#arviointi

Arviointikeskus mahdollistaa koko koulutuspolun kattavan tarkastelun ja vuoropuhelun eri koulutusasteiden välillä. Se kokoaa yhteen menetelmällisesti monipuolista arviointiosaamista, mikä avaa myös uusia näkymiä. Toisaalta eri koulutusasteilla on jatkossakin erilaisia tiedontarpeita ja niille soveltuvia arviointimalleja. Arviointien kysyntä ei missään näytä vähenevän, päinvastoin.

Korkeakoulutuksen arvioinnille on ollut ja on toivottavasti myös tulevaisuudessa ominaista vahva kansainvälisyys, onhan laadunhallinta osa eurooppalaisen korkeakoulutusalueen rakentamista. Sille on myös ominaista sidosryhmien, niin sisäisten kuin ulkoistenkin laaja osallistuminen arviointitoiminnan kaikkiin vaiheisiin. Se, että arvioinnin kohteena olevat osallistuvat arviointimenetelmien kehittämiseen, kertoo kypsästä arviointikulttuurista. Erityisen tärkeä on säilyttää opiskelijoiden jo perinteisesti tärkeä rooli toiminnan laadun kehittäjinä. Tätä monissa muissa Euroopan maissa vasta opetellaan.

Korkeakoulutuksen arvioinnin uskottavuuden perusta on, että toiminta säilyy jatkossakin riippumattomana ja noudattaa korkeakoulujen autonomiaa kunnioittavaa kehittävän arvioinnin periaatetta. On mahdollista, että korkeakoulutusta ohjaa tällä hetkellä enemmän rahoitusmalli kuin arviointitieto, ja siksikin tarvitaan selkeä työnjako arviointien ja ministeriön ohjauksen kesken. Arviointimenetelmien monipuolinen hyödyntäminen ja jatkuva kehittäminen on tärkeää: edeltäjäni Ossi V. Lindqvistin sanoin, katiskaa ei pidä pitää liian kauan samassa paikassa.

Kokonaisen korkeakoulun toimintojen laadunhallintaan kohdistuvaa auditointia kohtaan esitetään aina toisinaan epäilyksiä: mm. onko se liian yleisellä tasolla, poikkeaako se liikaa muiden maiden malleista. Auditoinnin vaihtoehdoksi asetetaan silloin useimmiten joko instituutio- tai ohjelmatasoinen akkreditointi. Koulutusohjelmakohtaisia akkreditointeja kaivataan useimmiten silloin, kun suunnitellaan yhteistutkintoja tai tehdään muunlaisia partnerisopimuksia.

Kansallisiin ohjelma-akreditointeihin ei mielestäni Suomessa kannata ryhtyä, sillä niiden painoarvo on todennäköisesti vähenemässä. Kansainvälisten akkreditointien kysyntä jatkuu varmasti tulevaisuudessakin, ja niitä tilataan suoraan ulkomaisilta akkreditoijilta tai toteutetaan ”lisenssillä” arviointikeskuksen toimesta. Voisimme myös pohtia jonkin kansainväliseen tarjontaan suunnatun alakohtaisen akkreditoinnin kehittämistä. Esimerkiksi suomalaisella opettajankoulutuksen akkreditoinnilla voisi ainakin toistaiseksi vielä olla suurta kysyntää ”laatuleimana”.

Auditointien nyt käynnissä oleva toinen kierros poikkeaa sisällöltään jossain määrin ensimmäisestä, mutta on varmasti vielä tarpeen kattavana, kaikkia toimintoja tarkastelevana. Toivottavasti korkeakoulut myös ottavat sen vakavasti.

Kolmannesta kierroksesta sen sijaan ei uskalla ennustaa vielä mitään. Hyvin todennäköistä minusta on, että varsinaista kolmatta auditointikierrosta ei tule. Ainakin sen on syytä olla kohteiltaan ja kriteereiltään hyvin erilainen, jotta vaikuttavuus säilyy. Yksi mahdollinen malli olisi pureutua johonkin teemaan syvällisesti ja kansallisesti kattavasti. Yhteiskunnan ja korkeakoululaitoksen arviointitiedon tarpeet voivat kuitenkin jo viiden vuoden kuluttua näyttää aivan toisenlaisilta, ja järjestelmä muuttua merkittävästikin. Olennainen kysymys on arviointitiedon hyödyntäminen, siinä meillä on paljon kehitettävää.

Pelkään pahoin, että rankingit jatkavat suosiotaan: ”kukaan niistä ei pidä, mutta kaikki niitä seuraavat”. Kehittävästä, asiantuntijoiden tekemästä ja rehellisestä arvioinnista on kuitenkin syytä pitää kiinni. Olisi iso askel taaksepäin siirtyä kontrolloivamman arvioinnin suuntaan. Tämä koskee kaikkia koulutusasteita, joten se toimii myös tulevan arviointikeskuksen tasolla. Suomalaisesta kehittävästä arvioinnista on mahdollista tehdä myös yksi koulutusviennin kärkituote.

Riitta Pyykkö Korkeakoulujen arviointineuvoston puheenjohtaja