#itsemurha

Lista suomalaisista kriisipuhelimista ja -chateista.

Joo siis, oon halunnu puhuu tästä jo hetken, mut en oikein oo tienny miten tän muotoilisin. Tää kaikki kimpoo yhestä pienestä keskustelusta, jonka kävin muutama vuosi sitten. Olin ystäväni tupareilla ja olin juuri aloittanut lääkityksen. Keskustelin aiheesta henkilön kanssa, joka opiskeli psykologiksi ja hän sanoi suunnilleen näin "Mun mielestä mielenterveysongelmainen ei voi työskennellä sosiaali-ja terveysalalla". En muista tarkkaan keskustelun jatkoa, mutta muistan ne tunteet.

Jatketaan muutamalla faktalla musta. Olen muutamaa keskeneräistä kurssia vajaa sosionomi ja mulla on ollut ongelmia masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhosuuden kanssa jo vuosia, mutta hain niihin apua vasta opiskeluaikana. Lisäksi mulle ollaan tekemässä diagnoosia AD/HD:sta. Tällä hetkellä mulla on myös vakituinen paikka koulunkäynninohjaajana (ja kyllä ohjaaja, ei avustaja, siitä joskus toiste) erityisluokalla yläkoulussa. Mein oppilaista lähes kaikki on laitosnuoria, eli syystä tai toisesta, eivät voi asua vanhempiensa kanssa. Kyseinen laitos on erikoistunut käytösongelmaisiin nuoriin (hyvin laaja käsite).

Ja se miksi mä aloin kirjoittaa tätä on siis se, että tosi usein kuulee sanottavan, että "Hoida ensin ittes kuntoon" ja tiettyyn pisteeseen asti joo, omast terveydestä pitää huolehtia ja sen on oltava etusijalla, mutta kukaan ei ole immuuni mielenterveysongelmille ja kaikki onglemat ei oo sellasia, jotka katoaa. Kuka tahansa voi sairastua masennukseen, ketä vaan voi olla ahistunu. SE EI TEE SUSTA HEIKKOA, eikä se tee susta alalle sopimatonta.

Ihmisillä on tapana unohtaa, että osa mtongelmaisista on myös funktionaalisia aikuisia ja me oikeesti taistellaan, jotta me voidaan olla sitä. Ja mä olen itse työskennellyt sosiaalialla nyt n.7 vuotta ja sinä aikana mä olen mm yrittänyt itsemurhaa, kärsinyt alkoholiongelmista ja pahoista paniikkikohtauksista. Mutta se ei koskaan ole estänyt mua työskentelemästä. Joskus on raskaampaa, paljon raskaampaa.

Mutta nyt nykyisessä työpaikassa, jossa mulla on hyvä työtiimi ja mä todella nautin työstäni, mä olen aidosti onnellinen. Mä en ole terve, enkä luultavasti tulee hetkeen olemaan ja se ei tee musta huonoa työntekijää tai huonoa esimerkkiä.

Mein nuorista suurimmalla osalla on mielenterveysongelmia ja koska mulla on paljon kokemusta sekä kokijana, että omaisena, mä aidosti voin ymmärtää niitä nuoria. Ongelmat ei ole aina samoja, kuin mulla, mutta mun on helppo samaistua. Mä en myöskään koskaan väheksy, koska tiedän miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Olen myös töissä melko avoin omasta taustastani, koska uskon nuorille olevan tärkeää nähdä, että mielenterveysongelmat, lukihäiriö tai adhd ei oo maailmanloppu. Ja tämä ei siis tarkoita, että jauhaisin oppilaille ongelmistani, saatan vain mainita joskus ohimennen lääkityksestä tai kertoa miten itse toimin paniikkikohtauksen helpottamiseksi. Vastaan myös oppilaiden kysymyksiin, kun sellaisia tulee.

Myös lähimmälle työkaverilleni diagnosoitiin juuri työuupumus ja lievä masennus , hänellä ei ole aikasempaa taustaa mtongelmien kanssa. Pitäisikö hänen nyt erota ja vaihtaa alaa, koska hän on 'sairas'?

Jokainen meistä on yksilö ja me käsittelemme asiat eritavoilla. Toisille tämä ala on liian raskas, ja se on täysin ok. Välillä mietin onko minustakaan tähän vai välitänkö tosiaan liikaa. Mutta jos jostain saan voimaa niin niistä pienistä hetkistä, kun joku nuori vaikka sanoo "Sulle on niin helppo puhua" tai "Kiitos kun et tuomitse tai "Joo joo, oon kiltisti, moikka äiti". Työ myös pitää struktuuria elämässäni, jota en todellakaan pystyisi työttömänä tai sairaslomalla.

Ja vielä viimeiseksi kommentti, joka on mielestäni kaikista eniten irti todellisuudesta "Mitä jos sä tapat ittes, mieti kuin traumatisoivaa se olis niille nuorille". Kyllä ihan varmasti olisi, niin kuin olisi myös jos kuolisin syöpään tai jäisin auton alle. Elämässä voi tapahtua monia yllättäviä asioita, joihin ei voi varauta ja jotka ovat vaarallisia. En kuitenkaan ole tällä hetkellä aktiivisesti itsemurhahakuinen, en ole ollut koko sinä aikana, kun olen ollut tässä kyseisessä työssä. Olen oppinut tunnistamaan omia tilojani ja osan hakea tukea, jos itsetuhoisuus alkaa liikaa nostaa päätään. Ja eikö ole tärkeämpää nimenomaan taistella, kuin luovuttaa vain, koska jotain saattaa tapahtua.

Luulisi, että juuri sosiaalialalla näitä asioita ymmärretään, mutta kerta toisensa jälkeen tämä luulo osoitetaan vääräksi. Onneksi minulla on kuitenkin esimes ja työkavereita, jotka ovat kanssani samoilla linjoilla kanssani. Se auttaa paljon.

Kaikille teille, jotka painitte näiden samojen ajatusten kanssa, voimia ja uskokaa itseenne, te olette hyviä siinä mitä teette, menkää oman jaksamisenne mukaan, älkää lopettako, koska niin 'kuuluu' tehdä. Ja jos te jonain päivänä huomaatte, ette voikkaan tehdä tätä, siinäkään ei ole mitään pahaa, joskus pitää ottaa etäisyyttä tai jopa lopettaa ja sekin on ihan ok.

Anteeksi tää kauhee tekstihirviö, mun oli vaan pakko saada tää sydämmeltäni. Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun.

(Mulla on ollut tänään taas niin itsetuhoisia fiiliksiä, että päätin ihan vaan aikani kuluksi (ja itsemurhan lykkäämiseksi) kirjoittaa omatoimisen esseen tästä aiheesta. En kai mä mitään menetäkään, jos julkaisen sen tänne)

Elämä on toisinaan todella ahdistavaa. Vaikka mikään ei ois periaatteessa huonosti, niin toisinaan tuntuu myöskin ettei mikään ole hyvin. Ja noina hetkinä sitä muutenkin keskittyy vain kaikkeen negatiiviseen, kaikkeen mikä on pielessä, ei näe mitään positiivista elämässä nyt tai välttämättä enää koskaan. Ei osaa ajatella niin pitkälle, että ehkä tästä vielä selvitään ja kaikki lopulta kääntyykin hyväksi. Sitä on sokea sille mahdollisuudelle, että elämä tästä paranisi.

Ja tottakai sen tiedostaa että se on vain aivojen ja masennuksen kehittämä valhe, mutta on vaikeaa kun tuntuu että se ajatus valtaa koko mielen. Tulee tunne, ettei koskaan enää ole onnellinen, ettei elämässä ole mitään “kunnollista” syytä elää. Tulee tunne, että miksi pitäisi herätä huomenna? Ihan yhtä huono päivä huominenkin on kuin tämä päivä, eikö? Ei välttämättä. Huominen on mahdollisuuksia täynnä. Voi olla että se on parempi päivä, tai voi olla että se on entistä huonompi.

Mutta masentuneena ja etenkin kun on vaipunut siihen oloon että millään ei ole mitään väliä, niin sitä ei vaan osaa ajatella rationaalisesti. Negatiiviset tunteet valtaa mielen ja helpotuksen haluaa heti. Ja tämän takia tulee itsetuhoisia fiiliksiä. Toisinaan ihmettelen, miten en ole vieläkään päätynyt tekemään itsemurhaa, mulla on kuitenkin ollut tämä tunne niin usein. Tuntuu että elämä on vain täynnä pahuutta ja sitä on muutenkin yksin näiden fiilisten kanssa.

Lähetät ystävälle viestin - eikä hän vastaa pariin tuntiin. Mitä johtopäätöksiä teet tästä? Ehkä hän on kyllästynyt sun seuraan. Ehkä häntä ei kiinnosta, mitä sulle kuuluu. Oikeastaan, ehkä hänkin haluaisi, että vaan tappaisit itsesi? - Tässä on esimerkki, kuinka irrationaalisia ajatuksia masentunut mieli voi luoda, nimimerkillä kokemusta on.

Ja aina kun vaipuu siihen masentuneeseen tilaan, nii tulee sellainen “aijaa, taas” ikäänkuin siitä ei pääsisi ikinä yli, ollaan taas lähtötilanteessa, ei ole mitään väliä vaikka kaikki kääntyisikin vielä hyväksi, kun jossain vaiheessa se kaikki hyvä kääntyykin taas päin helvettiä. Ja se on todella musertava tunne, ihan oikeasti. Tunne siitä, että vaikka olisi miljonääri, vaikka olisi kaikki aivan loistavasti, niin silti aina on mahdollisuus, että masennut ja päädyt itsemurhaan. On vaikea olla ajattelematta sitä, varsinkin jos juuri on vähänkään taipumusta itsetuhoisiin ajatuksiin. Tulee tunne, että noh, kannattaako edes yrittää? Kun ei väliä mitä tekee, vaikka kaikki unelmasi kävisivätkin toteen, niin aina on kuitenkin mahdollisuus, että masennut uudelleen.

Ja lähes pahin juttu on, etten vieläkään, (tämän yli viiden vuoden aikana kun mulla on aika säännöllisesti ollut näitä masisjaksoja) ole oppinut, miten voisin psyykata itseni pois tästä aivan äärimmäisestä masennustilasta. Jos rehellisiä ollaan, niin mua ihan oikeasti pelottaa että joku päivä se ei menekään ohi, ja silloin päätän lopettaa elämäni lopullisesti siihen.

Masennus on luonut muhun sellasen lähes pysyvän negatiivisen ajatuksen, jonka voisi pukea sanoiksi näin: “elämä on ihan kivaa, mutta kivempaa olisi, ettei tarvitsisi huolehtia yhtään mistään, ei niin hyvästä eikä pahasta, enää koskaan” ja varmaan tyhmempikin ymmärtää, mitä tällä tarkoitetaan. Masentuneena tulee niin vahva tunne äärimmäisestä pahuudesta, että mieluummin sitä vaan ei koe enää ikinä mitään tunnetta, kuin että kokisi sekä hyviä että huonoja fiiliksiä. Sitä ei vaan halua kokea mitään. Tulee tunne, että ehkä elämä ei oo mun juttu, ja sitten vielä hakemalla hakee syitä, että miksi elämä ei oo mun juttu. 

No, elämä ei oo mun juttu koska kaikki mun läheiset vielä kuolevat joku päivä. Elämä ei oo mun juttu, koska saatan saada potkut mun työpaikasta. Elämä ei oo mun juttu, koska toi yks tuttava sanoi mulle rumasti enkä pysty lopettamaan sen ajattelemista. Elämä ei vaan oo mulle. Liikaa negatiivisuutta - mun herkkä mieli ei kestä sitä. Näin masentunut ajattelee. Tai ainakin minä, kun oon masentunut. Ja niinä hetkinä kun ei ole yhtä masentunut, huomaakin helposti sen eron. Alkaa lähes naurattaa. “Miksi ihmeessä halusin kuolla? Elämähän on välillä aika ihanaa!”

Mutta niin kauan kun on masentunut, kaikki tuntuu helvetiltä. Niin pienet kuin isot asiat. Ei pysty ajattelemaan selkeästi - ei pysty ajattelemaan muuta, kuin sitä, miten paljon haluaisi vain tämän henkisen kivun päättyvän.

Ja siitähän itsemurhan ajattelussa on kyse - nimenomaan kivun päättymisestä. Samalla tavalla kuin kärsivä eläinkin lopetetaan, aivot haluavat vain lopettaa kärsimyksen - näin ajateltuna, itsemurha on oikeastaan loppujen lopuksi aika järkeenkäypä ajatus, eikö vain?

Mutta ei kai tähän voi muuta sanoa, että en tiedä. Mä en vain tiedä. Mä todellakin toivon, että vielä jonain päivänä pääsisin lopullisesti yli masennuksesta, mutta voi olla, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Voi olla, että kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä totean, että ei, nyt mä en ihan oikeasti jaksa enää, ja teen itsemurhan. Kuka tietää, vaikka kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä mun elämä olisikin aika täydellistä, ja itsemurha-ajatukset olisivat kaukana takanapäin.