#juomaraha

Suomalainen juomaraha - uhka vai mahdollisuus?

Venähtipäs viime kirjoituksesta! Näppäimistö on kyllä ollut kuumana gradun kanssa, joka on jo johtopäätöksissä. Nyt poikkeuksellisen pitkästi asiaa, tällä kertaa arkipäivän taloustiedettä.

Olen havainnoinut juomarahakulttuurin rantautumista Suomeen. Yle kirjoitti aiheesta ja antoi myös ohjeita ulkomaille. Käytännössä juomarahakulttuurissa on kehittyneissä länsimaissa tai esim. OECD-valtioissa sekä hyviä että huonoja puolia. Nostan tässä esille mieleeni juolahtavat, joskin se, miten näkee niiden painottuvan, on kiinni katsojasta. Itselleni kokonaisuus kallistuu negatiivisen puolelle ja tähän vaikuttavan eniten juomarahan varsinainen idea eli tarjoilijoiden epätasa-arvo, tarjoilijoiden työllistymisen muuntuminen, tulonsiirto suoraan palkansaajalta palkansaajalle ja asenteet juomarahaan suhtautumiseen. Onhan näissä kaikissa tietysti hyvääkin. Perehdytään asiaan tarkemmin.

Juomaraha eli virallisesti tarjoilijan asiakkaalta saama palveluraha on kiintoisa konsepti talouden näkökulmasta. Ideahan juomarahassa on, että tarjoilija pyrkii panostamaan asiakaskokemukseen ja saa tästä hyvästä asiakkaan mielipiteen sekä maksukyvyn mukaisesti lisätuloja työnantajan maksaman palkan tai yrittäjänä saamansa voiton lisäksi. Tässä täytyy kuitenkin huomioida, että kyseessä on historiallinen jäänne yhteiskunnista, joissa ei ollut tai ei ole vieläkään kunnollisia työehtosopimuksia tai muutoinkaan vakiintunutta käytäntöä työnantajan velvollisuuksista työntekijää kohtaan. On tapa sitten muodostunut liberaalista tarjoilijan panokseen nojaavasta "provisiomallista" tai vain heikosta työnantajan palkanmaksukyvystä ja työntekijän työllistymistarpeesta, on sen olemassaoloa vaikka nykyajan Yhdysvalloissa vaikea perustella muulla kuin vakiintuneella käytännöllä. En tosin ymmärrä myöskään esimerkiksi miksei kyseisessä valtiossa ilmoiteta tuotteiden ja palveluiden hintoja verollisina, joten voihan tässäkin olla jotain oleellista, mitä en ole tajunnut.

On kuitenkin selvää, että juomarahakulttuuri luo etenkin heikon tulotason alueilla suuria vaihteluja tarjoilijoiden kuukausiansioihin. Toki se mahdollistaa oman työn kautta ansioidensa parantamisen tietyin ehdoin ja vastaa siten liberaalin markkinatalouden ihannetta, mikäli yksilö kykenee suunnittelemaan talouttaan ja perustoimeentulolla sekä sattumalla ei ole painoarvoa. Näinhän ei tietenkään käytännössä koskaan ole.

Oletetaan ravintola asianmukaista sosiaaliturvaa tarjoavassa valtiossa. Ravintolaan palkataan keskimäärin yhtä asiakaspalvelualttiita työntekijöitä, jotka tulevat jotenkuten toimeen palkallaan ja tarkastelujakso on pitkä. Tällainen juomarahajärjestelmä voi olla jopa varsin tasa-arvoinen. Juomarahoja kerätään myös joissain ravintoloissa yhteen ja jaetaan tasaisesti kaikille tarjoilijoille, mikä edesauttaa tasa-arvoa organisaation sisällä. Kansallisella tasolla juomarahat kertyvät kuitenkin epätasaisesti riippuen pitkälti tuurista ja arvatenkin paikoin vaikutusvaltaisimmat tarjoilijat ovat epävirallisesti omineet hyvin tippaavat vakioasiakkaat tai stereotyyppiset satunnaiset avokätiset; vuosien kokemuksella varmasti oppii, minkä oloiselta seuralta kannattaa odottaa hyviä tippejä. Osassa ravintoloista juomaraha voi siis toimia hyvin, mutta ei kaikissa. Järjestelmä on epätasa-arvoisempi kuin jos tarjoilijan kokonaisansiot muodostuisivat palkasta.

Voidaan argumentoida, että esimerkiksi OECD-maissa tai ihan vain Pohjoismaissa uusi juomarahakulttuuri on terve osa modernia palveluyhteiskunnan kehitystä, sillä palkkataso on tippaamisesta riippumatta riittävä ja asiakaspalveluun panostava työntekijä myös nostaa ravintolan tulosta. Siinä on kuitenkin ongelmansa.

Mikäli juomarahan antaminen on lähtökohta, haluavat kaikki tarjoilijat parantaa palvelutasoaan maksimaaliselle tasolle, mikäli raha toimii motivaattorina. Tämä johtaa palvelutason nousemiseen nopeammin kuin kiinteäpalkkaisessa mallissa, mutta toisaalta asiakas myös tiettyyn yleiseen palvelutasoon totuttuaan ei todennäköisesti maksa enää juomarahaa palvelusta, josta aikaisemmin olisi; jos juomaraha kuuluisi kulttuuriin kuten kehittyvissä yhteiskunnissa, maksettaisiin sitä kädenlämpöisestäkin palvelusta. Asiakkaan kannalta palvelutason nousu on hyvä asia, sillä ravintolassa käynti maksaa edelleen saman verran ja aiempaan hyvään palvelutasoon pääsee pienemmällä juomarahalla tai lopulta juomarahatta. Ravintoloille tämä tarkoittaa muuttuvia asiakasmääriä, mikäli toisilla ravintoloilla on paremmat tarjoilijat ja tasaväkisessä kilpailutilanteessa tarjoilijat tienaavat enemmän, mutta ravintoloiden liikevaihto ei muutu. Oikein toimiessaan markkinamekanismi tietenkin tasoittaisi tämän ajan kanssa siten, että palvelutaso laskisi ja samalla juomarahakulttuurikin palautuisi aiempaan, kun korkeaksi vakiintuneesta palvelutasosta ei enää maksettaisi. En kuitenkaan usko tällaiseen muutokseen lyhyellä aikavälillä, sillä yksittäisen ravintolan laskiessa palvelutasoaan voivat ihmiset äänestää jaloillaan ja muiden ravintoloiden kannattaa säilyttää palvelutasonsa, jotta saavat muualta pakenevia asiakkaita.

Kehittyvissä valtioissa tuottamattoman korkeaksi vakiintunut palvelutaso voitaisiin helposti kääntää ravintoloiden eduksi laskemalla tarjoilijoiden palkkoja, jolloin asiakas maksaisi edelleen saman verran ja tarjoilijoiden panos siirtyisi ainakin osittain ravintolan tulokseen, mutta työehtosopimusten takia tällainen ei Pohjoismaissa onnistu. Asiakkaat sekä menestyvät tarjoilijat voittavat, kun taas heikompien tarjoilijoiden työllistyminen heikkenee ja mukautuvat ravintolat jatkavat toimintaansa normaalisti. Jäykkä AY-liike myös takaa, ettei juomarahakulttuuri vaikuta palkkakehitykseen pitkälläkään aikavälillä. Mikäli ajattelun päättää tähän, voisi muutosta pitää lopulta positiivisena, mutta menkäämme pidemmälle.

Juomarahassa asiakkaan tulonsiirto kohdistuu suoraan tarjoilijoille. Kansantalouden tuottavuuden kehittymisen kannalta tämä on nimittäin vahingollista, sillä palvelutason parantumisen hyödyt ovat vain osittain ravintoloiden hyödynnettävissä, mikä pienentää parantumisen tulosvaikutusta ja siten ravintolan menestymismahdollisuuksia. Ravintolan käytössä on vähemmän rahaa kuin voisi olla, sillä se siirtyy suoraan tarjoilijoille. Tämä tarkoittaa välillisesti esimerkiksi huonompia mahdollisuuksia tehdä investointeja, palkata lisää työntekijöitä, laajentaa toimintaa ja siten juomarahakulttuuri vääristää luontaista kasvua. Toki puhutaan pienistä yksittäisistä summista jo ennestään vähän tienaaville suorittavan työn tekijöille, mutta ajattelemme tässä nyt kansantaloudellista kokonaisuutta, koko valtion ravintoloiden yhteenlaskettuja juomarahoja. Juomaraha siis kuulostaa yksilöntasolla vapauttavalta, mutta tarkemmin tarkasteltuna se on Pohjoismaissa kansantaloudellisesti negatiivinen konsepti, joka hyödyntää palkkajäykkyyttä.

Neljäs oleellinen seikka ovat asenteet. Mikäli juomaraha on täysin vapaaehtoinen palvelun laatuun perustuva lisä, ei sitä pitäisi asiakkaalta odottaa kuin silloin, kun hän kokee odotuksensa ylitetyiksi. Tämä taas on todella riippuvaista kyseisestä yksilöstä. Kun tarjoilija sekä ehkä ravintolaseura odottavat juomarahan maksamista, siihen on totuttu ulkomailla reissatessa ja siihen kannustetaan korttimaksupäätteelläkin, on asiakkaalla paine maksaa, jopa tarkoitettua enemmän kuten uutisessa käy ilmi. Asiakas siis käyttää enemmän rahaa kuin hän oikeastaan haluaisi tai aikoisi. Kuvittelisin yhteiskunnassa olevan muitakin vastaavia painostavia kulutuksen vääristäjiä, mutta en kyllä nyt keksi yhtään, joten tämä on vähintäänkin yksi negatiivinen lisä kohdistamaan kulutusta markkinamekanismin ohi ja vieläpä suoraan tarjoilijalle.