etsijä

”Moniarvoisessa yhteiskunnassa kirkon jäsenet joutuvat perustelemaan aina uudelleen, miksi he haluavat olla kristittyjä”, totesi joku monista puhujista Kirkon viestintäpäivillä, joiden teemana oli #rohkeasti. Vaikken muista enää lausujaa, itse lause jäi kummittelemaan mieleni perukoille.

Kerran jos toisenkin olen ollut tilanteessa, jossa ihminen jota olen ihaillut ja kunnioittanut, on tuijottanut minua syvälle silmiin ja muutaman oluen avustuksella esittänyt, ensin jonkin ympäripyöreän kysymyksen, kuten ”Mitä mieltä olet lähetystyöstä?” ja sitten alkanut armottomasti tykittää omia näkemyksiään kristinuskon historiasta, omista traumoistaan tai kyseenalaistanut vakaumukseni. Siinä on ollut vaikea selittää, että itse asiassa tämä sattuu.

Ymmärrän toki, että kokemukseni tässä periluterilaisessa maassa ei ole kovin kummoinen. Eihän kukaan uhkaa henkeäni, saan tunnustaa uskoani vainolta rauhassa ja julkisesti ja uskoani opetetaan jopa peruskoulussa. Olen melkoisen etuoikeutetussa asemassa. Mutta se todistelun taakka, mikä vielä aikaisemmin oli ateistien, sivareiden ja feministien niskassa, tuntuu kasautuvan yhä enemmän myös meille, jotka päätämme olla julkisesti uskovaisia. Luterilaisuus lakkaa olemasta tavallista ja siitä tulee eksoottista ja erikoista. Joku menee sunnuntaina kirkkoon, miksi ihmeessä?

Toisaalta kyse on positiivisesta ilmiöstä. Me emme ole enää luterilaisen yhtenäiskulttuurin vankeja. Kirkko on palaamassa jälleen siihen marginaaliin, josta se lähtikin ammentamaan voimavaroja sellaisista kysymyksistä, kuten miksi olemme kristittyjä ja mitä kristittynä oleminen oikeastaan tarkoittaa. Kun joutuu selittämään toiselle, myös oma vakaumus kirkastuu.

Kasvava kiinnostus uskovaisten valintoja kohtaan kertoo myös siitä, että ihminen säilyy hengellisenä eläimenä, vaikkei olisikaan jossain tiukasti määritetyssä rakenteessa kiinni. Elintaso ei korvaa kysymyksiä yliluonnollisesta ja viimeistään ilmastonmuutos pakottaa ihmisen pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja millaisilla valinnoilla on merkitystä. Uskonnot tarjoavat väylän näiden asioiden pohtimiseen ja Raamatusta löytyy ikiaikaista viisautta. Kaipuusta hengellisyyteen kertoi jotain myös toimittaja Perttu Häkkisen äkillisen kuoleman synnyttämä vahva jaettu suru muun muassa sosiaalisessa mediassa. Häkkinen oli antanut äänen ihmisille, joiden hengellisistä kokemuksista tai ajatuksista ei ollut tapana julkisesti huudella.

Etsijä ilmestyy tänä vuonna ainoastaan kerran, hieman uudenlaisessa formaatissa. Sen sivuilla annetaan tilaa ihmisten kokemuksille uskosta Kuvia uskosta -valokuvauskilpailun myötä ja tuodaan näkökulmia kirkon nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Ymmärrys, keskinäinen kunnioitus ja hyväksyntä. 

Minun ei tarvitse luopua omastani, eikä tarvitse sinunkaan. Mutta yhteinen päämäärä meillä on oltava, jotain joka ylittää erimielisyydet, pakottaa toimimaan yhdessä.

HBO:n Game of Thrones -sarjassa yhteinen vihollinen ovat pohjoisen muurin takaa vaeltavat valkoiset kulkijat, elävät kuolleet, joita ihmiskunta ei voi voittaa, ellei huitaise keskinäistä valtapeliään sivummalle, lakkaa taistelemasta tyhjänpäiväisestä kruunusta ja äärettömän epämukavasta rautavaltaistuimesta. 

Suuri kysymys sarjassa ei ole se, kukaan voittaa valtaistuinpelin. Vaan pystyykö ihmiskunta yhdistymään vihollisen edessä, joka tuntuu voittamattomalta?

Kliseistähän tuo on, mutta totta. Todellisen maailman valkoiset kulkijat eivät ole kuolleista herätettyjä sinisilmäisiä zombeja, vaan ilmastonmuutos kaikkine seurauksineen.

Syön aamupuuroa ja katson uutisissa ilmastonmuutosta. Katson Yhdysvaltojen ja Intian tulvia, rajan yli vaeltavia pakolaisia kuivassa erämaassa. Katson omia ikkunoitani, joista Helsingin keskustaa ravistellut Lucifer-myrsky puskee sisään ja tekee lammikon lattialle. Katson sosiaalisen median keskustelua siitä, miten ehtoollista voi enää jakaa, jos viini loppuu maailmasta. Jos?    

”Ja sitten urheilua”, uutistenlukija ilmoittaa pirteästi.

Ilmasto muuttaa kaiken. Se asettaa ihmiset ahtaalle, painaa kulttuurit kiinni toisiinsa, ei anna tilaa tai aikaa sopeutua, pakottaa jakamaan vähenevät resurssit tai ottamaan ne väkisin. Mitä meille silloin enää jää? Kuihtuva maa ja verissä päin toistensa kurkussa riehuva ihmiskunta, Game of Thronesin julmimmat ja karmivimmat kohtaukset?

En suostu uskomaan sitä.

Sillä Game of Thronesissa on myös toisenlaisia kohtauksia. Niitä, joissa vielä hetki sitten hengestään taistellut kaksikko jakaa hymyn, missä rakkaus voittaa katkeruuden ja kunnioitus vallanhimon. Niitä joissa vielä hetki sitten toisiaan selkään puukottaneet kulkevatkin yhdessä ja reflektoivat elämää. Kun kaikki ovat yhtä hirveitä, on vaikea sanoa, kuka teki eniten väärin. Sanoma kuin suoraan kristillisen uskontunnustuksen ytimestä.

Ymmärrys, keskinäinen kunnioitus ja hyväksyntä. Ne ovat tämän lehden teeman, uskontodialogin ytimessä. Meidän ei tarvitse ummistaa silmiämme uskontojen ympärillä riehuvalta pahuudelta, eikä luopua omastamme dialogin nimissä. Mutta ihan jokaisen meistä pitää pysähtyä kuuntelemaan toista, reflektoimaan elämää.

Yrittää löytää tapa millä me kaikki voimme elää yhdessä, sitoutua siihen. Muuta vaihtoehtoa ei ole.        

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja SKY:n tiedottaja, joka pyrkii etsimään populaarikulttuurista aina syvempiä merkityksiä.    

Laman jatkuessa ties kuinka monetta vuotta ja median tilan ollessa mitä on, myös Etsijä on joutunut kaventamaan itseään ja harventamaan ilmestymistään. Vuodesta 1908 ilmestynyt lehti ilmestyy vuonna 2017 vain kahdesti ja sen jatkokin on epävarma. 

Vuoden ensimmäisessä numerossa tarkastellaan valtionkirkon rippeitä ja historiaa. Mitä on jäljellä valtiosta erotetusta kirkosta? Voiko se seistä omin jaloin? 

Mitä tulee globaaliin kristinuskoon, voidaan hyvin lavealla pensselillä maalata kuvaa, jossa etuoikeutetun valkoisen miehen kirkosta on alkanut tulla syrjityn mustan naisen kirkko. Näin on tapahtunut jossain määrin myös Suomessa.

Kaikenlaiset suitsukkeilta tuoksuvat, hamppuhousuiset, punatukkaiset ja lävistetyt hipit  ovat alkaneet saada kirkossa jalansijaa, naisella joka kastaa lapsesi saattaa olla rastat. 

Muutos lienee ollut liian nopea joillekin, koska myös konservatiivisiin ratkaisuihin tartutaan nyt kuin hukkuva tarraa pelastusrenkaaseen ja ristiä kannetaan myös sellaisten ihmisten mielenosoituksissa, jotka ennen kävivät korkeintaan joulukirkossa.  

Isot muutokset liittyvät siihen, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt vaativat oikeuksiaan kristillisen yhteisön sisällä ja kirkko avaa ovensa pakolaisille. Niiden suhteen tehtävät ratkaisut määrittelevät hitaasti kääntyvän kirkkoveneen suunnan jatkossa. 

Pääkirjoitus 3/2016

Tämän lehden teema – sukupuoli – tuntui olevan tavallista hankalampi aihe. Kirjoittajia oli yllättävän vaikea löytää. Tuntuu nimittäin vahvasti siltä, että näkökulmia aiheeseen on monia ja kaikilla on niistä oma mielipiteensä.

Aihe on ollut viime aikoina paljon esillä. Esimerkiksi kouluista halutaan vähentää sukupuolen mukaan tehtyä erottelua ja vain perinteinen avioliiton muoto on puhututtanut jo kauan. Jokaisella on omat kokemuksensa stereotypioista ja kliseistä, jotka yhdistetään eri sukupuoliin.

Hesarissa oli muutama viikko sitten kirjoitus muunsukupuolisuudesta. Juttu kirvoitti monia mielipidekirjoituksia, mutta ennen kaikkea ihmetystä. Jutussa kerrottuja piirteitä peilattiin omiin tuntemuksiin ja mietittiin, olivatko vai eivätkö ne olleet samankaltaisia.

Tunnistin jutusta monia itselleni tuttuja piirteitä. Olen aina ollut niin sanottu poikatyttö. Vanhempani tajusivat vihjeen lahjaksi annetun nuken löydyttyä roskiksesta – tyttö taas löytyi serkun junaradan vierestä. Mutta ei kai voikaan olla niin, että sukupuoli määrittää automaattisesti kiinnostuksen kohteesi. Naisia on onneksi insinööreinä ja keksijöinä aivan niin kuin miehiäkin.

Yhteiskunnassa eletään edelleen perinteiseen kahteen sukupuoleen perustuvaa jaottelua. Niihin liittyviä stereotypioita vahvistetaan usein syntymästä lähtien, tai ehkä jo ennen sitä. Tuntuu siltä, että nämä sukupuoleen perustuvat roolit ovat vain kapenemassa. Samalla se tuntuu yhä oudommalta. Tuskin kukaan voi olla ”sataprosenttinen” mies tai nainen. Moni on varmaan ainakin joissain asioissa pikemminkin siellä välimaastossa.

Työmaailmassa sukupuoliroolit ovat myös vahvasti vallalla. Omat havaintoni ovat yli kahdenkymmenen vuoden ajalta ja ikävästi stereotypioita tukevia. En mielelläni ota vastaan työtä, jossa joudun naisvaltaiseen työpaikkaan. Ystävieni puheista päätellen en ole ainoa nainen joka ajattelee näin. Johtuuko tämä siitä ajatuksesta, ettei nainen pärjää, jos hän a) osoittaa empatiaa tai b) minkäänlaista tunnetta ylipäätään. Käsiä käytetään helposti toisten naisten tieltä tönimiseen, eikä avun ojentamiseen.

Ylen Perjantai-ohjelmassa tuli esille huolestuttava tutkimustieto, joka osaltaan tukee tätä tuntemusta. Ihmisten kyky empatiaan on olennaisesti laskenut, ja syyksi epäillään internetiä ja somea. Käykö siis loppujen lopuksi niin, että kaikista pyrkimyksistä huolimatta yhteiskunnastamme tulee vielä epäluuloisempi ja suvaitsemattomampi, mitä se on ollut?

Pitäisikö siis julistaakin kaiken hälinän keskellä empatiatalkoot? Olisiko siinä ratkaisu myös muihin yhteiskunnassa rehottaviin ongelmiin? Unohdettaisiin seuraavan selfien valmistelu, ja vaihdettaisiinkin vieruskaverin kanssa kuulumisia.

Jos olet vielä kykenevä tähän toiset huomioivaan tunteeseen, kokeile ihmeessä!

Pääkirjoitus 2/2016

Alkusyksy on ollut aurinkoinen ja kesäisen lämmin. Lämpö häviää nopeasti auringon mukana ja yöt ovat olleet jo hyisen kylmiä. On alkamassa se pimeä vuodenaika. On nurinkurista, että monet ihmiset aloittavat juuri syksyllä jotain uutta. Ehkä tämä luopumisen ja kaihon vuodenaika tuo mukanaan halun hankkia elämään energiaa kaikin mahdollisin tavoin. Kevät tuo mukanaan lähes raa’alta tuntuvan valon, joka paljastaa nurkissa talven asustaneet villakoirat ja likaiset ikkunat. Mutta keväässä on jo itsessään niin paljon voimaa, että sitä ei enää muualta tarvita.

Tämän lehden suunniteltu teema siirtyi seuraavaan lehteen, sillä kaikenlaisten kommervenkkien ja mutkien vuoksi ensimmäisen lehden matka maailmalle viivästyi. Tässä välissä järjestettiin kirjoituskilpailu ja nyt julkaisemme kilpailussa menestyneitä tekstejä. Mukana on kolme palkittua tekstiä sekä kaksi myönteistä palautetta kerännyttä kirjoitusta. Lisäksi lehdessä on mielenkiintoinen kirja-arvostelu. Ne kannattaa lukea.

Mieti samalla, voisiko kirjoittaminen tai muu luova ilmaisu olla sinulle helpottava ja energiaa tuova harrastus. Sen harrastamiseen ei tarvita kuin kynä ja paperia – tai näppäimet ja joku päätelaite – ja sen kohteen ja määrän voi valita ihan itse. Pöytälaatikossani on jo vuosia ollut valmiina pilkkuja myöten viilattu novelli, joka odottaa sitä oikeaa hetkeä. Mutta tärkeintä sen kirjoittamisessa ei ollut mahdollinen julkaisu – se oli oikeastaan pakko kirjoittaa. Ja luulen, että kun tarpeeksi taas ajatukset lentelevät ja raksuttavat, saa se seurakseen kavereita.

Nuorena olin mukana useallakin kirjoittajakurssilla ennen varsinaista opiskelun aloittamista. Niiltä on jäänyt monia tapoja, joista voi olla myöhemmin hyötyä, tai ainakin iloa. Edelleenkin luen Hesarini tarkkaan, kaikkia pikkuilmoituksia myöten. Jos esiin nousee jotain mielenkiintoista tai yllättävää, repäisen sen talteen. Aika ajoin selailen noita repäistyjä paperilappuja ja mietin niiden takana olevia ihmiskohtaloita ja tarinoita. Toista vinkkiä voit kokeilla heti. Kirjoittamisella ei tarvitse olla päämäärää, mutta siinä pätee sama periaate, kuin monessa muussakin asiassa. Kaikki lähtee yhdestä askeleesta, eli sanasta. Jos aloittaminen tuntuu vaikealta – kirjoita yksi sana. Huomenna voit keksiä sille kaverin.

Energiaa syksyyn, jokaiselle parhaalla tavalla!

Pääkirjoitus 1/2016

Varoituksen sana heti kirjoituksen alkuun: sisältää enimmäkseen yhteiskunnallista kritiikkiä. Kyse on silti henkilökohtaisista kokemuksista lähes kolmen vuoden ajalta. Ja nämä kokemukset liittyvät mitä vahvimmin juuri tämän lehden teemaan. Ne liittyvät arkeen ja sen hyvyyteen tai huonouteen.

Suomessa on ainakin 175 000 yksinyrittäjää, jotka yrittävät elättääainakin itsensä. Yrittäjyyteen kannustetaan puheissa, mutta valitettavasti tämä ei tunnu etenevän tekoihin asti. Eduskunnan puheenvuoroissa on käytetty pienyrittäjistä huolestuttavaa termiä – Suomen uusi proletariaatti. Täällä kentällä on monen yrittäjän kanssa käyty samaa keskustelua. Kilpailu on kovaa ja työn hinta on poljettu jo niin alas, että omalla riskillään työtä tekevän yrittäjän on vaikea kerätä tarpeeksi elantoa edes peruselämiseen. Verot, eläkkeet ja vakuutukset pitävät siitä huolen. Henkilökohtaisesti väsyin heräämään aamuyöllä ja miettimään mistä saisin raavittua seuraavat alvit/ennako/eläkemaksut. Nappasin heti kiinni, kun näin netissä sopivan työpaikkailmoituksen. Nyt minulla on kaksi työpaikkaa ja keskituntimäärä viikossa ehkä noin 60 -70 tuntia. Tähän päälle kun vielä lisää raportoinnit, laskutukset ja normaalin yhteydenpidon, on vapaa-aika melko kortilla. Tsemppaan itseäni sanomalla, että seuraavassa kuussa otan rauhallisemmin.

Olen jo oppinut sanomaan ei, kun pyydetään (pakotetaan) ottamaan lisää työvuoroja. Tämähän on yrittäjiä työllistävien yritysten ongelma. Omat työntekijät on irtisanottu ja palvelut ostetaan ulkoa. Työtä olisi silti paljon tehtävänä. Tässä jää usein huomioimatta se, että yrittäjäkin tarvitsisi edes sen yhden lomapäivän, vaikka senkin joutuu kustantamaan itse. Sairastuminenhan on onneksi poissa laskuista, sillä siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. Voisi sanoa, että tämähän on yrittäjän ihan omaa syytä. Kukaan ei ole tähän touhuun pakottanut. Tietty vapauden tunne on silti huumaava. Ja kun töitä tehdään, niitä oikeasti tehdään, eikä kuluteta aikaa työpaikan kahvihuoneessa.Itselleni kauppaan ajatusta, että jos huhtikuun jaksan, otan kaiken takaisin toukokuussa – vien aamulla kahvikupin lasikuistille, katselen herännyttä luontoa ja nautin olostani. Menen pihalle ja upotan näppäimillä koukistuneet sormet multaan ja katson miten omenapuut alkavat kukkia.

Millaista olisi hyvä arki? En ole ikinävalittanut työn teosta. Mutta kaipaan silti aikaa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen. Kaipaan arkea, jonka voisi kokea kohtuulliseksi ja tasapainoiseksi. Kaipaan aamuja, jolloin voin kävellä koiran kanssa hiljaisessa metsässä. Se ei huolehdi rahasta tai omaisuudesta (no ehkä seuraavasta herkkupalasta). Olen sille kateellinen ja totean, että ehkä minunkaan ei pitäisi.

Elämme vuoden pimeintä aikaa. Musta maa ja vähäinen päivänvalo ovat entisestään synkentäneet eteläisen Suomen arkea eräänlaiseen apatiaan vajonneessa maassa. Jokapäiväiset puheet leikkauksista, irtisanomisista ja vaikeista taloudellisista ajoista vaikuttavat väistämättä jokaisen mielialaan. Leikkausten kohteet tuntuvat lyhytnäköisiltä. Koulutukseen ja kehitysapuun puuttuminen voi kostautua jo lähitulevaisuudessa.

Ympäröivä maailma on menneinä kuukausina tunkeutunut lintukotoomme. Jotkut meistä kokevat sen edelleen uhkana. Turvapaikanhakijoiden päätyminen pohjoiseen maahamme on saanut osan ihmisistä takajaloilleen. Kotikylässäni on yksi maan suurimpia vastaanottokeskuksia. Ihmisten asenteet ovat hyvinkin negatiivisia, vaikka keskus on ollut jo vuosikausia toiminnassa ilman merkittäviä häiriöitä.

Pariisin tapahtumat iskivät myös rajusti eurooppalaiseen tietoisuuteemme. Iskut tulivat lähelle omaa arkeamme. Kuljettaessa muutamia satoja kilometrejä Pariisista etelään päin tällaiset iskut saattavat olla osa arkipäivää tai ainakin osa arkipäivän pelkoja. Ne ehkä ylittävät uutiskynnyksen, mutta eivät omaa kynnystämme. Useat ihmiset kokevat edelleen, että länsimainen sivistys ja maailma niin kuin sen haluamme nähdä on yhtä kuin Eurooppa, oma uskontomme ja oma kulttuurimme.

Pariisin tapahtumat yhdistivät Euroopan hetkeksi. Jopa muiden mannerten julkisuuden henkilöt osoittivat tukeaan. Jotkut heistä matkustivat Pariisin osoittamaan rohkeuttaan ja myötätuntoaan. Some täyttyi trikolorin värittämistä kuvista ja myötätunnon osoituksista. Yhteisöllisyyttä?

Yhteisöllisyys on paljon muutakin. Ja ennen kaikkea se lähtee pienistä teoista ja pienistä piireistä. Omasta perheestä, suvusta, kotirapusta, pihasta, kotikadusta.

Kotikatumme varrella asuvat taloudet ovat perustaneet yhteisen jätekeräyspisteen, josta jokainen asukas maksaa osansa. Ei siksi, että näin on pakko tehdä, vaan siksi, että se helpottaa asukkaiden elämää ja säästää ympäristöä ja kustannuksia. Naapurin leskirouvan pensasaita hoidetaan talkoilla ja kotikadun miehet hoitavat lämmitysöljyn tilaukset ja kattilan huollot. Ei siksi, että niin on pakko tehdä, vaan siksi, ettei leskirouvalla ole enää miestä näitä hoitamassa. Yhteisöllisyyttä? Mielestäni ainakin askel oikeaan suuntaan.

Joulun aika on perinteisesti yhteisöllisyyttä korostava juhla. Muistetaan tuttuja ja tuntemattomiakin, lähimpiä ja rakkaimpia ihmisiä. Yhteisöllisyys voisi olla se kantava voima, jolla saisimme myös muina aikoina apatiaan vajonneen maamme ylös kuopasta. Yhteen hiileen puhaltaminen ei tunnu sujuvan maamme päättäjiltä. Pitäisikö meidän tavallisten ihmisten näyttää siinä mallia?

Valoisampia aikoja odottaen

Syksy on saapunut, auringonvalo on hiipunut säästöliekille ja kalenterikuukaudet vietetään taas työn tai opintojen merkeissä. Onko kokonainen teemanumero yksinäisyydestä tässä tilanteessa oikea vai täysin väärä valinta? Olisi positiivisempiakin aiheita, joilla säästettäisiin lukijaa syysmasennuksen uhalta. Niin minä ainakin ajattelin.

Ei sillä, etteikö yksinäisyydestä olisi syytä keskustella. Yksinäisyys on ilmiönä sekä yleinen että yksityinen ja sen seuraukset ovat merkittäviä monella tasolla. Tässäkin numerossa mainittava, professori Juho Saaren luotsaama Suomalaisten yksinäisyys- tutkimushanke osoittaa, että sosiaalisella ja henkisellä eristäytyneisyydellä on hintansa. Mutta onko yksinäisyys vain sitä? Aiheesta saisi varmasti tymäkän paketin pelkkää diakoniaa ja sosiaalipolitiikkaa, mutta raskas lukukokemushan se olisi. Täytyy olla muutakin.

Yksinäisyyteen oli siis vaikea saada etukäteen monipuolista näkökulmaa. Tämän vuoden aiemmat teemat olivat inspiroineet nipun valmiita aihioita, joita saattoi tarjota potentiaalisille kirjoittajille. Tällä kertaa olin aika lailla kirjoittajien oman kekseliäisyyden varassa rekryä tehdessäni. En joutunut pettymään: valmiissa teksteissä yksinolo osoittautuikin voimavaraksi, kaiken avuttomuudenkin keskellä saattaa elää toivo. Vaikka aiheen vakavuus edelleen tunnustetaan, kokonaisuuteen löytyi kuitenkin odottamattomia sävyjä.

Tämän kertainen pääkirjoitus on syntynyt juuri edellä mainittujen artikkelien synnyttämissä mielialoissa. Haluan rohkaista jokaista lukijaa nauttimaan yksinolosta tilanteen salliessa. Ole vapaa olemaan itseksesi, käperry sohvan tai sängyn nurkkaan vain olemaan ja rauhoittumaan. Käy elokuvissa ilman, että yrität sovittaa aikatauluja yhteen parhaan ystäväsi kanssa, yhdessä ehtii olla muutenkin. Muista olevasi kokonainen ja tärkeä ihminen, vaikka viereltäsi puuttuisikin joku juuri nyt. Yhdessäololle on aikansa ja paikkansa, mutta ei ole siitä kiinni, milloin sinun on hyvä olla.

Tämän vuotinen maailman sosiaalifoorumi järjestettiin Tunisiassa, joka on vuoden 2011 vallankumouksen jälkeen mielenkiintoisessa vaiheessa. Tunisiaa on pidetty onnistuneena esimerkkinä siirtymisessä diktatuurista vallankumouksen kautta kohti demokraattista kansalaisyhteiskuntaa. Esimerkiksi sukupolvien välisessä vuoropuhelussa ja vallan jaossa on silti vielä paljon tehtävää. Poliittinen valtakoneisto ei uskalla antaa valtaa nuorelle sukupolvelle maan nuorentuvasta ikärakenteesta huolimatta. Siksi monelle nuorelle yhteiskunnallisen osallistumisen muodoiksi muodostuvat omaehtoinen järjestötoiminta, katuperformanssit ja mielipiteiden ilmaiseminen taiteen ja sosiaalisen median kautta. Diktatuurin aikana Tunisiassa oli vielä voimassa kouluneuvostot, jotka käytännössä ajoivat ainoastaan valtapuolueen asiaa. Suomi ja muut ulkomaiset tukijat osallistuvat tunisialaisten nuorten politiikkakoulutukseen, jotta nuorilla riittäisi intoa ja osaamista lähteä sinnikkäästi mukaan myös puoluepoliittiseen vaikuttamiseen. Yhteiskunnan eri ryhmien väliset suhteet vaikuttavat myös nuorten elämässä: islamististen ja vasemmistolaisten opiskelijayhdistysten välillä on jännitteitä.

Nyt 14 vuoden ikään ehtinyt Sosiaalifoorumi on sekulaari tila, jossa kansalaisliikkeet voivat kokoontua verkostoitumaan, oppimaan ja luomaan yhteisiä strategioita. Foorumin sekulaarista luonteesta huolimatta uskonnolliselta pohjalta toimivat järjestöt ovat olleet sen toiminnassa aktiivisesti mukana alusta alkaen. Tänä vuonna islamin pohjalta toimivat järjestöt järjestivät paljon ohjelmaa muun muassa rauhankysymyksiin liittyen. Maallinen ja hengellinen kytkeytyvät niin foorumin sisällöissä kuin monien kävijöidenkin elämässäkin. Foorumi päättyi palmusunnuntaina, jolloin Tunisin katedraalin messussa palveli myös foorumin osallistujia. Kirkonmenojen aikana ja niiden jälkeen kymmenet tuhannet ihmiset marssivat kaduilla rauhankulkueessa. Kulkueen lähtöpaikkana oli Bardo-museo, jossa juuri ennen foorumia tapahtui ampumavälikohtaus. Marssilla tapaamieni tavallisten ihmisten viesti oli, että Tunisiassa on turvallista olla ja elää. Radikalistisen väkivallan keskellä tavalliset tunisialaiset jaksavat jatkaa arkista ”kapinaansa” ääri-ilmiöitä vastaan: kaupustelu, töissä käynti ja ajanvietto julkisessa tilassa tuntuu jatkuvan entiseen tapaan.

Kapitalismin suuren kertomuksen murtuessa yhä useampi paremman maailman puolustaja tunnistaa myös tarpeen kääntyä sisäänpäin ja omaan itseen. Suru ja huoli planeetan tilanteesta saavat etsimään myös tieteen ja politiikan ulkopuolella olevia vastauksia. Spiritualiteettiin perustuvat ratkaisut kohtuullisen elämän edistämiseksi tarjoavat myös toivoa ja yhteistä keskustelupintaa eri tavoin ajatteleville sekä yli poliittisten linjojen. Uskonnot ja hengelliset perinteet tarjoavat vapaaehtoisen kieltäymyksen ja kohtuullisen elämän malleja, jotka ovat omalla hiljaisella tavallaan vallankumouksellisia.

Sosiaalifoorumin kaltaisten tilojen olemassaolo puolustaa rauhanomaisen vastarinnan ja järjestäytymisen mahdollisuutta yhteiskunnissamme. Mukana on ympäristöliikkeitä, ammattiliittoja, demokratian puolustajia ja tutkijoita sekä monenlaisten vaihtoehtoisten elämänmuotojen kokeilijoita. Se tarjoaa mahdollisuuksia syventää näkemyksiä demokratiasta ja oppia maailman tilanteesta näkökulmia, joita valtamedia ei ota esiin. Tapahtuma syntyi alunperin vastaliikkeeksi Maailman talousfoorumille ja sen asialistalla oli tänäkin vuonna paljon talousasiaa, muun muassa ajankohtaisista vapaakauppasopimuksista. Foorumi itsessään ei pyri esimerkiksi globaalin puolueen perustamiseen, mutta foorumin olemassaolo herättää kysymyksen, onko ylipäätään olemassa globaalia poliittista tilaa, jossa kansalaisten mielipiteet ja näkemykset yhteisistä globaaleista haasteista voisivat tulla kuulluksi. YK-järjestelmä on toki yksi vaihtoehto, mutta moni foorumin kävijä kokee, että YK on kuin vanha auto – ilman päivittämistä sillä ei voi ajaa turvallisesti eteenpäin.

Yhteisen poliittisen tilan puuttuessa moni toteuttaa arkielämän tasolla kokeiluita vaihtoehtoisen maailman rakentamiseksi: työmatkapyöräilee autokeskeisessä kulttuurissa, muuttaa pienempään asuntoon, tekee lyhyempää työpäivää, tuottaa osan omasta ruuastaan itse ja liittyy erilaisiin liikkeisiin, jotka tutkailevat uudenlaisen talousjärjestelmän mahdollisuuksia ja työskentelevät ruohonjuuritason demokratian ja ympäristöasioiden puolesta. Tällaisia liikkeitä foorumissa olivat esimerkiksi The Great Transition-aloite ja luonnon ja ihmisen harmoniaan pyrkivä eteläamerikkalainen buen vivir-elämäntapa. Buen vivir on alkuperäiskansojen filosofiasta kumpuava näkemys, joka haastaa markkinalähtöisen talousmallin ja se on kirjattu muun muassa Ecuadorin perustuslakiin. Tarve uudenlaiselle elämäntavalle voi olla joko omaehtoinen tai pakon edessä syntynyt: suuri kertomus siitä, että opinnoista siirrytään työelämään, perheen perustamiseen ja omaisuuden kartuttamiseen, murtuu kaikkialla maailmassa, kun työpaikat vähenevät eikä yhteistä jaettavaa enää olekaan. Työttömyys luo helposti eristäytyneisyyttä ja tyhjyyttä, jonka vastapainoksi voidaan luoda uudenlaisia yhteisöjä, kun yhä useamman työkykyisen ihmisen aika vapautuu uudella tavalla. Sosiaalifoorumin kaltaiset tilat luovat mahdollisuuden pohtia, kuinka nämä yhteisöt voisivat perustua rauhaan ja yhteisen hyvän edistämiseen.

Yksi mahdollisuus globaalin keskusteluareenan luomiseen ovat erilaiset tärkeiden poliittisten kokousten yhteydessä toteutettavat järjestöjen oheistapahtumat joissa tavalliset ihmiset voivat tulla koolle yhteisen asian äärellä. Vuosi 2015 tuo tullessaan maailman tulevaisuuden kannalta tärkeitä kokouksia, kuten marraskuun COP-ilmastoneuvottelut, ja kokoukset tulevat keräämään ympärilleen laajan kansalaisliikkeiden joukon. COP-neuvottelu Pariisissa ei merkitse järjestöille pelkästään marssimista ilmasto oikeudenmukaisuuden puolesta, vaan myös monenlaisia kokouksen ympärille jaettuja koulutuksia, kohtaamisia ja kulttuuriohjelmaa. Monelle kristitylle ilmastokokous on jo nyt arjessa läsnä viikoittaisen paastopäivän merkeissä #fastforclimatechangekampanjassa ja monelta ilmansuunnalta suunnitellaan myös Pariisiin suuntaavaa pyhiinvaellusta.

Itse osallistuin foorumin sisällä järjestettyyn Building a Global Citizens movement-konferenssiin, joka oli osa kansalaistoiminnan johtamisen kurssia, jolla olen ollut 7 kuukauden ajan. Konferenssi oli mahdollisuus oppia uutta erilaisista hyvään ja kohtuulliseen elämään tähtäävistä liikkeistä ympäri maailmaa. Itse järjestin konferenssissa kaksi spiritualiteetin ja aktivismin roolia pohtivaa työpajaa.

Talouskasvuun perustuva maailmanjärjestys on monien sosiaalifoorumin kävijöiden näkökulmasta katsottuna tullut tiensä päähän. Kapitalismi on ajautunut syvään kriisiin. Valta keskittyy tahoille, jotka vaikuttavat olevan tavallisen elämän ja arvokeskustelun ulkopuolella. Ylikansalliset pankit, mediayhtiöt ja rahalaitokset kasvattavat voittojaan, mutta ihmiset ja luonto kärsivät. Nykyinen taloudellinen ja ekologinen paradigma johtaa siihen, että maapallon yhteiset hyödykkeet: vesi, ilma, maa ja siemenet voidaan yksityistää. Tällainen ajatus on hyvin kaukana alkuperäiskansojen ajatuksesta jaetusta maasta tai kristillisestä näkemyksestä luomakunnasta Jumalan lahjana ihmiselle. Kriisi on kuitenkin myös kasvun mahdollisuus. Foorumissa kokoontunut sosiaalisten liikkeiden kokous uskoo, että solidaarisuuteen ja vapaaseen liikkuvuuteen perustua globalisaatio on mahdollinen. Jotta sellaiseen päästäisiin, polkua täytyy kuitenkin uskaltaa luoda kävelymatkan aikana, sillä valmiita vastauksia ei ole.

Yksi tapa uudenlaisen maailman rakentamiseen on kiinnittää huomiota siihen, millaiseen kertomukseen ja sanoihin kiinnitämme elämämme. Kulttuuriset narratiivit, kuvastot ja arvot kytkeytyvät olemassaolevaan järjestelmään. Etelä-Afrikan vapaustaistelija Steve Biko sanoi, ettei ihmisellä ole mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Tämän päivän kahleita voivat olla esimerkiksi sellainen ihmisoikeuksien ja turvallisuuden määritelmä, joilla pyritään oikeuttamaan sotilaallisia operaatioita. Se, oliko Bardon museolta lähtenyt foorumin marssi ”rauhanmarssi” vai ”terrorisminvastainen marssi” kertoo sanojan arvoista ja mielen kehyksistä. Voidaan myös kysyä, onko vihreä talous ratkaisu ympäristöongelmiin, vai pitäisikö koko elämäntapamme muuttaa toisenlaiseksi, jotta planeetta voisi kannatella kaikkia ihmisiä. Kulttuuri muokkaa diskurssia, arvoja ja maailmankuvia niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tasolla. Vallassa oleva taloudellinen ja ekologinen paradigma voidaan haastaa, mutta siihen tarvitaan mielikuvitusta, kokeilumieltä ja uudenlaisia koalitioita. Erilaisuuden rikkautta vaaliva spiritualiteetti on yksi polku kohti uudenlaista kokeilukulttuuria.

Viime vuosina uskonnollisten yhteisöjen piiristä on kuulunut lukuisia hätähuutoja vääränlaisen vallankäytön vuoksi. Tätä vallankäyttöä on alettu kutsua hengelliseksi väkivallaksi. Hengellistä väkivaltaa voi olla vaikeaa havaita, koska yhteisö, jossa sitä ilmenee, voi olla ulospäin lämmin ja vastaanottavainen. Sisältä se voi kuitenkin olla täynnä kahlitsevia sääntöjä. Hengellinen väkivalta ilmenee monin tavoin, mutta yhteistä sille on yksilön oman minuuden nujertamispyrkimykset. Hengellinen väkivalta on raaka ja tuhoisa vallankäytön väline. Se näyttäytyy usein ankarana jumalkuvana, uskonnollisena painostamisena, halveksuntana ja alistamisena.

Maailma ja ympäröivä yhteiskunta on monitahoinen ja usein kaoottinen järjestelmä. Mustavalkoisuus ja normittunut ajattelu voivat tuoda ihmiselle lohtua kaiken hallitsemattoman keskellä. Tähän kytkeytyy kuitenkin omat vaaransa. Turvallisuuden tunteen luomisesta huolimatta ahdas yhteisö eristää piirissään olevat ihmiset omalakisen hallintansa alle. Sisäänpäin käpertynyt yhteisö saattaa osoittautua erityisen vaaralliseksi puolustuskyvyttömimmille jäsenille.

Pitkään jatkunut hengellinen väkivalta murtaa ihmisen tahdon. Toiset hyväksyvät toiminnan hiljaa vierestä, osa lähtee pois. Erityisen julmaa hengellinen väkivalta on siksi, että toimintaa perustellaan Jumalan tahdolla. Hengellistä väkivaltaa on myös eheytystoiminta, jossa ihmisen seksuaalista identiteettiä pyritään ”eheyttämään” uskonnollisen ryhmittymän hyväksymään suuntaan eli usein heteroksi. Tämä toiminta aiheuttaa yksilön omaan identiteettiin syviä haavoja ja voi johtaa ihmisen syvän ahdistuksen valtaan, kuten Mikko Väisänen kirjoituksessaan Eheytys on karhunpalvelus toteaa.

Janne Villa lähestyy jutussaan Uskonto voi vaarantaa terveytesi hengellisen väkivallan sairasta logiikkaa ja gurua palvovan yhteisön vaaroja. Aini Linjakumpu pohtii vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja hengellisen väkivallan yhteyttä kirjoituksessaan Hengellinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuudessa: puhumisen rajoja etsimässä. Johanna Hurtig avaa jutussaan Ääniä akvaariosta – Yhteisöt katseiden kohteena uskonnollisten yhteisöjen ja ympäröivän yhteiskunnan suhdetta. Heidi Kusmin-Bergenstad pohtii kirjoituksessaan Väkisin otettu valta perheissä ja parisuhteissa perheväkivaltaa ja sen tuhoisuutta yksilön identiteetin kannalta.

Toivottavasti vuoden viimeinen Etsijä avaa uusia ovia vaikean aiheen tiimoilta. Toivotan lukijoille ajatuksia herättäviä lukuhetkiä!

P.S. Ensi vuonna siirryn uusien haasteiden pariin, joten on aika luovuttaa päätoimittajuus eteenpäin. Lehden tekeminen on ollut opettavaista ja antoisaa. On ollut kiinnostavaa luotsata yli 100-vuotiasta lehteä ja viedä sitä kohti uutta. Vuoden alussa toteutettu lehtiuudistus onnistui hyvin ja saimme siitä kannustavaa palautetta. Kiitos lukijakunnalla ja lehteen kirjoittaneille!

Onnea Etsijän uudelle päätoimittajalle 2015!

Pekka Pennanen

Etsijän päätoimittaja 2014

Etsijänkin sivuille aktiivisesti kirjoittanut pappi Kai Sadinmaa kirjoitti kirjan, joka “ei jätä ketään kylmäksi”. Se on kuitenkin enemmän kuin kriittinen puheenvuoro kirkosta: se on radikaali Jumalan rakkauden julistus, kirjoittaa Aki Tetri.

Kai Sadinmaa on tehnyt rohkean kirjan. Sadinmaa ei hyssyttele, vaan sanoo sanottavansa suoraan, kiertelemättä. Hän käyttää Etsijänkin sivuilta tuttua voimakasta retoriikkaa, ja on valmis kommentoimaan niin oppia, kirkon eläkesijoituksia kuin kirkon historiaa. Kirja ei varmasti jätä ketään kylmäksi.

Kirja rakentuu kymmeneen lukuun tai käskyyn, jotka Sadinmaa suuntaa Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Näinä päivinä, jolloin kirkkoa repivät oppiriidat ja jäsenkato, luulisi, että kirkolle omistettu papin kirjoittama kirja saisi huomiota kirkon piirissä. Sadinmaan luonnostelemat käskyt taitavat kuitenkin olla liikaa kirkolle, ja syyn ymmärtää kirjaa lukiessaan. Sadinmaa sohii kohtiin, jonne ei saisi sohia.

Sadinmaan mukaan kirkko esittää Jeesuksesta kuvaa, joka on kaukana evankeliumin Jeesuksesta. Jeesus ei ollut pyhäkoulujen esittämä lammaspaimen, vaan yhteiskunnallinen toimija ja epätasa-arvoisuuteen huomionsa kiinnittänyt radikaali. Jeesus kritisoi rahan ja vallan uskontoa sekä vietti aikaa yhteiskunnan vähäosaisten ja hylkiöiden parissa.

Kirkko on kuitenkin käärinyt kristinuskon eliitille ja keskiluokalle sopivaan pakettiin ja vääristänyt samalla Jeesuksen opin. Henkensä menettänyt kirkko ei suostu tätä näkemään. Sen sijaan, että kirkko alkaisi levittää Sanaa, se valjastaa laumallisen bisneskonsultteja tekemään kirkosta lähestyttävämmän. Jeesuksen julistama köyhien vapautus typistyy hurskastelevaksi diakoniaksi, jolle onkin entistä enemmän tarvetta hyvinvointirakenteiden pettäessä.

Kirkko ei voi hyvin 

Sadinmaa katsoo tosiasioita – kuten kirkon jäsenkatoa – suoraan silmiin, eikä suostu johtotason hyssyttelyyn. Hän osoittaa, kuinka absurdiksi jäsenten kosiskelu on kirkon piirissä mennyt, ja kuinka bisnesajattelu on vyörynyt kirkon ovista sisään. Samaan aikaan Sadinmaa todistaa voimakkaasti sen puolesta, että kristinuskon sanoma ei ole vanhentunut, päinvastoin. Ihmiset janoavat Sanaa.

Sadinmaa roimii myös kovin sanoin kirkon sotkeutumista ja sitoutumista globaaliin finanssikapitalismiin. Vaikka nykyisessä talousjärjestelmässä raha menee ihmisyyden edelle, ei kirkolla ole ongelmaa osallistua talousjärjestelmän tukemiseen sijoittamalla epäeettisiin indeksirahastoihin tai ajaa omissa organisaatioissaan tehokkuuden arvoa yt-potkujen ryskeessä. Kirkko ei ole ihmisyyden puolustamisen ja rohkeuden tyyssija, vaan “realismin”, kannatusmittausten ja eläkevirkojen muinaisjäänne.

Kirkon synteihin Sadinmaa laskee myös vallan mielistelyn ja näyttää tästä esimerkkejä niin historiasta kuin tästä päivästä. En malta olla ajattelematta, kuinka helposti näemme muiden kirkkokuntien epäpyhät liitot maallisen vallan kanssa, mutta emme näe roskaa omassa silmässämme.

Poliittisesti neutraalia dogmia ei ole, väittää Sadinmaa, ja siinä hän on oikeassa. Jos kirkko ei ole epäoikeudenmukaisuutta vastaan, silloin se on tukemassa sitä. Sadinmaa näyttää esimerkkien valossa, kuinka kirkko on vallan houkutuksissa ollut valmis tukemaan epäeettisten rahastojen lisäksi myös erittäin kyseenalaisia yhteiskunnallisia oppeja ja näkökulmia. Kirkko on puolensa valinnut, ja usein se puoli on ollut vallan puoli. Jeesus kieltäytyi Saatanan tarjoamista vallan kiusauksista, mutta kykeneekö ihminen ja kirkko samaan? Sadinmaan kuudes käsky kuuluukin: älä kumarra valtaa!

Sadinmaan käskyt eivät tähän lopu. Hänellä on teräviä huomioita siitä, kuinka kirkko on rituaaliensa vanki, ja Sadinmaa käskeekin unohtamaan magiaan keskittymisen julistuksen kustannuksella. On kyllä taivahan tosi, ettei sunnuntaiaamun messuissa käy juuri kukaan, eikä messun luonnetta kovin moni ei-teologi edes ymmärrä. Olen aina miettinyt, miksi rippikouluikäistä ollaan ensimmäisenä tunkemassa sunnuntaiaamun messuun. On hankala keksiä nuorelle vieraannuttavampaa tapahtumaa.

Yleisesti ottaen kirkko on paradoksaalisessa tilanteessa: se yrittää näyttää nuorelta ja trendikkäältä, mutta samaan aikaan se pyrkii korostamaan oppinsa ja toimintansa pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Kirkko ei kuitenkaan saavuta mitään näistä tavoitteistaan, koska se ripustautuu muodon ympärille – muodon, koska voimakasta Henkeä ja Sanaa se ei uskalla tai halua julistaa. Evankelis-luterilainen kirkko on kuin sosiaalidemokraattinen puolue, joka ei tarkoita kenellekään mitään, mutta joka tuo aatteesta irtaantuneille ja tavasta mukana oleville illuusion jatkuvuudesta.

Hiljaisuus on myöntymisen merkki 

Sadinmaan kirjan ansiot ovat sen rohkeudessa ja retoriikassa, mutta tämän hintana on poukkoilevaa ja paikoin pintapuolista tekstiä, jopa ylilyöntejä. Jostain väitteestä haluaisi kuulla lisää, mutta Sadinmaa on ehtinyt jo juosta seuraavaan epäkohtaan. Lisäksi allekirjoittanutta häiritsee talouskriittisen osion yhteydessä esiintynyt marxilainen retoriikka. Vaikka työn ja pääoman ristiriita toki aina on kapitalismissa, ei kapitalismi sisällä oman tuhonsa siementä. Laajemmin ajateltuna marxilainen retoriikka saattaa turhaan karkottaa pois kuulijoita.

Edellä mainitut huomiot eivät kuitenkaan vähennä kirjan arvoa. Tällaisia kirjoja kirkko tarvitsee. Tuntuu siltä, että kirkon piirissä on oltu yllättävän hiljaa Sadinmaan kirjasta, varsinkin kun otetaan huomioon, ettei kirkolle osoitettuja näin suuren luokan kirjoja kovin usein ilmesty. Kirkon vaivaantuneisuuden ymmärtää, kun tajuaa, ettei Sadinmaa puhu vain eläkesijoitusten epäeettisyydestä, vaan laajemmin kirkon korruptoituneisuudesta, jonka juuria voidaan nähdä jo Rooman valtakunnan ajoilta.

Kirjan suurin anti ei ole siinä, että Sadinmaa osaa kritisoida kirkkoa terävästi ja nasevin sanankääntein. Kirjan arvo avautuu sen sivujen ulkopuolella: huolimatta Sadinmaan hahmottelemasta karusta kuvasta kirkosta ja ihmisestä, kirjoittaja jaksaa uskoa ihmiseen, kirkkoon ja evankeliumin voimaan. Antti Nyléniä vapaasti mukaillen: Sadinmaa rakastaa kirkkoa niin paljon, että on valmis romuttamaan sen alkutekijöihinsä. Sadinmaa uskoo Jeesuksen tuomaan sanomaan niin paljon, että hän on ollut valmis kirjoittamaan tällaisen kirjan - välittämättä siitä, mitä seurauksia sille on hänen uralleen tai arvostukselle kirkon sisäpiirissä.

Sadinmaa ei myöskään suostu rajaamaan Sanaa vain kirkon jäsenille. Vaikka teologit varmasti löytäisivät kirjasta voimakkaita viitteitä vaikkapa vapautuksen teologiaan, minä maallikkona uskallan luonnehtia kirjaa yksinkertaisesti radikaaliksi Jumalan rakkauden julistukseksi. Kirkolla ole yksinoikeutta Jumalan rakkauteen ja sen julistamiseen. Sadinmaan sanoin: “Kirkko ei itsessään pelasta ketään, kuten katoliset ja luterilaiset dogmaatikot uskovat. Kirkolla ei ole mitään monopolia Jumalan valtakuntaan. Kaikki hyvyys, totuus ja kauneus välittävät meille Jumalan todellisuutta. Jumalan valtakunta on siellä missä tapahtuu rakkaus ja oikeudenmukaisuus, toteutti sitä kuka tahansa, vaikka muslimi tai kommunisti.”

Teos pakottaa jokaisen kirkon piirissä toimivan tai siihen suhteessa olevan tarkistamaan suhdettaan kirkkoon ja sen oppiin. Teos pakottaa lukijan kysymään itseltään: Mikä on minun Jumalani, mikä on minun kirkkoni? Mikä on minun roolini seurakuntalaisena, uskovaisena ja Jeesuksen seuraajana? Kirja, joka onnistuu tässä, ansaitsee tulla luetuksi, vaikkei sen kanssa samaa mieltä olisikaan.

Sadinmaa, Kai

10 käskyä kirkolle

Into Kustannus

Sivumäärä 248

Aki Tetri

Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan maisteriopiskelija ja osallisuustalouden asiantuntijajärjestö Parecon Finlandin tiedottaja

 Kuva Sadinmaan kirjasta: www.intokustannus.fi

Vuoden toisen Etsijän teemana on raha. Raha kiinnostaa ja herättää kysymyksiä. Monet teemat rahan ympärillä liittyvät oikeudenmukaisuuteen sekä rahan ja ihmisten välisiin sidoksiin. Vallalla olevassa rahatarinassa on paljon kritisoitavaa. Monilta osin se on harhainen ja vailla perusteita. Ainakin vallitseva rahatarina on osittain sepitetty kertomus, kuten Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjassaan ”Rahatalous haltuun” esittävät.

Globaalit omistussuhteet eivät jakaudu tasaisesti. Eriarvoisuus rahan ympärillä on räikeää. Toisilla on liikaa ja toisilla ei mitään. Sellainen maailmanjärjestys ei ole kestävä. Globaali talouskriisi on kestänyt jo vuosia ja talouden perusteet horjuvat. Syynä tähän ovat ahneus ja välinpitämättömyys. Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kirosi ahneuden. Hän ei sietänyt sitä, että ihminen korotti ahneuden Jumalan asemaan ja alkoi palvella mammonaa. Nykyaika koettaa karkottaa hengellisen Pyhän, mutta jotain tulee aina tilalle. Kenties nykyajan Pyhä on raha?

Etsijä lähestyy rahan teemaa laajasti: siksi kirjoittajat pohtivat rahaan liittyviä kysymyksiä monesta näkökulmasta. Vaikka rahaa halutaan usein kasata sen itsensä vuoksi, silti monet haluavat irrottautua sen kahleista. Tässä lehdessä globaalista nomadiudesta ja vähällä rahalla elämisestä kertoo Santeri Kanniston kirjoitus ”Rahatta saa ja hevosetta pääsee”. Paavo Teittinen pohtii jutussaan ”Säästämisen eetos” säästöpolitiikan moralistisia ulottuvuuksia ja sen historiaa. Anne Vapaa lähestyy kirjoituksessaan ”Buddha ja raha” rahaa buddhalaisesta näkökulmasta. Pekko Pistokosken kirja-arvostelu ”Armaniin puetut apinat” Kevin Roosen kirjasta ”Young Money” valottaa finanssimaailman rahakiimaa, joka uhkaa suistaa koko maailmantalouden raiteiltaan.

Tervetuloa vuoden toisen Etsijän seuraan!

PS. Uudistunut Etsijä on saanut positiivista palautetta lukijoilta. Olen palautteesta vilpittömän iloinen. Lisää palautetta lehdestä voi lähettää osoitteeseen ”[email protected]”.

Pekka Pennanen

Päätoimittaja

Käsissäsi on vuoden ensimmäinen Etsijä. Ilmestymisajankohta on poikkeuksellisen myöhäinen, koska lehti koki vuoden alussa uudistuksia. Päätoimittaja vaihtui ja visuaalinen ulkoasu muuttui. Laadukas sisältö kuitenkin säilyi: se on jatkossakin pohdiskelevan painavaa ja ajan ilmiöihin syvälle porautuvaa.

Etsijä ei ole vain pintaviihdettä tai pikajournalismia. Lehden tarkoitus on toimia kanavana näkökulmille, jotka jäävät nopeatempoisessa mediatulituksessa liian usein syrjään. Luotsaan omalta osaltani Etsijää ennakkoluulottomasti uusien teemojen ja mielipiteiden pariin. Kiitän lehden edellistä päätoimittajaa Samuel Salovuorta hienosta työstä lehden parissa. Vakaalle pohjalle on hyvä rakentaa uutta.

Tällä kertaa Etsijä käsittelee uushenkisyyttä ja uushengellisyyttä. Ilmiö haastaa perinteisen kristillisen tradition mutta tuo usein jostain muusta perinteestä jotain tilalle. Tässä numerossa käsitellään muun muassa enkelihengellisyyttä, uusia luostariyhteisöjä, joogaa ja kirkon asemaa muuttuvassa hengellisessä ilmastossa. Uudet hengelliset ja henkiset virtaukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia. Joskus uusista tuulista tosin näyttää puuttuvan sellaista, mitä kristinuskossa on jo valmiina: ansaitsematonta armoa ja virheistä piittaamatonta pelastusta.

Median tehtävä on tuoda esiin monipuolisia näkökulmia asioista, eikä julistaa yhtä ainoaa totuutta. Niin on tämänkin teeman kohdalla: Etsijä lähestyy uushenkisyyden ja uushengellisyyden maastoa kriittisesti, mutta mielenkiinnolla. Kirjoittajien joukossa on eri tavalla ajattelevia ja maailmaa näkeviä ihmisiä. Se on monipuolisen keskustelun edellytys ja lähtökohta. Tarkoitus on antaa kaikkien sanoa sanottavansa, eikä kahlita tai rajoittaa mielipiteitä, saati tuputtaa vain ennalta valittua näkökulmaa. Sellainen ajattelumalli sortuu aina.

Tervetuloa uudistuneen Etsijän pariin!

PS. Risuja tai ruusuja lehden ulkoasu-uudistuksesta voit lähettää osoitteeseen ”[email protected]”.

Pekka Pennanen

Voi olla, että päivittäisen seurakuntaelämän pohjalta sitä ei huomaa. Toimituksia riittää, ihmisiä pyörii siellä täällä, keitetään kahvia kiireessä. Kirkossa riittää yhä elämää ja vilskettä.

Kirkolla on kuitenkin valtava jäsenmäärä. Neljään miljoonaan mahtuu paljon erilaisia tunteita. Valtaosa ajattelee, että kirkko on jollain tapaa särkynyt. Se on jakaantunut, vieraantunut tai eksyksissä. Se ei tiedä, mihin suuntaan sen pitäisi kulkea. Osa on menettänyt toivonsa, osa korottaa ääntään vihaisesti. Jaettua on yhteinen tunto kirkosta, joka koetaan vieraaksi.

Kirkko on siis kriisissä. Se on tosiasia, ja kannattaa ottaa sellaisena. Tästä kriisin luonteesta on eri tulkintoja, ja siksi myös eri lääkkeitä. Erilaiset ristikkäiset ratkaisumallit ovat saaneet jopa kirkon johdon turhautumaan, kuten voi lukea Jari Jolkkosen puheesta tältä vuodelta:

“Monissa kirkollista uudistusta koskevissa puheenvuoroissa on esitetty, että kirkolta puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: “kirkko” ei ole omaksunut ”minun” ennakkoluulotonta uudistusohjelmaani, ja heti kun se sen oivaltaa, ratkaisun avaimet löytyvät.“

Arkkipiispa Kari Mäkinen taas sanoi Journalistin haastattelussa, että “..kirkko on hyvä vihollinen, jonka kautta voidaan puhua vaikeista asioista. Ei tarvitse puhua itsestä.”

Nämä kaksi kommenttia kertovat osaltaan, että paine piispojen yllä on käynyt raskaaksi. Kirkko kohtaa jatkuvasti kritiikkiä ja erilaisia vaatimuksia, joita ei voida täyttää. Kirkko ei riitä jäsenilleen. Piispat ovat asemassa, jossa he eivät voi kuin epäonnistua.

Siitä nousevat myös nämä kommentit. Piispat suojelevat itseään näillä ikään kuin riisumalla kriitikot aseista. Rivien välistä heijastuu kriitikkoon häpeä – sinun mielipiteitäsi ei enää kuunnella! Piispat eivät jaksa enää jatkuvia vaatimuksia, joten he heijastavat epämiellyttävän tunteen takaisin kriitikkoon.

Piispan tehtävä ei ole olla yli-ihminen. Heidän toimintatapansa on hyvin ymmärrettävä. Silti toivoisin kaikilta kirkollisilta keskustelijoilta kykyä kuunnella, kykyä ottaa vastaan. Me olemme varmaan kaikki turhautuneita tällä hetkellä. Tuntuu, että meille tärkeä tukipilari – kirkko – ei kuuntele eikä reagoi, vaan lipuu päämäärättömästi kohti tuhoaan.

Piispojen viestissä on myös haaste meille jokaiselle. Meidän täytyy aidosti kysyä, missä määrin haluamme pyytää kirkolta taipumista omaan toivekuvaamme siitä. Pyydämmekö liikaa itsekkäistä motiiveistamme käsin? Riittääkö se, että kirkko palvelee meitä vai haluammeko orjuuttaa sen? Onko se minun vai meidän kirkko?

Kuunnellaan siis sekä itseämme että muita. Kannetaan vastuuta tästä kriisistä yhdessä.

  Samuel Salovuori

Etsijän päätoimittaja 2012-2013

PS. Tähän päättyy minun kaksivuotinen päätoimittajuuteni Etsijässä. Kiitos lukijoille ja lehden toimituskunnalle kuluneesta ajasta! On ollut hieno mahdollisuus tehdä tätä perinteikästä lehteä. Kokemuksesta innostuneena aion jatkaa myös tulevaisuudessa kristillisen median parissa.

*

Etsijä 4/2014

Pääkirjoitus - Kirkko on kriisissä

Yhteiskunta - Hyvin pieni yhteinen teko parantaa maailmaa tuntuvasti ja näkyvästi

Kulttuuri - Tällä tavalla lisäät luovuutta ja säästät 3650 euroa vuodessa

Repeääkö kirkko? (Useita kirjoituksia)

- Kirkko ja pääoma

- Yksi, pyhä, yhteinen?

- Kirkon moninaisuudesta sekä sananen myös kirkollisesta ohipuhumisesta

- Kuihtuva kirkko

- Repeääkö kirkko?

- Äppäppäp, takaisin haudalle!

- Uskovaisten nuoren ryhmä sitoutuu hallinnoidusti Raamatun Sanaan

- Kirkko etsimässä itseään

- Kirkko ääripäissä vai keskellä?

Psykologia - Sinun Jumalakuvasi 2/3

Kirjoittajina: Tuula-Maria Ahonen, Pekko Pistokoski, Pekka Pennanen, Heidi Rahkonen, Eetu Kejonen, Kai Sadinmaa, Ville Auvinen, Heli Karhumäki, Isto Peltomäki, Henri Järvinen, Jussi Junni.

Päätoimittaja: Samuel Salovuori