#hupsis

Se oli tuntunut silloin hyvältä idealta. Totta puhuen jatkuva vartiovuorossa istuminen oli alkanut kovasti kyllästyttää Vanhalaa. Venäläisten puolelta kaikuva propagandapaasauskin oli alkanut toistaa itseään niin, että Vanhala oli jo ehtinyt keksiä kaikki mahdolliset nasevat vastaushuudot itsensä ja kulloinkin paikalle sattuvan vartiotoverin huvitukseksi. Tuntui suoranaiselta onnenpotkulta, kun muuan kiväärimies tarjoutui istumaan neljä Vanhalan vartiotuureista, jos tämä lähtisi yhdelle partioretkelle hänen sijastaan. ”Vihdoin saa Suomen urhea korpisoturi nostaa päänsä syvästä ampumahaudasta, khihihi.”

Kivääri kädessä korsulta lähtiessään Vanhala oli heilauttanut kättään sisällä istuville, joista osa olisikin varmasti mielellään lähtenyt mukaan partioreissulle vaihtelun vuoksi, jos vain olisi ollut mahdollisuus. Vielä ovesta ulos astuessaan hän lupasi tuoda Honkajoelle tuliaiseksi kävyn, jonka pudottaisi kivellä erään lähistöllä seisovan korkean kuusen latvasta: ”siinä vaipuu tark’ampujakin häpeään, kun Vanhalan poika kiskaisee ja osuu”. Muita hekotutti, Honkajoki puolestaan nyökkäsi vakavalla naamalla ja totesi: ”Kyllä, aivan. Karjalaisen kuusen erinomaisesti kypsynyt siemen, tuo uhkean puun hedelmä, on kasvavan kokoelmani tuleva kruunu.”

Sitten Vanhala lähti partion mukana. Ja palasi säikähtäneenä ja vihollisen luodista kylkeensä haavoittuneena. Sotasairaalan sievistä lotista Vanhala kyllä jaksoi heittää hyväntahtoista huumoria, kun häntä lähdettiin viemään. ”Ei taida minun tulla teitä poikia siellä ikävä!”

Sotasairaalan sängyssä maatessaan Vanhala ehti kuitenkin jo pian alkaa kaivata tovereitaan komppaniassa. Nyt ei ollutkaan aina jotakuta kuuntelemassa hänen sutkauksiaan, viereisen pedin Kokkonenkin lähinnä nukkui tai murjotti. Kolmantena sairaalasängyssä vietettynä päivänä saapui onneksi kirjelähetys kotiväeltä, ja perheenjäsenten kirjeeseen vastaaminen toikin mukavaa ajankulua.

Terve kaikki!

Mukava kuulla, että teillä on asiat siellä hyvin. Mahtaa siitä Hiltun varsasta kasvaa kunnon otus, kun kerran on jo noin kova menemään aidoista läpitte.

Hyvää syntymäpäivää Elsalle nyt vähän myöhässä, toivottakaa isoveikalta lämpimät terveiset! Karamellia laittaisin, jos ei oltaisi niin ankarasti jouduttu ryssää vahtimaan, että ne vähät hankkimani menivät parempiin suihin jo siellä vesisateessa tuuria istuessa.

Minulle meinasi käydä vähän köpelösti, kun lähdettiin poikien kanssa partiokierrokselle. Ryssänpoika huomasi ja päätti kokeilla, josko suomalaiseen tehoaisi annos Staalinin teräspastilleja, vaan eipä ollut riittävän tujua tavaraa minun makuuni. Kylkeä vähän rapsaisi ja sairaalaan jouduin käymään. Vähän tulee tässä loikoessa aika pitkäksi, mutta kohta pääsen takaisin poikien tykö. Gramofoonikin siellä odottelee ja Kalinkka. Toivottavasti eivät ole hajottaneet sitä peliä.

Äidille oikein lämpimät terveiset ja kiitos siitä paketista. Ja mummolle rakkaita terveisiä.

Voikaa hyvin.

Teidän Johannes

Neljäntenä päivänä Vanhalan vointi olikin jo niin paljon parempi, että hän pääsi päivähuoneeseen pelaamaan korttia muiden sairaalan asukkien kanssa. Siellä hän tutustui sotamiehiin Petäjä ja Vanonen, joiden kanssa juttu luisti mukavasti vammoja vertaillessa ja omia joukkueita vuoron perään kehuskellessa. Petäjä oli saanut kunnon naarmun ohimoonsa, kun taas Vanosella oli oikeassa kädessään paksu side. ”Sirpale siihen ossui, ranaatista. Ei ihan silimään kumminkan.” ”Olisi seurannut silmitöntä ampumista, khihihi.”

Öisin sairaalan pedillä maatessaan komppanian pojat hiipivät Vanhalan mieleen kuin varkain, eikä hän voinut karkottaa ajatusta, että jollekin näistä olisi voinut sattua jotain hänen poissa ollessaan. Sotasairaalassa oli turvallisen tuntuista, sillä siellä ei ollut jatkuvasti ilmassa häilyvänä kranaattikeskityksen uhkaa eikä tarvinnut kyyristellä kaivannoissa välttyäkseen vihollisen vartiomiesten ja tark’ampujien katseilta.

Vaan kun vihdoin koitti lähtöpäivä, Vanhala heitti hyvästit sotasairaalalle leveästi hymyillen. Petäjä ja Vanonen joutuivat vielä jäämään ja heiluttivat Vanhalalle takaisin hieman äkeinä, vaikka myönsivätkin, että mies oli tehnyt heidänkin sairaalassa vietetyistä päivistään viihtyisämpiä. Hekin olivat sen sorttisia poikia, etteivät olisi malttaneet maata sairaalassa, vaikka jotkut toisenlaiset olisivatkin ehkä halunneet pysyä poissa korsuista ja ampumahaudoista mahdollisimman pitkään.

Tuttua korsua kohti kävellessään Vanhala näki sen oven aukenevan ja koko joukon juoksevan häntä vastaan iloisten tervehdysten saattelemana. Häntäkin oli siis kaivattu. Hietasen naamalle oli juuttunut leveä virne, Rokka ei malttanut vaieta lörpöttämästä komppanian kuulumisia ja Määttäkin hymyili leveästi. Koskelan silmissä näkyi tuttu hymyn tuike, kun tämä taputti Vanhalaa selkään ja toivotti tervetulleeksi takaisin. ”Meille ehtikin jo kaikille tulla vähän ikävä.”

Sisälle korsuun päästyään Vanhala katseli ympärilleen yrittäen arvioida, oliko mikään muuttunut. Rokan laverin laidalle oli ilmestynyt jonkinlaisia veistelyvälineitä ja jotkin pikkuasiat olivat vaihtaneet paikkaa, muuten kaikki oli suurin piirtein ennallaan. Gramofonikin näytti ehjältä. ”Pannaanpas Kalinkka soimaan ja vähän tanssataan suuren sotasankarin paluun kunniaksi, khihihi.”

Koko joukon mieliala tuntui kohentuneen kuin taikaiskusta, ja loppuilta vietettiinkin tavanomaista rentoutuneemmassa tunnelmassa. Välillä joku joutui vartiovuoroon, ja sekös kulloistakin onnetonta harmitti, kun joutui pois hauskanpidosta. Niin joutui Honkajokikin jo ilonpidon alkuvaiheessa, mutta palasi korsuun vartiovuorostaan myöhemmin illalla. Hän asettui ikiliikkujansa ääreen tarkastelemaan jotakin vipua, jonka oli siihen edellisenä iltana huolellisesti kiinnittänyt.