#huhhu

Kesäpäivä Kangasalla

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Koskelan perhe

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/174063054762/liian-hyv%C3%A4-hyv%C3%A4steille-hietala-osa-9

Osa 10

Elokuinen ilta oli lämmin. Mereltä puskeva tuuli viilensi mukavasti, kutitteli poskipäitä ja hartijoita sekä sekoitteli heidän hiuksiaan.

Urho puristi tiukasti Vilhon kättä ja heilutteli sitä hiljuksiin askelten tahdissa. Heillä ei ollut kiirettä mihinkään, ja sen vuoksi heidän kulkemisensa oli rauhoittunut hitaaksi mateluksi. Välillä Vilho pysähtyi katselemaan merelle.

Jossain kauempana huusi kalatiira ja muutamia lokkeja käyskenteli satamalaiturilla. Vilho siirsi katseensa aalloista Urhoon ja nosti kätensä tuon hartijoille vetääkseen Urhon kylkeensä kiinni.

“No no…”, Urho naurahti painuessaan Vilhoa vasten. Mies suukotti pikaisesti hänen ohimoaan.

“Voitsä kuvitella että siitä on jo monta vuotta?” Vilho kysyi halatessaan toista. Urho nauroi hiljaa vastatessaan saamaansa hellyyteen.

“Emmää”, tuo myönsi kikattaen miehen flanellin kaulukseen. Vilho silitteli aikansa Urhon hiuksia, kunnes taivutti niskasta Urhon pään takakenoon. Hän katseli pitkään Urhon ilmekkäitä kasvoja, joiden ilmekkyyttä puuttuvat silmät huomattavasti köyhdyttivät. Hän kurtisti kulmiaan hieman huolestuneena, mutta suukotti lopulta kuitenkin. Urhon kasvoille syttyi ihastunut ilme tuon vastatessa pikaisesti suukkoon.

“Kai sä tiedät missä me ollaan?” Vilho kysyi vaimeasti jätettyään päänsä Urhon olalle. Urho naurahti hiljaa nojatessaan mieheen.

“Mist mää se tietäsi. Mut kuule, sää sanoit sil ett sul o jotai ajatuksii johoki liittye? Voisitsää vihroinki kerto mitä sää meinasi?”

Vilho ohitti kysymyksen ja totesi:

“Me ollaan siellä missä sä…. Niin, siellä missä sä päätit pussata mua ekaa kertaa. Tai no, ei se ollu eka kerta.”

“No kyl sääki mua äskö pussasi!”

Mies naurahti huvittuneesti ja nataisi leikillään Urhon korvaa.

“Pussaan kohta uudestaan.”

Urho nauroi iloisesti, kun Vilhon huulet hipaisivat hänen kaulaansa. Samassa mies kuitenkin katosi hänen vierestään, mutta äkkiä hän istui taas Vilhon lämpimässä syleilyssä ikivanhalla penkillä.

Urho kurtisti kulmiaan vakavampana sydän hakaten.

“Heii...Sää tierät ett mää säiky helpost….”

Vilho ei kuunnellut vaan tukki hänen suunsa suullaan. Tiukan, kostean suudelman lomasta Vilho mutisi:

“...rakastan….”

“Mhn....Vil...le…”

Vilho pitkitti suudelmaa entisestään, kunnes lopulta irtaantui siitä henkäisten raskaasti. Urhon posket punoittivat ja tummat kulmat olivat edelleenkin ikävässä kurtussa. Suu ei vaikuttanut tietävän, hymyilisikö vai pysyisikö neutraalina.

“Onko….Kaikki hyvin?” Vilho kysyi vaimeammin.

“O….Mää va….Ootsää Ville humalas tai jotai ku sää ole noi outona?”

“Mitä….En ole. Mä vaan.... Kai sä Urho tiedät kui tärkeä sä oot mulle?” Vilho ähkäisi ja Urho hymyili hieman nostaessaan kätensä Vilhon poskelle.

“Mää en ain haluis vasta kieltäväst mut pakko kai mu o. Emmää tierä, merkkaanko mää sul mittä.”

“Merkkaat. Tosi paljon. Siihen liittyen….”

“Ni?”

Vilho hiljeni hetkeksi ja jäi katselemaan kaukaisuuteen. Meri aaltoili ja tuuli tuntui voimistuvan. Taivaanrannassa näkyi auringonlaskun värjäämiä pilviä.

Oliko hän nyt aivan varma tästä?

Uskaltaisiko hän tehdä sen?

Se merkitsisi lopullista päätöstä.

Vilho kurtisti hieman vaaleita kulmiaan mietteliäänä. Kyllähän hän Urhoa rakasti, koko sydämestään, jokaisella solullaan. Urhon hän halusi.

Sanoisi vanhemmat mitä tahansa, Urhon hän naisi.

“Ville?”

Urhon ääni värähti ja Vilho ajatteli tuolla olevan kylmä, jonka vuoksi hän kietoi kätensä Urhon ympärille.

“Kaikki hyvin?”

“O…. Sää ole vaa taas iha hilja.”

“Anteeksi. Siis sitähän mä vaan mietin…”, Vilho aloitti ja otti toista vieläkin lähemmäs itseään.

“Sä et oo vieläkään tavannu mun vanhempia.”

“Et sääkää mun äitii”, Urho huomautti virnistäessään leikillisempänä.

“Ethän sä halunnu ett tapaisin sen?” Vilho tuhahti. “Mut se ois oikeesti tosi tärkeetä. Meinaan, että sä tapaisit mun vanhemmat.”

Urho vakavoitui.

“Et sää sanonu sil kerra ettei su vanhemmat hyväksyis meit kuiteska?”

“Kyllä ne hyväksyy sen. Isä on tosi vanhoillinen ja äiti melko uskonnollinen, mutta kyllä ne hyväksyy”, Vilho sanoi ja laski kätensä Urhon vyötärölle.

“Ootsää ees tullu niille kaapist?” Urho töksäytti hämmästyneemmän näköisenä.

“No en....”

“Tietääks ne ollenkaa mistä?”

“Täh?”

“Vaik siitä kevään seikast. Su piriseikkailuist.”

Vilho nielaisi ja vetäytyi hieman kauemmas toisesta. Mielessä kävi pikainen ajatus siitä, kuinka pettyneitä vanhemmat häneen oikeasti olisivatkaan - perheen välit vanhimpaan poikaan olivat vuodessa viilentyneet, ja pojasta oli tullut homon lisäksi narkkarikin. Äiti varmasti pettyisi, jos saisi tietää Urhosta, sillä tuo odotti varmasti pikaisia uutisia lapsenlapsista.

Vilho katseli välttelevästi sivuun.

“Ei niitten tartte tietää siitä….”

“Sattuuks sua muute viälki?” Urho kysyi painautuessaan entistä lähemmäs toista.

“Ai mihin?”

“Kylkee?”

“Ei satu. Kaikki on hyvin”, Vilho vakuutti halatessaan toista.

Aurinko jätti jälkeensä hehkuvan kaarensa.

****

Harvemmin Elina Koskela käytti Messengeriä, mutta kun esikoispojalta tuli pitkästä aikaa viesti, oli Elinan avattava heidän viestiketjunsa, joka oli täyttynyt vuosia sitten jatkuvista “Missä mennään?” - kysymyksistä.

Poika kertoi lyhyesti tulevansa käymään kotona ja tuovansa mukanaan “erään ystävänsä”.

Elina nousi tietokonepöydän äärestä ja kuikkasi pian eteiseen, missä Akseli teki lähtöä ulos.

“Vilho tulee käymään”, nainen sanoi hymyillen Akselin vilkaistessa häntä kysyvästi.

“Jahas. Milloin?”

“Huomenna. Ja tuo kuulemma jonkun ‘ystävän’ käymään.”

“Mikäs siinä.”

Akseli kiskoi tummat kumisaappaat jalkoihinsa ja katosi ulos, ja Elina palasi keittiöön suljettuaan taas Messengerin.

Niimpä hän ei edes huomannut Vilhon viimeisintä viestiä, joka tuli muutamia minuutteja yhteyden katkeamisen jälkeen:

“Älkää sit järkyttykö.”

“Ai tuleeks Vilho tänään?” Kaarina henkäisi laskiessaan kasan puhtaita lautasia keittiön sivupöydälle. Juhani ja Voittokin heräsivät älypuhelimiensa maailmoista.

“Villekö? Oikeesti?!”

Elina nauroi iloisesti.

“Tuleehan se. Ja sillä on vissiin sen tyttöystävä mukana.”

“Tyttö...ystävä?” Juhani toisti punertavia kulmiaan kohottaessaan. Juhanin punahiuksisuus oli alkanut näkymään muutamassa vuodessa entistä selvimmin. Eikä se tosiaankaan näkynyt pelkissä hiuksissa - kasvoihin oli ilmestynyt haaleita pisamia ja kulmakarvat olivat muuttuneet oranssinsävyisiksi.

Vaalea Kaarina peitti suunsa, ettei nauraisi ääneen.

Voitti hymähti ja venytteli niin, että vahingossa huitaisi Juhania.

“Silläkö muka tyttöystävä? Ei uskois.”

“Voitto!” Äiti ärähti ja Voitto hiljeni hetkeksi täydellisesti. Pojan oli kuitenkin vaikeaa pitää suunsa supussa. Osakseen sen takia Voitto oli hädintuskin päässyt peruskoulua läpi, minkä takia tuo oli syksyllä menossa amikseen. Juhani potkaisi hänen jalkaansa ja mulkaisi ilmeellä, joka käski olemaan sanomatta mitään tyhmää.

“Muistatte sitten pojat käyttäytyä”, Elina muistutti tiukasti ja vilkaisi kelloa, joka lähestyi kuutta illalla. Päivällinen oli syöty tunti sitten.

Akseli astui keittiöön ja katsahti Elinaa kulmiaan kohottaen.

“Sanoitkos sä juur että tyttöystävä?”

“Sanoin”, Elina hymyili kuivaillessaan astioita. “Eikös se ole ihanaa, että Vilholla vihdoinkin on joku?”

“Jaa-a”, Akseli kohautti olkiaan ja pörrötti ohimennen Juhanin hiuksia mennessään keittiön lävitse olohuoneeseen. “Jospa ne ei viipyis enää kauaa….”

Lähestulkoon tasantarkkaan vartin yli kuusi Koskelan pihaan kaarsi vihreä vanha Lada, jota kukaan heistä ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen vuoksi Elinalla kesti hetki tajuta tulijan henkilöllisyys, ja hän tunnistikin poikansa vasta, kun tuo astui ulos autosta.

“No tulivathan ne sieltä", Elina huikkasi kiirehtiessään ovelle.

Kauaa hän ei ennättänyt odotella nähdäkseen Vilhon seuralaisen, sillä poika oli hetimmiten käynyt avaamassa oven ystävälleen.

Portaalla villasukat jaloissaan seisoessaan Elina meni hämilleen.

Pelkääjän paikalta poistui toinen nuori mies, jonka kasvoja peittivät mustat lasit.

Vilho näytti huolehtivan toveristaan ja pyyhkäisi jopa tuon takin helmaa, sattuen vilkaisemaan juuri sillä hetkellä ovelle.

Poika vaikutti hieman säikähtäneeltä kadotessaan hakemaan heidän laukkunsa takapenkiltä, toverin naureskellessa jotain paikan ilmapiiristä.

Elina kurtisti kulmiaan katsellessaan poikaansa, joka kirjaimellisesti talutti kaverinsa portaiden alapäähän. Poika vilkaisi äitiään pikaisesti ja sanahti kaverilleen:

“Siinä on portaat….”

“Tieränhää mää….”

“Vilho?” Elina ähähti kysyvästi ja Vilho pysähtyi. Poika katsoi äitiään pitempään, taisi huomata hieman harmaantuneet hiukset sekä otsalle ilmestyneet rypyt.

“Moi", poika sanahti pikaisesti. “Toi on Urho.”

Mikä kömpelö tapa esitellä toinen, äiti mietti mutta hymyili kuitenkin ojentaessaan kättään nuorta kohti.

“Hei, ja tervetuloa meille! Ole vain ku kotonas….”

“Äiti, Urho on sokea.”

Elina meni hetkeksi hämilleen ja punastui hieman häpeästä. Miksei hän ollut tajunnut sitä? Näkihän hän selvästi, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

“No mut kiitoksi va kauhia palj!” Urho nauroi ja virnisti leveästi naiselle. Vilho katsoi sivuun ja kiskoi sitten pojan perässään sisälle.

Eteisessä Vilhoa odotti Kaarina, joka hyppäsi hetimmiten Vilhon kaulaan.

“Ville!”

“No no….”

“Kukas….Eiku! Onks tää nyt se sun poik-”

Vilho sihahti äänekkäästi ja Urho nauroi hiljaa.

Elina kuuli nuorten supatukset tullessaan noiden jäljiltä sisään ja kurtisti kulmiaan.

“No mutta…. Vilho, sinä varmaankin otat kaverisi huoneeseesi majoittumaan?”

“Tietenkin.”

Tietenkin?

Elina asteli nätisti nuorten ohitse olohuoneeseen Akselin tykö, mutta sanoi vielä taakseen vaimeasti:

“Kaapista löytyy ruokaa jos on nälkä.”

“Ei kiitos", Vilho totesi. “Käytiin matkalla grillillä.”

Kaksikko hävisi yläkertaan ja Elina sulki hetkeksi silmänsä. Jokin Ylen puheohjelma soi taustalla radiosta, jonka joku oli jossain vaiheessa iltaa avannut. Akseli seurasi sivusilmällä vaimonsa ilmeitä ja eleitä, kulmiaan kurtistellen.

“No?”

Elina ähkäisi ja avasi silmänsä.

“Ei se mikään tyttöystävä ollut.”

“Jaa. On se kyllä vähän vanhanpojan tyyppinen ollu aina.”

Elina nielaisi katkerat kyyneleensä.

Urho naureskeli makoillessaan Vilhon ikivanhalla vuoteella. Kaarina oli Juhanin kanssa liittynyt heidän seuraansa, sillä nuorimmat sisarukset paloivat halusta tutustua Villen kaveriin.

Kaarina kyseli avoimesti kaikenlaista heidän suhteeseensa liittyvää, sillä oli nuorine neidonsydämineen utelias kaiken sellaisen suhteen. Juhani oli mennyt hieman hämilleen Kaarinan selitettyä pojalle, että vanhin veli oli homoseksuaali.

Tai jotain sinne päin. Ei Kaarinallakaan ollut sen hirveämmin hajuakaan eri seksuaalivähemmistöistä, ja se oli helpoin tapa ilmaista isoveljen suhde toiseen nuoreen mieheen.

Vilho katseli pienestä ikkunasta ulos aukeavaa maisemaa. Kaukana laakean pellon takana siinsi metsän raja. Pellolla, kesäillassa heiluvien heinien keskellä, tönötti vanha riihi.

Häntä ahdisti. Ahdisti niin sanoin kuvaamattoman paljon. Tietenkin hänen pitäisi kertoa asiat suoraan vanhemmilleen. Salailu ei auttanut.

Mieleen juolahti kauan sitten isän kanssa käyty keskustelu tyttöystävästä sekä lapsista. Vilho vilkaisi Urhoa, joka jutteli Kaarinan kanssa avoimesti kaikista asioista,mitkä tytön mieleen ennättivätkään pilkahtaa.

Vilho kurtisti kulmiaan kevyesti. Niin, äiti halusi lapsenlapsia. Ja tietenkin lapsenlapsia, jotka olisivat verisukua.

Ujohko Juhanikin liittyi Urhon ja Kaarinan keskusteluun, ja pojan kysymys hätkähdytti Vilhonkin mukaan juttuun.

“Missä te tapasitte?”

Urho nauroi iloisesti ja Vilho katsahti vuoronperään sisaruksiaan.

“Oltiin yhdissä bileissä.”

“Olitsä Urho sillon jo sokee?”

“Enhä mää!” Urho hymyili leveästi ja suuntasi kasvonsa Vilhoa päin.

“Mää ihastuin toho het ku mää ees näi ton. Ja mä lopulta nukahin se olkaa vaste. Ja sammuin sen sohval.”

“Täh?” Kaarina kohotti kulmiaan. Vilho kröhähti.

“Niin…. Yks meidän yhteinen kaveri järkkäs bileet ja mä…. Pari amista toi juomat sinne. Ei tota voinut kotiinsakaan viedä. Se nukku krapulansa veks mun kämpäs.”

Urho virnisti leveästi ja Vilho pystyi kuvittelemaan, kuinka tuon silmät olisivat loistaneet ilkikurisina. Mielikuva sai Vilhon punastumaan kevyesti, ja Juhani naurahti huomatessaan sen.

“Mitäs siellä sit tapahtu?”

“Ei...mitään. Ei yhtään mitään.”

“Ootko varma?”

“Olen olen. Me tutustuttiin sit paremmin…. Ja no, tässä sitä nyt ollaan.”

Kaarina hymyili ihastuneesti, kun isoveli siirtyi Urhon viereen vuoteelle istumaan.

“Ootte te kyllä söpö pari!”

“No huhhu…”, Juhani mutisi silmiään pyöräyttäen.

Illan hämärtyessä Vilhon sisarukset jättivät huoneen, ja Vilho sai vihdoinkin hengähtää rauhassa.

“Oha kaik iha hyvi?” Urho kysyi äänekkään huokaisun kuullessaan. Vilho hiplasi hänen hiuksiaan kuten aina tuntiessaan olonsa huonoksi.

“On…. Mä vaa sitä…. Miten mä kerron äidille tästä?”

“Meist?”

“Niin. Mä kun tiedän ett se oottaa tosi innokkaasti lapsenlapsia….”

Urhon tummat kulmat kurtistuivat hieman. Sydän saattoi jättää muutamia lyöntejä välistäkin ja henkeä salpasi.

“Su lapsias?”

Tarkennus karkasi Urhon huulien lomasta vaivihkaa ja Vilho mumahti myöntävästi.

“Mitäs sää….Aattelit tehrä?”

“Kai mä kerron niille vaan totuuden.”

Vilho liikahti hieman levottomasti etääntyäkseen, mutta Urho nappasi häntä punaruudullisen flanellin kauluksesta kiinni ja veti suukkoon.

Vilho ähkäisi yllättyneesti, mutta myöntyi hellyydenosoitukseen jopa mielellään. Suukon lomassa Urhon käsi eksyi Vilhon poskelle, ja hän tunsi, kuinka toinen punastui. Urhon mielessä kävi muistikuva Vilhosta, joka punasteli samalla suloisella tavalla, kuin tuo punasteli nytkin. Ei hän sitä nähnyt, ei tietenkään, mutta hän muisti. Jos hän oli jotain muistiinsa juurruttanut, niin jokaisen Vilhoon aikoinaan luomansa vilauksen tai katseen. Sen vuoksi hän muisti ja kykeni olettamaan, miltä Vilho näytti tietyissä tilanteissa. Vilho henkäisi pusuun jotain, mutta Urho ei halunnut vielä irrottaa. Salaa hän jopa toivoi jommankumman Vilhon vanhemmista avaavan huoneen oven ja näkevän heidät. Tulisi Vilho ulos kaapista ja oikein ryminällä.

Urhoa hieman huvitti suunnitelmansa ja hän antoi sen näkyä heltyessään päästämään toisen vapaaksi. Iloinen virne kieli kaiken, ja Vilho tuhahti loukkaantuneen kuuloisena.

“Mitä sä aattelit? Ei me voida täällä...kuherrella silleen ku siellä….”

“Ville äl viitsi. Mää va rakasta sua tos paljo!”

Vilho painoi kätensä toisen suulle ja kumartui painamaan pienen suukon Urhon otsalle.

“Kyllä me voidaan pari päivää olla ilman pusuja. Eikö vaan?”

Vilhon ääni oli niin pelokas ja anova, että Urhon oli nyökättävä. Eri asia toki olisi se, pitäisikö hän haparoivan lupauksensa.

Vaikka matka Pentinkulmalle olikin ollut pitkä ja raskas, ei heitä kumpaakaan väsyttänyt. He loikoilivat aikansa ullakkokamarin kapealla sängyllä, ennen kuin lähtivät lopulta ulos kesäyöhön kuleksimaan.

Koskela oli tila, joka sijaitsi aikalailla Pentinkulman laitamilla. Tilaa ja sen peltoja ympäröi hehtaari kaksi metsää. Niimpä kylätieltä sinne ei selvästi nähnyt.

Nuoret miehet astelivat pihatietä pitkin aina metsän suojiin asti, ja päästyään kylätielle, joka haarautui Koskelan lisäksi Pappilaan vieväksi tieksi, Vilho uskalsi ottaa toista kädestä kiinni.

“Kuule Ville. Mää e haluis salail hirveest tätä juttuu", Urho sanahti ohimennen ihmeteltyään hetken maaseudun ääniä.

Vilho käänsi kulkunsa kohti polkua, joka vei kulkijansa eräälle kivikkoiselle rannalle. Rannalla tönötti yksinäisenä ikivanha rantasauna.

“En mäkään", Vilho huokaisi heidän istahdettuaan saunan portaalle. Portaan laudoituksella vipelsi parvi muurahaisia.

“Jos sää va sanosit niil?”

“Äite pettyy.”

Vilho katseli auringon valossa metallinsävytteisen pinnan saavaa järveä. Kurkkua kuristi kummasti.

“Emmää uso. Se vaikut ni lempeelt. Ja tietenki se sust välittää ku sää kert sen laps oot.”

“Äite vaan odottaa niitä lapsenlapsia.”

Urho hiljeni hetkeksi. He istuivat rinnakkain seurailemassa ympärillä kukkivaa luontoa ajatuksiinsa vaipuneina. Urhosta alkoi pitkästä aikaa tuntumaan siltä, ettei kaikki heidän välillään ollut hyvin, ja sen vuoksi hän kysyikin:

“Ville….Rakastatko sää mua enä edes?”

Toinen hätkähti ja käänsi hitaasti kasvonsa hänen puoleensa.

“Rakastanko?” Mies ähkäisi ja Vilhon äänensävystä Urho tajusi toisen miettineen asiaa.

“Nii….Sää ku pelkä su vanhempies reaktioo ja ni….Emmää tierä.”

“Siis…. Rakastanhan mä sua. Tietenkin rakastan", Vilho äännähti napatessaan Urhon kädestä kiinni.

“Miks sää sit ni kov kauhiast välität….Tai siis….”

“Nii...n. Eihän mun tartteis välittää. Mut ku Urho…. Asia on vähän silleen ett…niin. Mä haluan lapsen.”

Urho kurtisti hieman kulmiaan ja oli sitten äkkiä nousemassa ylös. Vilho kuitenkin esti häntä tekemästä sitä. Nuorempi riuhtoi itseään irti hänen otteestaan.

“Senkö takia sää….”

“Hei….Ei. Urho….Anna mä selitän….”

Riuhtominen yltyi painiksi, joka päättyi pian siihen, että Vilho painoi Urhon makuulleen alleen.

“Kuuntele", mies puuskutti Urhon niskaan.

“Mä rakastan sua. Ja mä haluan sut. Ja mä haluan lapsen. Mut enhän mä voi saada lapsia sun kanssas….”

Urho nielaisi pelokkaan oloisena ja nosti kätensä Vilhon hiuksille.

“Mit...sää sit…?”

“Adoptoidaan. Jotenkin.”

“Adoptoidaa?”

“Niin!”

Urhon ilme kuvasti perinpohjaista hämmästystä, ja toinen suukotti häntä pikaisesti. Urho kuitenkin pakotti toisen jäämään lähelleen.

“Oot sää tosissas?”

“Oon. Ja sit mä mietin…. Mitäs sanot, jos mentäs kimppaan?”

“Puhu selvemmi”, Urho pyysi inahtaen. Tarkoittiko toinen sitä, mitä hän luuli?

Vilho veti henkeä ja painoi suunsa Urhon olkaa vasten.

“Sitä mä vaan…. Ett haluisitsä….Maata retkottaa joskus mun kaa samas sukuhaudas?”

Urho henkäisi. Ei hän voinut kuulla oikein? Varmasti tässä oli nyt jokin väärinkäsitys…. Vilho oli kaiken lisäksi vain mutissut jotain….

Mies liikahti levottomasti ja Urho kuvitteli tuon punastuvan taas kerran.

“Ootsää tosissas?” Urho inahti. Henki ei kulkenut.

“Oon oon! Sä oot niin tärkeä….”

“No….Miksen haluis. Mennää naimisii jos sää kerta tahrot!”

Vilho hymyili toisen kaulaan ja Urho naurahti vaikeasti tuntiessaan jotain kosteaa ihollaan.

“Itketkös sää….Heh….”

“Kiitos", Vilho kuiskasi vielä, ennen kuin nousi siirtyäkseen kauemmas toisesta.

****

Vasta aamupuolella kaksikko oli palannut tilalle ja linnottautunut Vilhon huoneeseen.

Vilho oli vain sysännyt Urhon vuoteelleen, kömpinyt viereen ja pitänyt hetken toista hiljaa hyvänä. Raukeina molemmat olivat vihdoinkin auringon noustessa nukahtaneet sylikkäin.

Elina epäröi pitkään. Aamiainen oli jo pöydässä ja kello lähenteli kymmentä. Hänen teki mieli mennä herättämään Vilho ja tuon toveri. Toisaalta ei kehdannut.

Akseli ja pojat olivat jo syöneet ja lähteneet tekemään jotain ulos. Kaarina puhui olohuoneessa jonkun kanssa puhelimessa.

Elina huokaisi ja pyyhkäistyään käsiään keittiökaapin pyyhkeeseen hän lähti ullakkokamarin portaikkoa kohden.

Vasta oven takana hän pysähtyi.

Koputtaisiko?

Nainen hengitteli hetken, ennen kuin kopautti kevyesti ovea, toistaen liikkeen muutamia kertoja.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja koska ovi ei ollut lukossa, Elina avasi sen.

Pieni hymy hänen kasvoiltaan katosi hämmästyksen tieltä.

Vilho oli kietonut kätensä kevyesti toisen pojan ympärille ja ottanut tiukasti lähelleen. Urhon huulilla näytti viipyvän tyytyväinen virne, siinä missä Vilho kurtisti kulmiaan pohtivan näköisenä.

Hetken aikaa Elinan pää löi tyhjää. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi ajatella.

Ei hyvä Jumala.

Elina vetäytyi ovelta ja sulki sen perässään pitäen kättään sydämellään. Ei kai sentään…? Mielessään hän rukoili poikansa puolesta hengitystään tasaillen.

Elina olisi halunnut tehdä vielä muutamia ristinmerkkejä, mutta sitä hän ei enää tehnyt. Kasaili itseään ja koputti oveen niin, että luulisi herkkäunisen Vilhon heräävän.

“Pojat! Tulkaahan aamiaiselle!”

“Hmm….”

Vilho venytteli leveästi varoen lyömästä Urhoa, joka nauroi hiljaa.

“Sun äitis käv ovel.”

“Täh?”

“Hetki sitte. Tais säikähtää!”

Vilho oli noussut istumaan, mutta rojahtikin sitten takaisin peittoihin.

“Ei…helvetti….”

“Äl ny!”

“Jos se näki….Miten mä selitän tän sille?!”

Urho nauroi ja kietoi kätensä Vilhon kaulan ympärille.

“Äl viits. Mää voin selittä sil, jos sää et pysty.”

Hieman vastahankoisena Vilho nousi vuoteesta ja saatuaan itsensä sekä Urhon kuosiin lähti kiskomaan toista keittiötä kohti.

Elina tiskasi ja vilkaisi Vilhoa silmiin hieman vältellen. Poika nielaisi ja istutti ystävänsä pöydän ääreen. Urho virnuili iloisesti.  

“Su viäres o ku ain ni mukav koisi", tuo naurahti Vilholle, joka punastui välittömästi. Elina vilkaisi Vilhoa pikaisesti uudestaan, mutta poika vältti katsetta taitavasti. Hetken aikaa Elinasta tuntui pahalta.

Hetkeä aikaisemmin hän oli rukoillut vanhimman poikansa sielun puolesta. Mutta entä jos Vilho välitti tuosta sokeasta nulikasta?

Vilho oli nostanut kätensä pöydän kannelle, ja Urhon käsi oli eksynyt siihen päälle. Poika puristi ystävänsä kättä tiukasti, selvästi häpeissään, ja Elinan mieleen palasi kuva pojista nukkumassa.

Niin se kai sitten oli. Elina huokaisi ja huokaisu sai Urhon naurahtamaan leikkisänä:

“Anteeks ett mää tä tälle varasti. Voit syyttää Villee siit.”

Elina vilkaisi poikaa kysyvästi.

“Ei kuka voi ol tykästymät tähä.”

Urho kiskaisi vieressään istuvan Vilhon pikaiseen suudelmaan ja se sai Elinan tyrmistymään.

Vilho tuli ryminällä ulos kaapista.

Suukon jälkeen hämmästyneen Vilhon katse lipui Urhon kasvoista äitiinsä. Äiti näytti järkyttyneeltä ja sen seurauksena Vilho nousi hieman hätäisenä pöydän äärestä.

“Hei…. Äite….Mä voin kyllä selittää….”

“Enköhän...mä nähny jo ihan tarpeeksi.”

Kun äidin käsi nousi tuon kasvoille kyynelten peitoksi, Vilho säpsähti ja astui lähemmäs ottaakseen äidin käsivarresta kiinni.

“Mä kosin Urhoo eilen.”

Se oli asia, jonka Vilho halusi sanoa ennen kuin äiti täydellisesti tuomitsisi hänet.

Elina katsoi itseään pidempää poikaansa  hämmästyneenä silmiin.

“K...Kosit?”

“Kosin. Mä rakastan Urhoa.”

“Ra...kastat? Ootko sä Vilho hom….”

“Olen", Vilho ähkäisi kiireesti ja laski kätensä Elinan hartijoille. Sillä hetkellä Vilhon katseesta välittyi jotain niin naiivin lapsenomaista pelkoa, että Elinan oli halattava poikaansa.

Vilho ei muistanut, milloin olisi viimeksi halannut äitiään. Ylioppilasjuhlissako? Niistäkin oli kaksi tai kolme vuotta aikaa…. Mutta hyvältä se halaus nyt tuntui, niin hyvältä, että Vilhon silmät kostuivat ja tuo mumahti melko epäselvästi:

“Anteeks…. Mä kyllä ymmärrän, jos te vihaatte mua….”

Elinan sydän sykähti. Niinkö kovasti Vilho oli pelännyt asian esiintuloa, että oli kuvitellut äitinsä vihaavan itseään.

Oman äitinsä!

“Poikapien…”, Elina nielaisi halatessaan holtittomasti värisevää poikaansa. “En minä sinua vihaa. Olet aina rakas minulle….”

Poika nyyhkäisi, vaikka yrittikin kovin peitellä sitä. Äiti silitteli poikansa selkää rauhoittavasti.

“Ei sillä ole mitään väliä, mitä sä olet. Lapspien…. Jos sinä oikeasti välität ja rakastat toista…. Sä oot jo aikuinen ihminen ja sä saat tehä valintas itte.”

Vilho kuiskasi jotain käheästi takaisin, ja vaikka Elina ei saanutkaan poikansa sanoista mitään selvää, hän hymyili liikuttuneena vetääntyessään halauksesta.

Päivän edettyä pidemmälle talo hiljeni. Vain auki unohtunut radio soitti Pirkanmaan maakuntalaulua:

...Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen; niin kauas kuin silmä siintää, näen järviä lahtineen. Kas, Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee, ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee...

Liian hyvä hyvästeille

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia aina saattaa vilahdella

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: Mainintaa väkivallasta (Hnngg, tää ficcisarja vaa eskaloituu eskaloitumistaan.)

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172927952907/y%C3%B6perhoset-hietala-osa-8

Osa 9

Hän oli syöksynyt sysimustaan pimeyteen. Leijunut tummassa tyhjyydessä, kuin aineettomassa avaruudessa. Avaruuden taivaalla ei loistanut yksikään tähti. Hän ei kuullut mitään ja päässä pyöri. Olo oli sellainen kuin olisi käynyt kolmesataa kierrosta jossain huvipuiston hurjassa laitteessa yhtäjaksoisesti.

Hän huomasi värisevänsä, hän tunsi painon käsivarrellaan, ja hän uskoi kompastuneensa ja tippuvansa yht'äkkiä kohti pienenpientä valopilkkua jossain hänen alapuolellaan.

Taivas muuttui valkoiseksi ja siihen ilmestyi keltainen, kirkas valopallo.

Aurinko?

Korvissaan hän oli kuulevinaan outoa suhinaa. Liekkö johtunut tuulesta, mikä oli hetki sitten tarttunut häneen hänen pudotessaan tummasta tiedottomuudesta valoisaan tiedottomuuteen?

Hän yritti nostaa kätensä otsalleen ja puolivahingossa hänen huuliensa raosta purkautui ilmoille hiljainen valitus. Käsikään ei suostunut nousemaan, paine vain sen päällä lisääntyi. Vai puristiko joku sitä?

Hän hyppäsi istualleen silmänsä aukaisten.

Kaksi sinivihreään pukuun sonnistautunutta naista sekä valkotakkinen mies tuijottivat häntä hämmästyneinä. Hänen vieressään joku kyhjötti oudossa asennossa puristaen hänen kättään.

Siitä paine siis johtui. Hän heilautti kättään kiukkuisesti ja se sai kyhjöttäjän nostavan päätään.

Arpiset silmäkuopat vastasivat hänen katseeseensa.

"Vilho?"

Kuiskaus hukkui huminaan ja hän lysähti takaisin vuoteeseen.

"Eihä se kuallu?"

"Ei. Älä huolehdi. Hän tarvitsee nyt vain lepoa. Leikkaus oli vaikea."

"Leikkaus?"

Vilho räpytteli silmiään väsyneenä. Ympäristön valkeus sai hänet siristelemään silmiään ja hapuilemaan sormillaan vuoteen reunaa.

"Meidän oli leikattava hänet. Hän toipuu kuitenkin nopeasti."

Läheltä kuului vaimea, myöntyvä huokaus. Ruskeat, pörröön jääneet hiukset ilmestyivät Vilhon näkökenttään.

Käsi hapuili vieläkin epävarmana lakanaa, sillä hän ei uskaltanut liikahtaa selvästi. Pelkäsi kai alitajuisesti kipua, mikä säteili hienoisena kipinöintiä ympäriinsä hänen kyljestään.

Käsi eksyi käteen ja Vilho jähmettyi tuijottamaan kattoa. Aivan kuin kukaan ei olisi huomannut hänen heräämistään.

Eikä kyllä olisi tarvinnutkaan. Siinä tilassa hän ei olisi halunnut katsoa ketään silmiin.

Palaavan tajunnan ja ajatusvirran mukana palasi tietoisuus kuluneista tapahtumista. Jotain vakavaa oli tapahtunut, kun hän kerta makasi sairaalassa. Ja kun tuo tuttuakin tutumpi käsi piteli häntä kädestä kiinni, puristi tiukasti kuin hukkuja pelastajansa kättä, ainoaa turvaansa.

Urho.

Hentoisesti Vilho vastasi Urhon otteeseen ja Urho nosti hetimmiten päätään, kääntäen kasvonsa Vilhoa päin.

"Vilho!"

"Hn...."

Urho vaikutti nousevan ja kumartuvan lähemmäs hänen päätään.

"Sattuuks sua?"

"E....Ei...."

Huoneen ovi kävi ja Vilholle selkeni nopeasti, että he olivat jääneet kaksin. Hän katseli aikansa Urhon huolestunutta ilmettä, ennen kun kysyi:

"Mitäs...tapahtu?"

"Mää olin ni huolissani sust ja ai ett ku mua pelot! Ihanaa ett sää ole kunnosa!"

"Urho.... Mitä tapahtui?"

Urhon kasvoilla oli hetkeä aikaisemmin vilahtanut jotain hymyn kaltaista, mutta se oli kadonnut nopeasti.

"Mää...Mää en itekkä oike tierä. Joku tul yöl meil, ja... sää menit ovelle. Jotai siin sit tapahtu, ja ku mää tulin paikal, nii sää korisit tuskissas...."

"Jaaha...."

Vilho nielaisi ja jäi tuijottamaan Urhon olemattomia silmiä, joiden yläpuolella tummat kulmat olivat kurtistuneet surumielisesti.

"Sua sattu.... Sua vissii puukotettii", Urho sanahti hiljaa ja nosti summassa kättään Vilhon olalle. Vilho ohjasi sen poskelleen hetkeksi.

"Jaa...."

"Sut operoitiin aamuyöst.... Ja sää kyl toivut...."

"Enhän minä siitä huolehdi.... Mut mites.... Kauankos mun pitää täällä maata?"

Vilhon ääni kaikui värittömänä ja kankeana huoneessa.

Urho kohautti olkiaan ja mutristi suutaan.

"Vissii aik pitkä."

"Pärjääthän sä?"

Urhoa alkoi selvästi huvittamaan, vaikka hän olikin tottunut Vilhon tapaan huolehtia hänestä. Aina hän muka meni toisen edelle, ihan vain sen takia, että olisi aina ollut heikommassa asemassa kaikkeen nähden sokeutensa vuoksi. Urho erotti huolen Vilhon äänestä.

"Huolehtisit vähä ittestäs! Säähä täsä pualkuolleena maka!"

"Sä oot Urho sok-"

"Mit välii sil o? Sää oot ny pahemmas tilas. Mää pärjään kyl, mää oon sopinu meneväni Yrkän tykö hetkeks. Ja mää kyl tule kattoo sua joka päiv...."

Vilhon oli pakko naurahtaa.

"Joka päivä?"

Tuntuihan sellainen lupaus hyvältä, mutta toisaalta....Niin.

"Jok päiv. Mit muutakaa mää tekisi."

Vilho hiljeni ja jäi hymyillen katselemaan Urhon auringon paahduttamia kasvoja.

Ja niin Urho tulikin, joka ikinen päivä, minkä Vilho joutui sairaalassa viettämään. Tuli, astui sisään huoneeseen iloisesti hymyillen, sulki oven takanaan, istahti vuoteen vierelle tai joskus jopa vuoteen reunalle, piti Vilhoa kädestä, silitteli ja häpli Vilhon hiuksia ja kasvoja, naureskeli ja kertoili niitä iänikuisia juttujaan, joihin toinen ei joskus edes osannut vastata. Useimmiten Vilho vain kuunteli toisen höpinää hiljaisena, mutta se ei kuitenkaan heitä haitannut. Urhokin oli tottunut siihen, kuinka hiljainen toinen aina oli, joten se ei aiheuttanut hänellekään mitään hämminkiä.

Kesäaamun aurinko loi verhottoman ikkunan kautta pitkiä valopilareita valkoiseen huoneeseen, kun huoneen ovi aukeni. Ovi kolahti niin hiljaa läheisen kaapin kylkeen, että vain Urho kuuli sen tullessaan hoitajan kanssa sisään. Hoitaja neuvoi äänettä Urhon nukkuvan potilaan luokse ja varovasti Urho istahti sairaalasängyn reunalle. Hän hymyili itsekseen pitäessään potilasta kädestä, joka oli levännyt vain vaivaisia sekunteja sitten vielä hervottomana vaalean miehen vatsalla. Hitaasti, Vilhon hartijoita ja kasvoja kevyesti tunnustellen, hän kumartui suukottamaan Vilhon otsaa. Vilho säpsähti ja vaikutti heräävän yllättyneestä henkäisystä päätellen.

"Huament...."

"H...Huomenta."

"Kuink sää voit?"

"Hyvinhän...mä. Mitä nyt puuduttaa tää jatkuva makaaminen...."

Urho suukotti uudestaan Vilhoa ja vetäytyi sitten hieman leveästi hymyillen.

"Voi sua. Mites mää voisi sua piristä?"

Vilho nosti kätensä Urhon poskelle ja silitteli sitä aikansa hiljaisena.

"Ei sun tartteis mitään tehdä. Oisit vaan siinä. Tai käy tähän viereen", hän sanahti ja veti heikosti Urhon makaamaan viereensä. Urho liikautteli vähän leveähköjä, köyriä hartioitaan asettuakseen siihen hyvin, ja lopulta tuo painoi päänsä Vilhon olalle.

Urhon hiuksia vasten Vilhon oli hyvä painaa poskensa ja samaan aikaan silitellä tuon selkää ja käsivartta. Sitä hän ei ollutkaan aikoihin tehnyt, saatika tuntenut Urhoa kirjaimellisesti lähellään. Olihan tuo aina käydessään häntä tavalla tai toisella hellinyt, mutta ei se ollut sama kuin maata pitkään hipihiljaa toisen lämmössä.

Urhon hengityksen tahti hidastui ja alkoi solumaan samaan rauhalliseen rytmiin Vilhon oman hengityksen kanssa, josta etäisesti tuli ehkä mieleen kevätpuron leppoisa virtaus. Urho levitti nuotion lailla kehonsa lämpöä Vilhollekin, ja lopulta tuo rohkeni jopa hymyilemään huulillaankin.

"Nyt on hyvä", Vilho sanahti pehmeästi ja siirsi kätensä Urhon hiuksiin.

"Varmast?" Toinen varmisti suukottaessaan Vilhon leukaa.

Vilho hymähti tyytyväisenä sulkiessaan silmänsä. Siihen hän sattui pian nukahtamaankin.

Urho huomasi sen, muttei kehdannut lähteä toisen vierestä, vaikka olisikin halunnut antaa Vilhon nukkua ja levätä rauhassa. Hän oli osaksi Vilhon halauksessa ja Vilho tuntui nojaavan häneen enemmän kuin ennen. Ehkäpä tuo yleensä niin henkisesti vahva mies oli murtunut, ehkäpä Vilhoa sattui sen verran, ettei tuo jaksanut välittää minkäänlaisesta häpeästä. Eihän sen olisi kuulunut hävettää, mutta Urho otaksui, että Vilholle oli tärkeää pitää itsensä aina jykevänä tukipilarina muille. Omista tarpeistaanhan Vilho ei ikinä kantanut minkäänlaista selkeää huolta.

Urho hymyili Vilhoa vasten ja silitteli hennosti tuon poskea. Poskella tuntui hienoinen karkea sänki, ja hetken ajan Urhon teki mieli herättää toinen ja huomauttaa asiasta. Mutta hän jätti asian sikseen ja keskittyi kuuntelemaan miehen tuhinaa. Montakohan yötä Vilho oli valvonut yksikseen kipujensa takia? Olikohan tuolla edes kipuja? Jos oli, niin kuinka kovia?

Urho kurtisti kulmiaan ja liikahti kauemmas toisesta äkkiä. Ehkä Vilhoa ahdistaisi, jos joku roikkuisi kiinni.

Vilhon tuhinan seasta kuului vaimea, tyytymätön urahdus ja epäselvä kysähdys:

"Urho...?"

"Ni?"

"Mikäs...nyt on?"

"Jos mää jättäsi sut nukkuma rauhasa", Urho ehdotti nopeasti ja Vilho luultavasti säikähti Urhon kiireistä äänensävyä, jonka vuoksi yritti selvästi nousta istumaankin, mutta ähähti tuskaisesti ja painui takaisin maaten. Hetken aikaa mies haukkoi henkeään.

Kivunaallon laantuessa Vilho yhähti ääni epämukavasti värähtäen:

"Jos sun...pitää mennä ni...en mä estele...."

"Ei mul mittä ole... Su va pitäs saa'a levät kunnol", Urho huomautti ja peitteli Vilhon paremmin.

Vilho jäi katsomaan Urhon tummia kulmia, jotka olivat taas kerran painuneet osaksi huolesta tyhjien silmäkuoppien ylle. Urhon ilme sai lopulta Vilhon kyynelkanavatkin aukeamaan ja hetkellinen mielenliikutus sai miehen sisäisen meren kuohumaan niin lujaa ja niin kivuliaasti, että hänen haaleansiniset silmänsä kostuivat.

Kyyneleet valahtivat samoilla tulilla myös Vilhon poskille, ja hetken kuluttua Urho huomasi niiden hipaisevan kättään.

"Ville?" Urho ähkäisi hätäisenä ja se sai vain toisen itkemään enemmän.

"Sattuuks sua?!"

Vilho puri leukojaan yhteen estääkseen itseään huutamasta ääneen. Pieninkin inahdus olisi merkinnyt koko sen jämerän kulissin katoamista. Sen kulissin mukana katoaisi varmasti viimeinenkin mielenrauha, jonka Vilho oli onnistunut säilyttämään pysyäkseen tyynenä.

Urho nousi istumaan toisen vatsan päälle puolivahingossa, kuin vanhasta tottumuksesta ja yritti ravistella miestä saadakseen vastauksen.

"Ville?!"

Ville!

Ville....

Kulissi murtui ja Vilho nyyhkytti jo ääneen. Kunhan ei alkaisi sentään huutamaan....

"Vilho?" Urhon ääni oli anova ja täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Vilho tajusi että toisesta oli varmasti outoa kuulla hänet sellaisena. Rikkinäisenä.

Vilho nielaisi ja korahti ikävästi, mutta nosti kätensä ensin Urhon olille, mutta laski ne siitä Urhon flanellin kaulukselle ja kiskaisi tuon lähemmäs suudellaakseen tuota. Urho lamaantui suudelmaan, jota Vilhon kyyneleet kostuttivat, ja jäi makaamaan toisen päälle. Vilho huomasi punan nousevan äkkiä Urhon kasvoille.

Sillä hetkellä Urhon hämmästynyt ilme suukon jälkeen oli jotain niin suloista, että Vilhon oli naurettava. Ensimmäiset naurahdukset tulivat puoliksi pakolla ulos, mutta nopeasti äänensävy muuttui ihastuneeksi. Urho ähähti vaivaantuneesti ja häpeissään Vilhon rutistaessa hänet tiukasti lähelleen.

"Mä rakastan sua", Vilho kuiskasi matalan naurunsa lomasta.

"No.... Nii määki sua... Kyl sää sen tierät...", Urho mumahti ja yritti vastata varovasti halaukseen.

"Tiedän", Vilho myönsi saatuaan äänensä tasaantumaan hieman. Kyyneleetkin loppuivat nopeasti, ja viimeiset hän pyyhki toisen ruskeisiin hiuksiin.

"Mitä mä tekisin ilman sua?"

"Vaik ja mit", Urho sanoi suoraan ja naurahti perään kuivasti.

"Kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan", Vilho huokaisi huvittuneena ja suukotti toista pikaisesti. "Mä oon vieläkin niin pahoillani siitä kaikesta. Sä oot parasta mitä mulle on tapahtunut."

"Mit morfiini sul o tääl annettu?"

"Ei mitään. Mä oon tosissani."

"Sanot va", Urho hymähti ja yritti nousta pois Vilhon päältä.

"Hei, älä mene...."

"Sää tukehut viäl."

"Et sä niin painava ole", Vilho tuhahti ja kiskoi toisen takaisin halaukseensa.

"Oon mää aika...", Urho suli iloiseen hymyyn ja myöntyi jäämään miehen halittavaksi.

Pitkään he vain nauttivat toistensa läheisyydestä. Urho silitteli kainona Vilhon olkista tukkaa ja Vilho katseli toista valtava onnentunne sisällään. Mitä hän olikaan tehnyt saadakseen olla Urhon kanssa?

Ei hän missään nimessä olisi ansainnut toista, varsinkaan sen Jormaskeissin jälkeen. Mutta siinä toinen vain oli, makoili siinä hänen vieressään aivan kuin aina ennenkin.

Hiljaisuuden vielä jatkuessa aikansa, päätti Urho avata suunsa:

"Paistaaks ulkon aurinko?"

"Taitaa paistaa."

"Onkohan siäl nättii?"

"Samanlaista kuin...."

"Ni?"

"Alkaa olla ilta. Aurinko laskee. Taivaanranta taitaa näyttää samalta kuin silloin, kun oltiin siellä satamassa."

"Sää kyl jaksat muistel stä", Urho huomautti ja virnisti leikkisästi.

Vilho kohotti kulmiaan ja katsoi toista aikansa tyhmänä, kunnes naurahti hellästi:

"Miks en muistelis? Sillonha sä teit tuntees selviks!"

"Ois su pitän huomata ne jo sil ku oltii kännää", Urho nauroi ja Vilho yhtyi ilonpitoon.

Nuorempi kuitenkin vakavoitui taas nopeasti ja alkoi selittämään:

"Mää kyl taisin lätkääntyy suhu het. Sää näytit ni kiltilt. Ja kilttihä sää oletki. Mut kuule.... Uskotsää jos mää sanon, ett sää ole liian hyvä?"

"Liian hyvä? Älä viitsi."

"Iha oikiast! Sää ole iha liia hyvä mul."

"Ai."

Pieni neuvottomuus valtasi Vilhon mielen ja sydänkin jätti pari lyöntiä välistä. Nytkö kaikki ilo elämästä katoaisi?

"Emmää jaks käsittä, kuink sää haluut olla mun kaa. Mut kai sää sit haluut, ku viäl oot."

"Haluan", Vilho äännähti ja painoi otsansa Urhon otsaa vasten. "Koko loppuelämäni."

"Mää pelkäsi, ett sää kualet ja mää jäisi iha yksi", Urho totesi ja Vilho jäi katsomaan toisen kasvoja, joille tuntui heijastavan jokin synkkä varjo.

"Ethän sä nyt ihan yksin...."

"Juujuu. Eipä kukaa muuka mua hualis. Sen taki sää oletki valla ihmeelline kaver. Mut ei kai siin", Urho hymähti ja haukotteli makeasti.

"Enkä mää ole valmis päästää susta irt viäl."

"Ei kai sun tarttekaan?" Vilho kysyi huvittuneena ja pörrötti Urhon hiuksia. "Meinaan, mä oon vähän aatellu juttuja...."

"Juttui? Millasi?"