Kansan suussa elänyt kalevalamittainen Piispa Henrikin surmavirsi lienee syntynyt jo 1200-luvulla Köyliössä. Se merkittiin ensimmäisen kerran muistiin 1600-luvulla. Runosta on useita eri puolilta Suomea tavattuja toisintoja. (x)

Lalloi cujn sitten tulli kotihin walehteli wanha naara ja sanoi pojkaiseni nuorempanj jopa on täsä sitten käynyt ruoka Ruotzin Syömä Saxa otti kakon uunjn pääldä otti ollutta kellärista heitti tuhkia sijahan heinät hejnä huonehesta kaurat kaura hingalosta heitti tuhkia sijahan. Nijn siwuj lallo loi lahtarjnsa pijlun pitkän kjrwehensä lykäjs sitten lylynsä lumellen kuin olli wuoldu wuoleskeldu syöxi kalhut kalja maallen cujn olli talwisen jänöjsen nijn sitten Lalli hihti hirmujsesti lyly juoxi winhiästi Tulli suitzi suxen tiestä sawu sauwan somman tiestä elli siasta.

(x)

Lalli kun tuli kotia, tuo Lallin paha emäntä, vanha nainen, vaimo valski, kantoi kieltä kelvotonta, valehteli vanha nainen: ”Jo kävi tässä ihmisiä, täss’ on syöty, tässä juotu, tässä purtua pietty: ruoka-ruotsi, syömä-saksa, kiertolaiset kelvottomat. Joivat oluen kellarista, vettä viskasit sijahan; kakun söivät kammarista, kiven vierrytit sijahan; veivät heiniä laosta, heitit hieta’a sijahan; kauroja hevosen syöä, saivat santa’a sijahan.” Lausui paimen patsahalta: ”Jo vainen valehtelitkin; elä vainen usko’kana vaimon valskin lausehia!” Lalli, mies pahantapainen, ei tuosta totella ollut; sivui Lalli laapurinsa, paha pitkän keihä’änsä, lykkäsi lylyn lumelle kuin on voisen vuolakkehen, syöksi kalhun kaljamalle kuin on talvisen jäniksen; sitten hiihti hirmuisesti, lyly vieri vinkeästi, tuli suitsi suksen tiestä, savu sauvan somman tiestä.

(x) 

Kun Lalli tuli kotia. niin Lallin paha emäntä pieksi suuta kunnotonta, käytti kieltä kelvotonta: "Jo tässä kävi väkeä, täss' on syöty, täss' on juotu, tässä purtua pidetty, viety heiniä hevosen, hietaa annettu sijalle, syöty leivät uunin päältä, sijalle kivensiruja, olut juotu kellarista, santaa annettu sijalle." Paimen kirkui kiukahalta, parkui poika pankoltansa: "Vaimosi puhuu valetta, elä usko tuota naista!" Vaan Lalli pahatapainen, mies kovin pahasukuinen, kohta keihäänsä kokosi, piru suuren kirvehensä, sukset seinältä sivalti, lykkäsi lylyn lumelle, työnsi kalhun kaljamalle, hiihti herrojen perähän.

(x)

Lalli kuin tuli kotihin, valehteli vanha naara: kävi tässä ruokaruot΄tsi, ruokaruot΄tsi, raanisaksa/syömäsaksa. Otti kyrsän ughnin päältä, kiven vyörytti sijahan. Joi oluδen tynnyristä, heitti tuhkia sijahan. Otti heiniä laδosta, heitti lastuja sijahan. Lalli otti laakarinsa, Pentti pitkän keihähänsä, Ouleva isoin otansa.

Lykkäsit lylyn lumellen kuin voisen vuolakkehen. Syöksit kalhun kaljamallen kuin on talvisen jänöisen. Lalli hiihti hirmuisesti, lyly juoksi vinhiästi, tuli suit΄tsi suksen tiestä, savu sauvakon sijasta.

Piispa Henrikistä ja Lallista kertoo kolme keskiaikaista lähdettä, kaksi kirkollista legendaa ja yksi kansanruno.

Pyhän Eerikin legenda, joka on laadittu runsaat sata vuotta tapahtumien jälkeen, kuvaa Ruotsin kuninkaan Eerikin ja Upsalan piispan Henrikin ristiretkeä. Sen mukaan "Suomen sokea ja julma pakanakansa" aiheutti Ruotsille niin raskaita vahinkoja, että pyhä Eerik-kuningas kokosi sotajoukon kansansa vihollisia vastaan. Kuninkaan mukana Suomeen purjehti Kristuksen nimen puolustaja, Upsalan tuomiokirkon "autuas Henrik". Suomalaiset pakotettiin voimallisesti Kristuksen uskoon ja kuninkaan vallan alaisuuteen. Kun suuri joukko suomalaisia oli kastettu ja seuduille perustettu kirkkoja, Eerik palasi kunniakkaana voittajana Ruotsiin, mutta Henrik jäi Suomeen "kasvattamaan ja varjelemaan kristinuskon uutta istutusta".

Henrikin vaiheista Suomessa kertoo Pyhän Henrikin legenda. Sen mukaan piispa "ahkeroitsi viisaudella ja uutteruudella" kirkon perustamista - kunnes hän kerran yritti kirkkokurilla ojentaa erästä murhamiestä, ettei "liian helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin". Tämä nimeltä mainitsematon murhamies ei kuitenkaan arvostanut piispan "terveellistä ojennusta" vaan karkasi hänen kimppuunsa ja julmasti tappoi hänet.

Kansanruno syyllistää vaimon

Kolmas piispa Henrikiin ja Lalliin liittyvä lähde on Piispa Henrikin surmavirsi, "jylhänkomea, vilkas, värikäs, kokonaissuunnittelultaan moitteeton, yksityiskohdiltaan rikas, hengeltään katolinen, sävyltään kansanomainen, tyyliltään hiottu ja runoasultaan ‘kalevalainen’" - kuten kansanrunoutemme arvostettu tutkija Martti Haavio luonnehti runoa. Toinen kansanperinteemme suuri tuntija Matti Kuusi kutsui sitä Suomen kansallislegendaksi.

Surmavirsi on merkitty muistiin vasta uudella ajalla 1600-lu-vulla, mutta sen alkumuoto lienee peräisin 1200-luvun lopulta. Se kertoo, kuinka piispa ajaa palvelijoineen reellä Lalli-nimisen talonpojan taloon ja vaatii emännältä kestitystä. Piispa käskee renkiään:

Ennen Wanha Wäinämöinen Ja tuo nuori Joukkawainen Tulit tiellä wastaxuta: Aisa aisahan takisti, Wempel tarttui wempelesen. Sanoi Joukkawainen rihapäissänsä: Se nyt tiellä olkohon, Joka tienneepi enämmin! Se tieltä pois poiketkohon, Joka tienneepi wähemmin! Muistan meret kynnetyxi, Sarka jaot sauwotuxi, Ilma-pielet pistetyxi, Mäet myllermöitetyxi, Kiwet luotuxi kokohon. Waan Wäinämöinen näytti olewansa wanhempi, ja tarttui Joukkawaiseen, wiskataxensa häntä merehen, sanoten: Lapsen tieto, waimon muisto Ja ej Uron parta-suisen! Minun on meret kyntämäni, Sarka jaot sauwomani, Ilma-pielet pistämäni, Mäet myllermöittämäni, Kiwet luomani kokohon. Siitten houkutti hän Wäinämöista laulamahan, sanoten: Laula, laula Wäinämöinen, Hyräile hywäsukuinen! Tuopa Wanha Wäinämöinen, Warmon kyllä wastaeli: Warainen on laulamani, Aikainen on ilon teoxi. Waan kuin ej Joukkawainen lakannut häntä yllittämästä laulo Wäinämöinen että: Leuwwat liikku, pää järisi, Kiwet rannalla rakoowi, Paaet paukku kalliolla, Wäinämöisen laulaissa. Portit Pohjolan repesi, Ilman kannet katkieli, Wäinämöisen laulaissa.

Mitäpä suren sanoista