#ateismi

Ateisti kohtaa Jumalan

”Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi, Pistokoski, vuodatettu.“ Vastaanotan viimeistä ehtoollistani ja alkujaankin niukka uskonnollisuuteni korahtelee loppuaan. Etsin Kankaanpään kirkossa lohtua seikalle, että vietän viikonloppua Tykistöprikaatissa Niinisalossa. Ei auta. Edes aliupseerikoulu Jumalan selän takana ei ole riittävä kriisi uskonnollisuuden laukaisemiseksi.

Puitteet henkilökohtaiselle herätykselle olisivat kyllä kunnossa, olenhan luterilaisuuden sydänmailla. Pappi saarnaa helsinkiläisiä kollegoitaan ankarammin ja virret ovat tavallista ilottomampia. En silti koe pyhää, en Jumalaa, en autuutta enkä rohkaisua. Reilun vuoden kuluttua eroan kirkosta nettipalvelun avulla. Niks-naks, ja yhteyteni seurakuntaan katkeaa myös juridisesti.

Uskonnottomuus ei ole uusi ilmiö, mutta aikaisempaa yleisempi se on. Vaikka enemmistö suomalaisista uskoo yhä johonkin ”suurempaan voimaan”, verrattain harvalla valinta osuu evankelis-luterilaisen kirkon Jumalaan. Uskonnollisten monopolien heikentyminen Euroopassa 1700-luvulta alkaen on tuonut sielunelämään lisää valinnanvaraa, ja moni jää kellumaan eri traditioiden välille. Osa ei etsi, toiset eivät löydä, eikä kaikkia välttämättä kiinnosta.

Halua kokea uskonnollisia elämyksiä ja pyhää sekä tarve palvoa eivät ole kadonneet, vaikka kirkon ulko-ovi käykin tiuhaan. Jälkikristillistä hengellisyyttä kuvannee joogaava lähiruokahippi, joka kertoo kokevansa pyhää suomalaisessa lehtometsässä. Postmodernissa palvottava pyhä voi olla mikä tahansa; harhaopeista ja pakanallisuudesta tohtivat puhua vain ne, joilla ei ole valtavirrassa kuulijoita.

Uskonnollisuus toimintana ei sinänsä ole kaltaiselleni uskonnottomalle vastenmielistä. Nautin vanhasta kirkkomusiikista, keskiaikaisten kirkkojen hämystä ja tuoksusta, pappien lämpimästä äänestä ja ehtoollisen kaltaisista rituaaleista. Kristillisyys elämäntapana – silloin, kun korostetaan esimerkiksi lähimmäisenrakkautta, kohtuullisuutta ja nöyryyttä – tuskin on pahaksi.

Spiritualiteettia rajoittaa oleellisesti se, että oppi toiminnan takana on omituinen ja vieras. Uskon omaksuminen esteettisten kokemusten, hengellisen kihelmöinnin tai tuotteliaan elämäntavan saavuttamiseksi on taas älyllisesti kelvotonta. Useimmilla on edellytykset arvioida kristinuskoa oppikokonaisuutena muiden joukossa ja tehdä sen perusteella johtopäätöksensä. Jos ei usko neitseelliseen sikiämiseen, Jumalan olemassaoloon, Jeesuksen jumaluuteen, ylösnousemukseen tai kuolemanjälkeiseen elämään, lienee parempi olla kuulumatta kirkkoon.

Mitä jää jäljelle? Uskonnottoman spiritualiteetti on käsiteparina samanlainen kuin kardinaalin seksielämä tai punavihreä arvorelativismi – täysin mahdollinen, mutta sisäisesti epäjohdonmukainen. Uskonnoton ei koe uskonnollisia elämyksiä eikä harjoita uskontoa. Hän ei välttämättä edes kaipaa niitä, vaan voi olla tyytyväinen osaansa tietoisuuden omaavana eläimenä.

Uskonnoton on hengellisesti paljas ja vapaa. On naiivia toivoa, että joillain uskonnottomilla spiritualiteetin aukon täyttäisivät tiedon tavoittelu ja maanpäällisen elämän tutkiskelu. Luottaessaan näin ihmisyyteen uskonnoton lienee lähimpänä uskonnollista ajattelua. Kun jumalten tai toteemieläinten puoleen ei enää voi kääntyä, on silti paras uskoa ihmiseen ja jatkaa selvitystyötä.

Pekko Pistokoski

Kirjoittaja ei kuulu mihinkään uskonnolliseen tai uskonnottomien järjestöön