Runoileva luonnontieteilijä

Silmät suklaanruskeat

Kuin ruskan suudelmat

Lämpimät ja avoimet

Niin herkän kutsuvat

Kuin tuhat tähtee taivaalla

Kimmellys lammen pinnalla

On hehkuvat ja valoisat

Sun silmät eloisat

Kuin lokakuinen metsä

Kuin nahka tuoksuva

Kuin takkatulen lämpö

Aina minut muistava

Silmissäsi leikkii hymy pehmeä,

Koristettu on ne meripihkatähdillä

Iiriksesi ovat kaunis sävelmä

Äiti, mitä tarkoittaa olla ylpeä?

Me nähtiin tänään väkeä ja kirkkaita värejä,

Iskulauseita ja sateenkaariviirejä.

Ne antoi luvan olla äänekäs ja ylpeä.

Niin äiti, mitä se tarkoittaa se ylpeä?

Meille sanottiin, että ylpeys on iloa olla oma itsensä.

Mutta äiti, sanoit, ettei kiltit lapset riko sääntöjä.

Miksi sanoit, että meidän pitää olla nöyriä?

Miksi on sääntö, ettei tytöt saa olla prinssejä?

Tai miksi tyttöjen kesken ei saa leikkiä hääleikkejä?

Äiti, miksi minun hiusten pitää olla pitkiä?

Ja äiti, mistä tietää, että me ollaan tyttöjä?

Niin äiti, miksen saa olla ylpeä?

Miksi minun pitää itseäni hävetä?

Tarvitseeko aina olla hiljaa ja nöyrtyä,

Kääntää toinen poski ja hymyillä?

Äiti, mikset anna minun olla ylpeä?

Miksi rakkautesi kuulostaa syytökseltä?

Miksi hyväksyntäsi niin kylmältä?

Miksei sydämessäni saa tuntua hyvältä?

Äiti, miksi teit sanoilla niin kipeää?

Miksi herjasit, haukuit, sait itkemään?

Äiti, mitä väärää on siinä, että on ylpeä?

Miksen saa pitää kädestä tyttöjä?

Äiti, miksi sinä saat päättää,

Miten minunkin pitää elää?

Mitä pahaa on siinä, että on ylpeä?

Eihän rakkaus tee kenellekään kipeää...

PS.

Äiti.

Nykyisin ehdin taas hymyillä,

Kun ei tarvitse anteeksi pyydellä.

Tiedätkö, tuntuu tosi hyvältä

On kultaiset poskisuudelmat

Ja sisään siivilöityvä valo

On aamuissa luonnon laulu

Ja kirkas viserrys

On vehmaat kumpupilvet

Ja tuulessa taipuvat lehvät

On laaksossa lepäävä laiho

Ja elon viljava vainio

On tyyni järvenselkä

Ja lampi laineeton

On rauha kesäpäivän

Ja ihminen huoleton

On hiljakseen hiipuva ilta

Ja punastuva taivas

On mailleen painuva tähti

Ja yön kuulas kirkkaus 

On saapunut Suomen suvi

Tasapainoilua keinulaudalla

Hetki oviaukossa, ei kummassakaan huoneessa

Ei ulkona, ei sisällä 

Välitilassa

Ei kuollut, ei elossa

Mutta silti olemassa

Sielu ja ruumis

Muttei kummassakaan läsnä

Osiensa summa muttei kokonaisuus

Keskiyö

Ei kunnolla osa kumpaakaan päivää

Unohdettu, vaikka monien mielessä

Näkökykyinen mutta sokea

Jumissa

Ei hereillä, ei unessa

Vankina vajavaisessa ruumiissa

Yksin ihmismassassa

Kotona, avaimet hukassa

Odotushuoneessa

Ikuisuus äärellisessä ajassa

Pysäytyskuva

Hetki, jota ei ole olemassa

Olen välitilassa

En kuollut, en elossa 

Odotan

Kolonna marssii neulaspeitteistä metsänpohjaa

Vaitonainen askellus hukkuu havujen huminaan

Edessäpäin tunnustelijat kartoittavat korpea

Ja taivaalta polttaa keskipäivän aurinko

Työhön ovat poikain raajat tottuneet

Yksitoikkoisesti ne astuvat letkassa

Työläisen veri on halpaa

Sotilas on synnytetty puolustamaan maataan

Pyhä Henki meissä kaikkialla

Taivaassa Poika Isänsä oikealla

Sunnuntaina saarnataan kolmesta yhtä 

Valetaan kirkossa tunnelma jylhä

E=mc² Einstein väitti

Onko silloin ainetta myös henki?

Mikä on massa Pyhän Hengen?

Toteuttaako aineen häviämättömyyden?

Rukoilen, kysyn, etsin niin kaukaa

Väistelen lunta, räntää ja loskaa

Missä on Isäni – äitini Jumala

Kuka kumma uskoisi triniteettioppia?

Vesihöyry tiivistyy pisaroiksi iholla

Jääpalat sulaa nesteeksi vesilasissa

Kolmesta tulee jälleen yhtä

Olomuodoista identtinen ryhmä

Uskoako kirkkoisä Augustinusta?

Vaiko kemistiä valkeassa takissa

Kenen luontoon täällä voi luottaa?

Kuka tämän maailman oikein tuottaa?

Pohtia hetki meidän suokaa

Matemaatikko ja filosofi toisiaan huokaa

Ilmankosteudessako on Jumala?

Olen sulle varjo vaan

haamu muistoissas ken vaeltaa

ei saa rauhaa tunnoiltaan

sielu harmaan kylmän maan

Oon elämässäs aave vaan

välinpitämättömyydestäs ain muistuttaa

Peili silmät heijastaa

kuolleet, tyhjät, sammuttaa

ruumis hautaan hamuaa

huutaa, itkee, kiroaa

Elossa hän vielä on

pitkään ollut tunteeton

kuolonkankee kummitus

syrjään lyöty ajatus

Irti päästää pysty et

Muistan vielä sun aamurutiinin, lempilevitteen ja pizzatilauksen

Muistan kuinka pelattiin yhdessä Mario Kartia ja katsottiin perjantai-iltaisin surkeita leffoja

Muistan kuinka yhtenä päivänä meistä tuli tuttuja

Samassa hetkessä toistemme sisaruksia

Muttei koskaan oikeita kavereita

Ei perhettä

Ei verisukulaisia

Mietin miksi suhun piti edes tutustua

Ja miksen saanut sua koskaan kunnolla tuntea

Ehkä meillä oli välissä liikaa vuosia

Ja aikaa vain muutamia kuukausia

Mietin joskus aamuyön tunteina

Tuntuuko susta koskaan pahalta 

Ettei me olla enää sisaruksia

Ja tuntuuko se sustakin oudolta

Kävellä toisinaan vastaan kadulla

Äiti-Maa sua kaitsee, se uneen tuudittaa

Hellä tuuli silittää, kun poveen painut maan

Isän käsi suojelee, se kaartuu ylles pään

Kielellä maistuu nostalgia,

Olen sille allerginen.

Muistot kihelmöi iholla,

ja kuristaa kurkkua.

Väärinkäytän epipeniä.

Adrenaliinia suonissa.

Haluan kokea vielä kerran,

Harmonisoivien äänten hämähäkinseitti peittää käytävät, tukkii ovet ja ikkunat, purkautuu ulos korvia huumaavana humuna.

Keskityn. Erotan yksittäisen äänen, sanat, keskustelun. Siihen sekoittuu toinen ja kolmas ja neljäs, kunnes jäljellä on vain ääntä. Vikkelään liikkuvat huulet sylkevät tikareita tärykalvoilleni.

Humisee. Äänet painavat kehoani joka puolelta, työntävät, tuuppivat, iskevät kyynärpäällä kylkeen. Askelten rytmit sotkeutuvat vaihtuvaksi tahdiksi, jolla ei ole alkua eikä loppua, vain kiireen tuntu, joka hakkaa korvissani.

Käteni painuu metallisella oven kahvalla, vankkumaton seinämä sulkeutuu minun ja äänen välille.

On kuin raskaat pilvet täyttäisivät sisimpäni.

Niiden murskaava voima runnoo lävitseni,

istuu hartioilleni.

Synkät sadepilvet kastelevat olkani,

selkäni nokkuu vettä,

mutta sade antaa odottaa itseään.

Kerran vaaleat kumpupilvet

ovat tummuneet ympärilleni

sumuverhoksi,

jonka läpi valo hädin tuskin

yltää luokseni.

Olen sisältä kylmä,

palelen,

enkä muista miltä kevät tuntuu.

Kylmässä viihtyvät tummat pilvet,

vain lämpö ne saa satamaan.

Mutta miten löydän lämpöön,

kun pilvet estävät minua

löytämästä luoksesi.

Tulisipa sade jo –

Liian paljon, liian vähä

Haen muotoa.

Äänekäs ja hiljainen,

Ei sielunvakautta.

Liian outo,

Kummajainen,

Ei mul oo sanoja.

Puuttuu sitä,

Puuttuu tätä.

Osaanko mä edes elää?

Ne sanoo,

Se keskeneräinen.

Ei täysi,

Täysin onnellinen.

Vielä kai pitäisi,

Jotain sanoa:

Elämästä,

Kuolemasta,

Rakkaudesta.

Mutta kun mä olen,

Rakastaa jos saisin,

Koko sydämestä

Olla mitä oon,

Enkä anteeks pyydellä.

Olla pelkäämättä,

Hylkäämisen tuskaa.

Joutumatta kohtaamaan,

Syvää halveksuntaa.

Miksen olla voi,

Nuo kaksi rinnakkain.

Se kuka oon,

Ja ketä rakastan.

***

Inspiraationa:

Maailma on unelias,

Tuomen tuoksussa se kylpee.

Auringon säteet leikkii,

Sun pellavahiuksillas.

Juhlahumu ilmassa,

Kuin matalapaine.

Me hiivimme rantaan valkolakeissa,

Istumme taivaan alle.

Hiekasta rakentuvat linnat,

Kaipaan lapsuutta.

Sun naurus on hersyvää,

Huulet maistuu viinimarjoilta.

En tiedä mitä tämän jälkeen,

Enkä mä välitä.

On vain tämä hetki,

Oliivin oksilla peittyvä maa,

Marmoriin merkitty muisto hän vaan.

Rukoukset ympäri maailman,

Muistopuheissa tuomitsee mestaajan.

Miksi odotti rauhaan hän,

Miksei toiminut keskellä hädän.

Miksei tuominnut silloin,

Miksei kuunnellut.

Miksi nääntyä antoi,

Nyt hautaan siunatun.

Punaisen ristin päällesi puet,

Muistovärssyn heille luet.

Kukilla peittyvä pyhä maa,

Veren alleen taas kerran peittoaa.

Raunioista nouseva itku äidin,

Lapsen muisto käsivarsilla jäinen.

Perässä kulkee hautajaissaatto,

Kääntää se katseen kun sotii taas kaakko.

Miksi et kuulee maan kutsua,

Miksi et huomaa naista huivissa.

Miksi et kuule heidän haavetta,

Nauru täyttää hiljaisuutta,

Ainoa yhteinen kielemme,

Välttämään kiusallisuutta.

Turhaa.

Ei tyhjyys katoa.

Eivät silmäsi naura,

Ei poskia pakota.

Ei sidettä synny,

Ollaan vaan tässä,

Kohta toisille vieraita.