä perusluonteenpiirteet ovat kannatelleet minua hetkinä, jolloin on ollut kyse omien pelkojen tai itsensä voittamisesta. Ajattelin tässä kirjoituksessa pysähtyä muistelemaan sitä pienen pojan ajatusmaailmaa, jolloin nämä luonteenpiirteet punnittiin ensimmäistä kertaa ja olin pakotettu kohtaamaan ensimmäisen todellisen pelkoni. 

Pelko puree kovaa

Palaan ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin asuin Jaalan Kirkonkylällä – osoitteemme oli muistaakseni Kukkuvantie 16. Olimme muuttaneet Jaalaan Kuusankoskelta, kun äiti ja isä olivat ilmeisesti päättäneet, että haluavat asua maaseudulla. Myöhemmin olen ajatellut, että Jaala oli varmasti myös halvempi paikka asua kuin Kuusankoski.  Kuusankoski oli tuohon aikaan vaurastunut UPM Kymmene paperiteollisuuden siivittämänä ja alueella asui hyvin toimeentulevaa väkeä. En varmistanut tämän oletuksen todenperäisyyttä, joten voin olla hyvin väärässäkin.

Noin 4-6 vuoden ikäisenä minua puri koira vasempaan käteen, joka teki verta vuotavan haavan lisäksi jonkinlaisen haavan pienen pojan mieleen. Lopulta se haava ilmeisesti tulehtui, koska aloin pelkäämään koiria. Pelkäsin niitä niin paljon, että eräänä kertana ala-asteen välitunnilla oli ”Piki” niminen koira laskettu vapaana juoksemaan ala-asteen pihalle – olin tuolloin noin 7-8 vuotias. Näin jälkikäteen ajateltuna, ei kovin kummoista, mutta tuolloin se sai aikaan asteittaisen paniikin ja karkasin koulusta. Juoksin niin kovaa kun jaloistani pääsin läheiseen metsään ja piilouduin niin opettajilta kun ”Pikiltä”. Kaikki koiriin liittyvä pelko siis jotenkin kiteytyi ”Pikiin”, joka oli nimensä mukaisesti musta iso uros koira, joka kaiken muun hauskan lisäksi asui naapurissa erään hyvän kaverini kodissa.

Pohdiskelin tuota koirapelkoa pitkään omassa mielessäni, näin siitä unia ja varoin joutumasta koirien kanssa tekemisiin. Oli kuitenkin musertavan tylsää, että en voinut käydä kaverini luona, koska siellä oli koira. Eräänä päivänä tunne siitä, että tuo ”peto” oli kohdattava ja nujerrettava jopa hävettävältä tuntuva pelkoni valtasi koko sydämeni. En oikeastaan miettinyt sen jälkeen montaa sekuntia miten sen tulisin tekemään, vaan päätin että menen käymään naapurissa, teen tuttavuutta ”Pikiin” ja voitan pelkoni. Matka naapuriin tuntui melko pitkältä, mutta sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti, enkä muista kunnolla mitä kaikkea tapahtui – sen muistan, että tuona päivänä istuin silittämässä tuota koiraa ja olin rauhallinen. Siitä eteenpäin olen pitänyt koirista ja uskon, että minullakin tulee vielä olemaan oma koira. 

Pelaat korteilla jotka jaettiin

Kohtasin siis pelkoni yksin – olen tottunut niin tekemään koko elämäni ajan, se on niin sanotusti tarttunut takkiin ja vienyt minua eteenpäin. Tunsin joskus aikaa sitten kateuden pistoksia, kun kuulin tai näin miten ystävieni vanhemmat auttoivat heitä eteenpäin. Minulta tuo jäi jotenkin puuttumaan, mutta tämäkin oli asia jonka selätin jo aikaa sitten – mielestäni kaikkia asioita ei voi laittaa vanhempien syyksi, koska jokaiselle meille peli on lopulta sama. Sinulla on ne kortit, jotka sinulle jaettiin ja sinun on pelattava parhaasi mukaan niiden korttien avulla tai sitten voit luovuttaa – valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Yritän itse vaalia sitä arvoa, että pystyisin olemaan lastemme tukena, viitoittamaan tietä ja kohtaamaan yhdessä heidän pelot ja ongelmat. Olen kuitenkin sen verran realisti, että tulen epäonnistumaan jossakin vanhemmuuden osa-alueessa, mutta toivon että minussa on miestä myöntää se lapsilleni kun se tilanne tulee. Uskon nimittäin, että kun taistelen perheeni eteen luovuttamatta hetkeksikään niin he antavat minulle epäonnistumiset anteeksi.

Olimme Katin kanssa tapailleet kuukauden, kun Kati ehdotti tyttärensä tapaamista. En tiennyt mitä odottaa, mutta muistan edelleen, mitä ajatuksia ja tunteita pelkkä ehdotus sai aikaan. Ensin ajattelin, että asiassa ei olisi mitään kummallista, mutta hyvin nopeasti mieleeni hiipi jonkinlainen pelko siitä, että miten tuo pieni ihminen tulisi suhtautumaan minuun, kykenenkö koskaan saavuttamaan hänen luottamusta ja miten edes selitän miksi olen tässä. En taatusti voisi kertoa tarinaa siitä kuinka tapasimme äidin kanssa – saati sivuta illan tapahtumia, en varmasti voisi uskotella olevani äidin uusi ystävä tai saati yrittää korvata tytön omaa isää. Tällaisessa tilanteessa mielikuvitus on ihmisen pahin vihollinen, sillä vaikka mitään ei ollut tapahtunut, olin ehtinyt käymään läpi useita eri skenaarioita ja tunnetiloja. Olin nähnyt mielessäni rakastavan pikkutytön, kun samaan aikaan muistin edellisen mielikuvan pienestä tytöstä, joka tekisi elämästäni vaikeaa. 

Elimme hyvin tavallista ja talvista iltaa Viikissä. Oli minun vuoroni laittaa ruokaa ja olin päättänyt valmistaa hyvin salaiseen ja monimutkaiseen reseptiin perustuvan nakkikeiton. En taida olla muistanut mainita, mutta pidän ruuan laitosta. Se jotenkin istuu siihen, miten näen miehen roolin perheessä – miehen tulee kantaa ruoka pöytään ja tämä jotenkin heijastaa sitä kirjaimellisesti. Lisäksi opin eräältä hyvin arvostetulta ja tunnetulta naiselta viisauden ruuanlaitosta, joka mielestäni on hyvin lähellä totuutta. ”Se että mies laittaa ruokaa tunteella, on puhtain ja rehellisin rakkauden tunnustus!”  Yritän noudattaa ja muistaa tämän viisauden. Tämän pienen ”aasinsillan” kautta pääsemme takaisin hetkeen, kun Sara oli tulossa kotiin ja nakkikeitto valmistui hellalla. Kello liikkui noin viiden liepeillä – muistan sen siitä, koska Saran iltaruoka-aika ei ole muuttunut kuluneessa kolmessa vuodessa mihinkään. Nakkikeitto tuoksui sille, mille nakkikeitto yleensä tuoksuu – kodille. Puhelin soi ja Kati vastasi. Puhelimessa oli katin ex-miesystävä ja Saran isä. Sara oli tuotu kotiin ja Kati syöksyi rappukäytävään noutamaan Saraa.

Sara ja Kati keskustelivat jostakin tapahtuneesta rappukäytävässä. Katsokaas nämä kaksi daamia kun keskustelevat, niin on aivan varmaa, että koko kerrostalo tietää ketkä kulkevat rappukäytävässä. Tämä pätee kyllä vaikka näitä kyseisiä daameja olisi yksi kappale rappukäytävässä, jostakin se ääni vain löytää ovien läpi postiluukusta sisään. Se on varmasti muiden asukkaiden mielestä sellainen meidän perheen tavaramerkki.

Sara saapui ovesta sisään – samassa hetkessä huomasin, että kylmä hikikarpalo vieri vasenta ohimoani pitkin vääjäämättä kohti nakkikeittoa. Pyyhin hikikarpalon viimehetkellä ohimoltani, enhän halunnut näyttää tuolle villilapselle heikkoutta, sillä olin kuullut että ne syövät aikuisia miehiä elävältä. Seisoin lieden ääressä hievahtamatta tuijottaen nakkikeiton syvyyksiin siten, että vasemmanpuoleinen käteni oli seinän puolella ja oikealla puolellani oli eteinen, jossa tuo villilapsi lymyili. Näin oikeassa silmäkulmassani liikettä eteisessä hämmentäessäni nakkikeittoa – yhtäkkiä eteisestä sinkosi valonnopea Ika-Okalta näyttävä pieni tyttö kohti omaa huonettaan. Meistä kumpikaan ei ensi alkuun uskaltanut ottaa katsekontaktia – olin jo etukäteen ajatellut, että näiden kanssa vallitsee vankilasäännöt ja silmiin katsominen on uhkauksen merkki, pidin parempana edetä nöyrästi ja pitää matalaa profiilia. Kuten niin monesti, niin myös tällä kertaa – aloitimme keskustelun siitä kuka kukakin on. Kati kertoi Saralle – minä kerroin Saralle – Sara kertoi meille molemmille ja söimme nakkikeittoa. Sain selville että 3-vuotiaat villilapset ovat monella tapaa hellyttäviä, eikä välitöntä kuolemanvaaraa ollut havaittavissa.

En tässä vaiheessa vielä tiennyt, että tämä 3-vuotias oli juuri edennyt pahimman vaiheen yli ja olin menossa kohti tulevaisuutta, jossa näkisin nekin vaiheet kun Ika-Okat syntyvät ja kasvavat 3-vuotiaiksi. Näistä alle kolmevuotiaista kerrotaan miesten kesken kauhutarinoita hämärien kapakoiden nurkka pöydissä jonne tulevat vaimot, vaimot, ex-vaimot ja lapset eivät näe tai kuule – ne tarinat on tarkoitettu miehille, miehille jotka ovat kiinni arjessa.

Asuin tuohon aikaan Tampereen Tampellassa, olin tuota ennen asunut Tampereen Pispalassa. Sinällään kivaa aluetta tuo Tampella – idyllinen koski uusien kerrostasoasuntojen läheisyydessä, ihmiset ovat ystävällisiä ja kaupunginosa on rakennettu modernisti alueella sijaitsevia vanhoja tehdasrakennuksia kunnioittaen. Tampella jätti mieleeni ja sydämeeni lämpimän muiston.

Menneinä viikkoina olin saanut Katiskalle oikean nimenkin ja se oli Kati. Katilla oli yksi herttainen pikkutyttö, jota hän kutsui milloin milläkin nimellä omasta mielialasta riippuen. He asuivat Helsingissä ja olimme sopineet, että menen käymään ensin Katin luona ja ehkä jonakin päivänä näen myös Katin tytärtä.

Matka Helsinkiin alkoi Tampereen Tampellassa sijaitsevasta parkkihallista. Käynnistin silloisen työsuhdeautoni ja suuntasin Helsingin moottoritielle. Kello oli muistaakseni viisi iltapäivällä ja matkaan menisi noin 2 tuntia. Olin lähtiessäni valinnut päälleni farkut, t-paidan, London Fly nahkakengät ja vanhan uskollisen sotaratsun eli noin 5-vuotta vanhan mustan villakangastakin – olihan tuo takki tuottanut menestystä aikaisemminkin. Ehdin matkan aikana ajattelemaan kaikki vaihtoehdot siitä, miten esittäydyn, mitä meinaan sanoa ja miten meinaan toimia.

Olin Katilta saanut käskyn suunnata Viikkiin, jonne saavuin illansuussa. Totta siis ”käskyn” – katsokaas kun Pohjanmaalla ”käsketään” ihmisiä käymään, niitä ei pyydetä tai niitä ei kysytä vaan ihmiset käsketään käymään. Kun olen tästä myöhemmin kysynyt, niin olen saanut kuulla olevani melko ”pöyröö”, mitä lie se sitten tarkoittaa – otan sen kohteliaisuutena. Näissä pohjalaisissa piilee jotakin vanhan kansan perintöä, joka ei sellaisenaan ole siirtynyt muille suomalaisille. (Kuinka tullahan toimehen pohojalaasten kaas?)

Soitin Katille, että olen hyvin lähellä ja hän voisi tulla jo ulos. Hieman varmasti käteni hikosivat kun kaarroin kerrostalon parkkipaikalle. Parkkipaikalle saapuessani näin naisen hahmon parkkipaikan reunassa odottamassa, pysäytin auton ja nousin ulos autosta. Kävelin Katin luokse ja tervehdin – kaikki tästä tervehtimisestä eteenpäin menivät täysin sen vastaisesti, mitä olin autossa suunnitellut. Ensinnäkin yritin tarjota kättä kätelläkseni Katiskaa, toiseksi en oikeastaan saanut kovin ihmismäisiä sanoja suustani ja kolmanneksi Kati lähestyi minua uhkaavasti aikeenaan halata minua, mihin minä vastasin sellaisella puolittaisella halauksen ja kättelyn yhdistelmällä, siten että meidän väliimme jäi varmasti metrin verran ilmaa. Melko hyvä startti!

Lähdimme Viikistä kohti Helsingin keskustaa ja koska oli lokakuinen syysilta, niin oli myös hämärää. Seuralaiseni tarkasteli minua ajomatkalla, jopa pistävän tarkasti ja olin melko varma, että parkkipaikalla tapahtunut show oli saanut tämän aikaan. Vuosien jälkeen minulle selvisi, että Katilla oli vain huono näkö ja hän omisti melko kovilla vahvuuksilla olevat silmälasit. Melko yksinkertaista, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen korvissani vain humisi, enkä osannut yhdistää tuimaa tuijotusta ja huonoa näköä.

Saavuimme määränpäähämme Villiin Väinöön, näin jälkikäteen, niin ehkä tuo pelkkä nimikin enteili loppuillan tapahtumia melko täsmällisesti. Otimme oluet ja riisuin upean villakangastakin päältäni. Villakangastakin alta paljastui mielestäni erittäin upea ja tunteita sisältävä AIK Göteborg ”True Love Never Dies” t-paita pienellä Ed Hardy vivahteella. Kati ei välittömästi uskaltanut sanoa, että hän inhosi tämän tyyppisiä t-paitoja ja olin onnistunut lähtiessäni laittamaan jalkaan kengät, jotka niin ikään eivät olleet hänen makuunsa. Sanotaanko että jos puhuttaisiin pesäpallosta, niin en olisi päässyt ensimmäiselle pesälle.

Nyt ei kuitenkaan ollut kyse pesäpallosta, vaan pikemminkin 0-3 takaa-ajo asema jalkapallossa. Tämän pelin minä hallitsin, en luovuttanut, vaan kävin tilaamassa oluet. Olut oli Katin lempijuomaa, joka tosin sekin selvisi vuosien varrella – tilanne 1-3. Juttelimme Villissä Väinössä melko polveilevasti asioista, kun sitten avasin sanaisen arkkuni ja kävin kertomaan sukulaisistani. Tällainen keskustelu on hyvä yleensä jättää tuleville treffeille – omissa soi tilanne 1-4.

En koskaan uskonut kirjoittavani blogin tyyppisiä julkaisuja tai esittäväni omia mielipiteitäni tämän tyyppisessä muodossa. Toisaalta olen joskus ajatellut, että koen polttavaa tarvetta lukea, kirjoittaa ja luoda jotakin uutta. Ehkä elämäni viimeaikaiset tapahtumat yhdistettynä arkiseen aherrukseen sai aikaan sysäyksen, joka pakotti tämän junan liikkeelle. Ehkä näin Janne Patjaksen tyylissä tuoda julki omat mielipiteet jotakin innoittavaa. Ehkä Jussi Untolahden blogi ja Juha-Petri Mäkelän raviartikkelit olivat tämän kaiken takana. Ehkä uskon siihen, että kun teet jotakin sydämellä, ei siitä voi syntyä mitään huonoa.

Kelataan sen verran aikaa taaksepäin, että saavumme pisteeseen, jossa ajatukseni kävivät harhailemaan ja mietin että olisi mukava purkaa ajatuksiani jonkinlaiseen kirjalliseen muotoon. Kelattuamme riittävästi saavumme hetkeen, jossa harhailen vuonna 2011 noin 27-vuotiaana jossakin Tampereella, melko vahvasti humaltuneena ja hoen itsekseni isäni opettamaa mantraa ”Kyllä me selvitään, jos ei tänään, niin huomenna!”. Ilta päättyi normaalisti, mutta nukahtaessani en ollut tietoinen, että huomisen oli määrä muuttaa koko loppuelämäni.

Viettäessäni iltapäiväkrapulaa, tulin lukeneeksi muutamia blogikirjoituksia ja muita sekalaisia artikkeleja aina tieteestä viihteeseen. Illalla kirjauduin City.fi palveluun ja selailin naisten profiileja – rehellisyyden nimissä on todettava, että sieltä löytyi erittäin kaunis nainen nimimerkillä ”Katiska”. Katiskan selkeitä vahvuuksia olivat pohojalainen hullunpalo silmissä ja toisaalta hyvin arvaamaton hymy, joka kätkee taakseen paljon enemmän kun kertoo – olin siis kohdannut eräänlaisen ”Häjyn”. Todetaan selvyyden vuoksi, että en itse ole Pohjanmaalta, olen Jaalasta, mutta jonkinlainen yhdistelmä Tamperetta ja Kymenlaaksoa sai minut lähestymään tuota naista. Kehuin hänen hulluja silmiä ja iskin viestiin mukaan smailarin. Melko kauan jouduin odottamaan vastausta, jopa niin kauan, että jos olisi mennyt päivän pidempään, en todennäköisesti olisi koskaan kuullut hänestä. Katsokaas kun City.fi palvelu säilytti siihen aikaan lähettämiäsi viestejä tietyn ajan, jonka jälkeen ne hävisivät eetteriin. Tällä kertaa kävi kuitenkin hyvä mäihä ja tytteli vastasi kysellen kiinnostuneena lisää.

Totta tosiaan en koskaan ajatellut tapaavani ketään netin kautta, en ainakaan vakavasti, mutta siinä se tilanne nyt sitten oli. Lisämausteena sopassa oli vielä överiromanttinen tarina siitä, että jos nimimerkki ”Katiska” olisi päivää myöhemmin katsonut profiiliaan City.fi palvelussa, emme olisi ikinä tavanneet – ainakaan tämän palvelun kautta. Lisäksi tilanteessa oli vielä ollut muuttujana, että nimimerkki ”Katiska” ei ollut yrittäessään kirjautua palveluun, muistanut salasanaa lukuisista yrityksistä huolimatta ja meinannut useaan otteeseen luovuttaa.  Häntä oli siis ajanut pakottava tarve kirjautua palveluun, joka tietenkin on ollut ”kohtalo”, joka lopulta sai hänet muistamaan salasanan.

Keskustelimme netissä ja puhelimessa jokaisena viikon päivänä useita tunteja. Aika tuntui melko suhteelliselta käsitteeltä ja touhu meni jopa niin pitkälle, että tulostin nimimerkki ”Katiskan” kuvan jääkaapin oveeni, koska pidin sitä erityisen kauniina. Kuvassa oli jotakin vangitsevaa - olin pahan kerran pulassa.

Tiesittekö että katiska on yksi vanhimmista pyydymalleista. Olin alusta asti varma, että katiskalla ja "Katiskalla" oli jotakin yhteistä. Suunta oli annettu, enää tarvitsi löytää määränpää.