Jazzpossu

Pianisti Iiro Rantalan levytysura saksalaisella ACT-merkillä jatkuu uudella kokoonpanolla. Ensimmäistä kertaa levyllä kuullaan nyt Iiro Rantala String Trioa jossa Rantalan ohella jousissa kuullaan ACTin levyiltä tuttuja nimiä: Rantalan My History of Jazz -levyllä vieraillut Adam Baldych viulussa ja sellossa radio.string.quartet.viennasta tuttu Asja Valcic. 

Rantala on viihtynyt usein klassisen ja jazzin rajapinnassa ja kevyellä klasariasenteella mennään nytkin. Musiikki on kaunista ja melodista - ehkä yllättävänä vertailukohtana tuli mieleen japanilainen soundtrack-säveltäjä Joe Hisaishi jonka musiikkia on kuultu usein Miyazakin animejen ja Takeshi Kitanon leffojen taustalla - samanlaista sympaattista soundia ja viehättävää elokuvallista tunteikkuutta.

Levyn materiaali on hieman etupainoista, ensimmäinen puolituntinen on tässä lajityypissä täyttä timanttia, mutta puolimatkan rajapyykin jälkeen vähän ainakin tämän kuuntelijan kinnostustaso laskee. Muutaman kappaleen tiputus ja laihduttaminen takaisin LP-mittoihin noin tunnin kestosta olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää.

Rantalan soitossa kaikuvat jälleen tutut vaikutteet Keith Jarretista Bachiin. Baldych repäisee muutaman kerran solistina, mutta pääasiassa jousikaksikko soittaa kamarimuusikon arvokkuudella.

Omien sävellystensä kehityssuunnasta Rantala on todennut haluavansa mennä melodisempaan suuntaan ilman että Richard Clayderman -varoitusvalo alkaa vilkkua. Kieltämättä paikoitellen liipataan jo aika lähellä överiä viihde/paatos -maailmaa, mutta levyn kohokohdat pitävät kokonaisuuden vielä rutkasti voiton puolella, vaikkakin sentimentaalisen musiikin vihaajat voivatkin tämän levyn ehkä jättää väliin.

Levyn julkaisun tiimoilta järjestetään levykauppa Digeliuksessa julkaisukonsertti soolopiano-settinä keskiviikkona 5.3. kello 18. Harvinainen tilaisuus joka kannattaa käyttää hyödyksi!

Viime perjantaina julkaistua levyä saa Digeliuksen lisäksi myös mm. Levykauppa Äxästä.

(c) Arne Reimer

Iiro Rantala String Trio

Iiro Rantala, piano

Adam Baldych, violin

Helmikuussa tuli kuunneltua uusia suomijazz-julkaisuja ja paljon Impulse! -levy-yhtiön julkaisuja. Hauskana yhteensattumana olin juuri aloittanut kuuntelemaan Spotifysta Impulse!n kataloogia kronologisessa järjestyksessä (projektissa tällä hetkellä kuuntelun alla Yusef Lateefin Live at Pep's eli vuodessa 1964 mennään) kun Radio Helsingin Jazz kiinnostaa -ohjelmassa pidettiin täysi kaksituntinen spessu pelkkää Impulsea. Mikäpä siinä, kovaa kamaa!

Grant Green - Let the Music Take Your Mind

Kitaristi Grant Green lienee tunnetumpi 60-luvun chillimmistä levytyksistään, mutta 70-luvun alussa hänkin innostui ajan soul-jazz/funk -meiningistä. Mainion Alive! -levyn avausraita Let the Music Take Your Mind svengaa monen hirven voimin.

Idris Muhammad - Power of Soul

Edellisellä biisillä vahvassa osassa on aikakauden keskeinen rumpali Idris Muhammad. Muhammadin omista levyistä ehkä parhaiten aikaa on kestänyt CTI:lle levytetty Power of Soul jolla Jimi Hendrixin Power of Soul vedettiin tähän tapaan.

William Suvanne - All In!

Saksofonisti William Suvanteen uusi levy The Tenor ammentaa teemojaan Las Vegasista ja tyylillisesti liikutaan svengaavissa hard bop-tunnelmissa Timo Lassyn tapaan. Pokeriterminologiaa vilisee muutamassakin kappaleessa, päätösraidalla All In! laitetaan kaikki likoon. 

Mighty Mighty - Backyard Boogie

Timo Lassyn uusimmat levyt tulevat vahvasti mieleen myös kosketinsoittaja Kari Setälän Mighty Mightyn uuden levyn See the Light ensimmäisistä kappaleista. Levy-yhtiökin on sama - italialainen Schema on tämänkin julkaisun takana. 

Coleman Hawkins - Go Li'l Liza

Sitten sitä luvattua Impulse! -soundia. Impulse tunnetaan parhaiten Coltranen levy-yhtiönä ja 60-luvun modernin 'new thing'-soundin julkaisijana, mutta alkuvaiheilta löytyy paljon levyjä nimekkäiltä vanhemmilta herroilta. Tässä svengaa rennosti jo 1920-luvulla etulinjan saksofonisteihin kuuluneen Coleman Hawkinsin kvartetti vuonna 1962, mukana hyvän mielen basso/scatsoolo viime kuun playlistilla runsaasti esillä olleelta Major Holleylta.

Eddie Harris - Freedom Jazz Dance

Melko harvoin Anthony Braxtonia kuunnellessa tulevat mieleen jonkun sävellyksen groove-aspektit, mutta nyt näin kävi kun 20 Standards -levyn versio Freedom Jazz Dancesta muistutti mieleen, että kyseessähän on pohjimmiltaan rento groove-sävellys. Tässä todisteena Eddie Harrisin alkuperäinen tulkinta The In Sound -levyltä vuodelta 1965. Ainakin Jazzpossulle biisin mieleenpainunein versio on nimittäin Miles Davisin Miles Smiles -levyn jännitteinen 'Evolution of the Groove' -versio josta Tony Williamsin kuumeinen komppi ja Herbie Hancockin dramaattiset pianosoinnut tekevät varsin erilaisen tunnelmaltaan.

Shelly Manne - Sicks of Us

Coleman Hawkins soittaa myös Shelly Mannen Impulse! levyllä 2-3-4, mutta ei kuitenkaan tällä biisillä, sillä 2-3-4:llä kokoonpanot vaihtelevat duoista trioihin ja kvartetteihin. Sicks of Us biisillä on hieno mystinen tunnelma - triossa Manne rummuissa, George Duvivier bassossa ja Eddie Costa vibrafonissa. 

Max Roach - Tender Warriors

Max Roachin Tender Warriors soi jotenkin tuulisen oloisesti. Coltranen johdolla Impulselle tulleet uudet vaikutteet kuuluvat jo vahvasti tässä 1961 julkaistulla levyllä. Erityisesi Eric Dolphy bassoklarinetissa rikkoo raja-aitoja. Jazzpossusta tässä levyssä on myös jotain aika skandinaavisen kuuloista - samanlaista tunnelmaa ja soundia mitä myöhemmin kuultiin pohjolan modernisteilta.

Albert Ayler - Ghosts

Impulselle päätyi myös Ylen Jazzklubilla tässä kuussa esitellylle ESP Diskille aiemmin tajuntoja räjäytelleen Spiritual Unityn levyttänyt Albert Ayler. Aylerin tuotannon keskeinen sävellys oli ensin Spiritual Unitylle levytetty Ghosts johon Ayler palasi useamman kerran. Tässä Love Cry -levyn hieman kevennetty versio.

The Thing - Heaven

Helsingissä ensimmäistä kertaa vieraili saksofonisti Mats Gustafssonin, basisti Ingebrigt Håker Flatenin ja rumpali Paal Nilssen-Loven free jazz trio The Thing. Heidän musiikissaan on paljon modernia ja sähköistä otetta, mutta oikeassa kontekstissa jatkumon 60-luvun pioneereihin kuten Ayler ja Dolphy kyllä kuulee.

John Coltrane - India

John Coltrane oli Impulsen suuri menestysartisti ja Coltranen Impulse! -levyjen sarja kuuluu ehdottomasti jazzhistorian merkittävimpiin. Tässä Village Vanguardissa  1961taltioitu India kuului The Thingin keikan ohjelmistoon pelkistettynä rock-henkisenä versiona.

Chico Hamilton - Lonesome Child

Viime marraskuussa edesmennyt rumpali Chico Hamiltonkin kuului Impulselle levyttäneisiin. Tässä kokoonpanossa hienosti uutta modernia soundia tuo mukaan nuori Charles Lloyd yhdessä ensimmäisistä levytyksistään.

Pharoah Sanders - Astral Traveling

Coltranen henkeä piti elossa sen spiritual jazz -tangentilla maestron kuoleman jälkeen Pharoah Sanders joka levytti Impulselle leaderina vuosien 1966 ja 1973 välissä peräti 11 levyä. Jazzpossun suosikkiartisteja ja kaikkia noita yhtätoista voi lämpimästi suositella. 

Gato Barbieri - Antonio Das Mortas

Argentiinalaissyntyinen tulisieluinen saksofonisti Gato Barbierikin kuului 70-luvulla Impulsen riveihin, mutta tässä kuussa kuitenkin erityisesti lämmitti hienon Third World -levyn uudelleenjulkaisu joka toi tämän klassikon myös Spotifyn piiriin. 

Monica Zetterlund - Trubbel

Ruotsissa jaettiin paikalliset Emmat eli Grammikset viime viikolla. Asiaan etäisesti liittyy tämä Monica Zetterlundin Trubbel, sillä Zetterlundin elämästä kertovan Monica Z -elokuvan Edda Magnasonin laulama soundtrack oli ehdolla. Tässä kuitenkin Zetterlundin klassikkoversio.

Tonbruket - Nubium Swimtrip

Monikansallinen voimajazztrio Equally Stupid päätti eilen uuden levynsä Exploding Head viisi kaupunkia kattaneen julkaisukiertueen Helsinkiin Juttutuvan Rytmihäiriö-klubille. Yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti ja bändi sai innostuneen vastaanoton. 

Eturivissä kitaristi/säveltäjä Sigurdur Rögnvaldssonin ja saksofonisti Pauli Lyytisen yhteissoitto pelasi ja kulmikkaaseen riffittelyyn usein perustuvat biisit vedettiin läpi hyvällä energialla. Rumpujen takana David Meier pääsi nyt livenä esille levyä vahvemmin, erityisesti Cosmic Ray -kappaleessa tiukka monimutkaista rytmiä elossa pitävä nakutus teki vaikutuksen.

Tietty tarkkuus ja napakkuus on muutenkin bändissä tärkeässä osassa, Rögnvaldssonin ja jotkut Lyytisenkin sävellykset elävät toistuvien kuvioiden kautta jotka vaativat tiukkaa soittoa ja jotenkin yllättävän paljon Jazzpossua miellytti bändin tapa päättää biisit napakasti kuin seinään.

Jos heikkouksia pitää esityksestä etsiä niin ehkä soolopuolelta. Muutamat vapaammat osuudet jäivät sisällöltään köykäisiksi ja nopea balkan-riipaisu Turkish Robbery tuntui haastavalta sooloilupohjalta niin Lyytikäiselle kuin Rögnvaldssonillekin tällä kertaa. 

Uutta levyä saa nyt myös kaupoista. Sitä myy ainakin Levykauppa Äx.

Equally Stupid

Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

Pauli Lyytinen, tenorisaksofoni

Mopon toinen levy Beibe vangitsee äänitteelle Mopon hyvin samanlaisena kuin se on viime aikoina keikoilla kuultu - rämäpäisen trion ennakkoluuloton ja persoonallinen kaahailu valloittaa ja soundissa on särmää riittävästi. Tämän kuun Suomen kiertueen keikoilla käyneet varmasti tunnistavat saman bändin myös levyltä.

Linda Fredrikssonin saksofonit puhkuvat yleensä päällimmäisenä, mutta useammassa biisissä myös basisti Eero Tikkanen pääsee vetovuoroon svengaavilla bassokuvioilla. 

Molemmilla Mopon levyillä on herkullisia yksittäisiä kappaleita jotka jäävät päähän soimaan ja houkuttelevat usein kuuntelemaan levyltä vain yksittäisiä kappaleita. Naiivi (tai ehkä sittenkin syvällinen) rakkauden ylistys Beibe, räiskyvä Supersankarit, vuoristoradan lailla heittelehtivä Lisää koiria ja suoraviivaisemmin tykittelevä Future 100 ovat soineet jo lukuisia kertoja Jazzpossun levylautasella. Ensilevyltä Jee! tuttu taito tehdä sympaattisia 'hittibiisejä' on siis ennallaan. Tunteellisempaa puolta on nyt hieman enemmän; Talvivaaran tapahtumien innoittama Luonto kutsuu soi koskettavan tunteikkaasti, loppupuolen Hermannin herkku toi Jazzpossun mieleen jopa Edward Vesalan ja Tomasz Stankon musiikin. 

Beibe tuntuu kokonaisuutena ensilevyä Jee! vahvemmalta pakkaukselta ja koko levyn kuuntelu palkitsee rauhallisempien biisien joita ei tule yksitellen fiilisteltyä asettuessa sopivasti rytmittämään levyä.

Suurin ero debyyttiin on päätösbiisi So I Won't Hear You Go joka Stina Koistisen vokaalein osoittaa, että Moposta olisi rock-bändiksikin. Hyvä biisi, mutta ehkä vähän liian irrallaan muusta matskusta. 

Taiteen ja huumorin suhde lienee ainainen keskustelun aihe. Kaikille vakavamielisille harrastajille ei pilke silmäkulmassa kelpaa jazzinkaan saralla, mutta kyllä jazzista tilaa löytyy niin Peter Brötzmannille kuin Han Benninkille ja jos oma juttu toimii niin sillä hyvä  - ja Mopolla toimii.

Levyä myyvät Digelius ja Levykauppa Äx. Toistaiseksi levy on saatavilla vain CD:llä, mutta LP-versiokin on lähitulevaisuudessa tulossa.

Mopo

Linda Fredriksson, saksofonit

Eero Tikkanen, basso

Eeti Nieminen, rummut