#suomitumbrl

Suksi vittuun

Löysin jonku tyypin puhuvan #metoo kampanjasta jossai keskustelu palstalla ja wow.

En uskonu et niin moni mies puolustaa sitä.

#metoo kampanjaa ei puolusta ne jotka tietävät syyllistyneensä seksuaalisen ahdisteluun.

Moni mies siellä keskustelu palstalla sanoi että se on hyvä juttu että tällaisia on ja että ei sellaisten ihmisten tarvi olla sitä vastaan jotka ei muita ihmisiä ahdistele.

Uskoni ihmiskuntaan on ehkä palaamassa.

Siellä myös miehet ja naiset puhui siitä että he puolustavat kaikkia joita on ahdisteltu tai hyväksi käytetty.

Ei vain naisia. Eikä vain miehiä. Kaikkia ihmisiä.

Ihanaa~!

Saa hymyilee.

Oli siellä toki myös niitä ääliöitä jotka probably on itse joskus syyllistyneet ahdisteluun, mutta viisaat ihanat ihmiset puhu niiden typerien kommenttien ylitse.

:'3

Hänen partavetensä kurkotti nenääni jo ennen kuin bussikuski oli saanut ryppyisen vitosen vaihdettua muutamaan euron kolikkoon. Kaikki penkit edessäni olivat tyhjiä, takana istui muutama elämän kyllästyttämä rouva katsoen tympääntyneinä kaljuuntuvia koivuja. Mantrasin päässäni kuin siunaton ettei hän asettelisi leveää takamustaan minun viereeni. Jos äiti ei olisi opettanut minua kohteliaaksi, olisin heittänyt treenilaukkuni viereiselle penkilleni, nostanut jalat siihen päälle ja sylkäissyt lattialle reviirinmerkkaus mielessä. Mutta äitini oli herttainen ja kasvatti minustakin herttaisen, oikean krumelumeluun. Niinpä mies istahti kulahtanut nahkatakki rohisten vierelleni. Hänen käsissään olevista tulppaneista tipahti punainen terälehti harmaapilkkuiselle lattialle.

Hämärtänyt ilta tekee busseista liikkuvia peilitaloja, ja vaikka kuinka välttelin katsekontaktia, näin suun liikkuvan ujosti vieressäni. “Hei” aaltoilivat rasvaa kaipaavat huulet takanani, silmämme kohtasivat lasin pinnassa. Käännyin vaivaantuneesti hymyillen ja nappasin toisen napin korvaltani korvanlehden taakse roikkumaan. Vain toisen tosin, musiikkiakaan en sammuttanut. “Minkä ikäinen neiti on?” mies räsähti hiljaa kuin rikkinäinen radio. Ääni muistutti yksinäisiä baari-iltoja yksinäisissä baareissa nurkkapöydässä pilkkuun asti. Syvä suru nipisti poskipäätäni. “25,” valehtelin. Mies naurahti, sitä se ainakin muistutti, ja vilkaisi takana istuvia eukkoja hiukan inhoten. Toivoin, että hän jäisi seuraavalla pysäkillä. “Elisa oli sun ikänen, kun me tavattiin,” hän yhtäkkiä sanoi kääntyen taas minuun päin. “Kulu kaks vuotta, ennen kun sain suostuteltua sen naimisiin. Mä anelin kun hullu! En ees silleen klassisesti yhdellä polvella, sen naisen takia mä konttasin maassa ku vaippaikänen! Rääyin ku kakara että oo mun vaimo. Lopulta se sit suostu, hymyili kuitenkin. Mä olin sillon maailman onnellisin äijä.” Mies ei katsonut minua, enkä ollut varma siitäkään kenelle puhe oli. Tunsin itseni rippipapiksi.

Varoittamatta hän jatkoi: “Oltiinhan me oikeasti onnellisia, ainakin se eka viis vuotta. Lapsia me ei haluttu, mut meillä oli parhaimmillaan seittemän koiraa. Maailman uljaimpia rakkeja. Elisa nimes niitä kun muksuja, yks oli Ulla-Maaria Isabella. Se sano et sen isomummu oli Isabella ja että nimen piti pysyä suvussa. Se nainen oli parempaa kun mikään tässä maailmassa. Sä et näytä siltä että vetäisit mitään kovia, mut jos kuitenkin, niin se nainen oli sitäkin parempaa,” hän sanoi katsahtaen minuun vakavan näköisenä. Nielaisin kohteliaan naurahdukseni, joka ei muutenkaan olisi aidolta kuulostanut. Toinen takana olevista naisista töyksäytti sormensa STOP-nappiin ja kipitti ohi. Hetken istuimme hiljaa.

Juuri kun olin laittamassa napin takaisin korvaan, mies jatkoi: “Tiedäksä, mä tein väärin Elisalle. Mä otin homman rekkakuskina. Se aina sano mulle ettei jaksa tätä maailmaa ja sen arkea yksin. Ne oli mun oman alan töitä ja oltiin oltu jo viis vuotta naimisissa kuiteski. Mä vaan sanoin sille että kyllä sä akka pärjäät. Se uhkas mua erolla, uhosin takas että ei varmaan uskalla. No ei se pariin ekaan vuoteen uskaltanukaan. Sit tuli se mersuäijä. Komea kaaraa, vaikka oonkin enemmän volvomiehiä. Ja nuori äijä, komea kai sekin. No, se oli Elisan menoa se.” Mies laski leukaansa rintakehään kuin hänen olisi vaikea hengittää. Olin näkevinäni karvaisella poskella kyyneleen. “Kyllä mä tekisin ihan mitä vaan että saisin uuden mahdollisuuden, mut menny mikä menny. Omapa oli mokani, sehän sano mut jättävänsä. Mut mä olin paskaläpi, mä olin saatanan tunari. Ja niin mun elämän rakkaus vaan jätti mut. Tänä vuonna olis tullu 15 vuotta naimisissa.” Mieleni teki huutaa ja halata häntä. Poskionteloita kirveli. Tulppaanit miehen kädessä tärisivät kuin tuulessa. Mies katsahti minuun ja vilkaisi kukkasia kourissaan. Hän hymähti, suoristi selkäänsä penkillä ja tavoitteli hymyä muistuttavaa suunkulmaa.

“Mä en oo käyny Elisaa moikkaamassa seittemään vuoteen. Seittemään! Oon mäkin aika vitun paskakasa. Se sen lähtö oli mulle vaan aika saamarin kova isku. Mut tänään mä sit otin itteeni niskasta kiinni, sanoin ittelleni että hei Jartsi, nyt meet. En mä uutta mahollisuutta saa, mut ainakin mä saan taas hetken olla lähellä sitä. Ostin sille kukkiakin. Se rakasti tulppaaneja yli kaiken. Niitäkin se nimes. Hemmetin outo nainen. Ja aina jos halusin tuoda sille rehuja se sano vaan että pitää tuoda niitä nuupahtaneita, niitä mitkä on just kuolemas. Kun kysyin siltä että miks, se sano että koska ne on niitä mitä kukaan muu ei halua, kun ne haluaa vaan sellasia kauniita ja valheellisia, mut kyl nekin kuolee. Ei vaan yhtä nopeesti kun vanhat ja rupsahtaneet. Musta tuntuu että se nainen ties liikaa kaikesta.” Hän katsahti terälehtiään pudottelevia kukkasia, nappasi tuoreimman ja ojensi minulle. “Kiitti hei kun rohkasit. Tää on mun pysäkki, siellä se Elisa odottelee mua.” Mies painoi STOP-nappia hiukan ennen pysäkkiä, bussikuski kiroili hiljaa pomppivassa penkissään. Mies hyppäsi avatusta ovesta maiharit tömähtäen maahan ja käveli rautaiselle portille bussikatoksen takana.

Bussin kiihdyttäessä kohti seuraavaa pysäkkiä jouduin kääntymään penkilläni ympäri, jotta näkisin kuinka mies hiipi kuin entisen rakastajan haamu portista sisälle ja käveli pää painuksissa harmaiden ristien välissä pitkin syksyistä hautuumaata.