Istun veljeni huoneessa ja opiskelen. Olen pÀÀttÀnyt olla ahkera, onhan koeviikko. Opiskelusta ei kuitenkaan tule mitÀÀn. Ajatukseni harhailevat homogenisaatioon, kemian ihmemaailman homosaatioon. Heterogeeniset seokset pelkÀÀvÀt menettÀvÀnsÀ oikeutensa olla heterogeenisiÀ, ne homogenoidaan. Niin kuin maidolle on nykymaailmassa kÀynyt. Lihasoppa on seuraava.
Huomaan veljen hyllyllÀ Aku Ankan taskukirjoja. MinÀkin tarvitsisin uuden kirjahyllyn, oppikirjat eivÀt pidÀ lattialla olemisesta. EivÀtkÀ varpaani pidÀ siitÀ, ettÀ lyön ne koko ajan kirjoihin. Ne eivÀt halua viisastua. EivÀt ne tee mitÀÀn sillÀ tiedolla, ettÀ Kolumbus löysi Amerikan. Tai ettÀ fysiokratismi tarkoittaa maatalouden korostamista. Niin kuin en tee minÀkÀÀn. Paitsi jos haluan kerskailla.
KirjahyllyllÀ istuu myös veljeni vanha pehmolelu, Ressu. Se nÀyttÀÀ surulliselta, niin kuin se varmasti on. Niin kuin olen minÀkin. Olemme kummatkin menettÀneet meille rakkaan ihmisen. Toisin sanoen veljeni. HÀn kuoli viikko sitten syöpÀÀn, taisteli urheasti. Ei olisi monikaan yhtÀ hyvin pÀrjÀnnyt. HÀn oli voittaja-ainesta, veljeni. Mutta kaikki hÀviÀvÀt joskus, niin se vain menee. Turha luulla voittaneensa, ilo on vain vÀliaikaista. Yksi erÀ sinne tai tÀnne, mitÀ se ratkaisee? Kaipa se hieman toivoa antaa. Mutta juuri kun luulee voittaneensa, kohtalo iskee takasin. Ja kovaa iskeekin. Mutta ei saa antaa sellaisen lannistaa. Vasta kun luovuttaa, on lopullisesti hÀvinnyt. Veljeni ei luovuttanut, se taisteli loppuun saakka. Olen aivan helvetin ylpeÀ hÀnestÀ. MinÀkin aion taistella. MeillÀ on kaikilla omat taistelumme, toisilla valitettavasti vaikeammat kuin toisilla.
Otan Ressun syliini, kutsun sitÀ nimeltÀ. MeitÀkin sanotaan Ressuiksi, kerron sille. Olemmehan me Ressun lukiossa. Kaksoisolentojasi nÀkee siellÀ vÀhÀn vÀliÀ, mutta eivÀt ne ole yhtÀ hienoja kuin sinÀ. Ne ovat ehjiÀ ja puhtaan valkoisia, tÀysin epÀrealistisia. Ei kukaan ole oikeasti ehjÀ. Me olemme kaikki rikki, yritÀmme pitÀÀ toisiamme kasassa, kursimme kokoon. Kun yksi kohta saadaan paikattua, toinen hajoaa. ElÀmÀn kolhuja. Minultakin löytyy niitÀ. Mutta yhÀ jaksan yrittÀÀ olla iloinen, toivon ettÀ sinÀkin. Vaikka kuinka kaatuisi maailma pÀÀlle.
Ressu ei vastaa, eipÀ tietenkÀÀn. Se on pehmolelu, se ei osaa puhua. Mutta kuunnella se osaa. Muuta se ei teekÀÀn kuin kuuntele. Ja muista. Se muistaa minun ja veljeni lapsuuden. Kaikki kepposet mitÀ teimme, kaikki ÀlyttömÀt tarinat mitÀ kerroimme, kaikki tappelut mitÀ kÀvimme. Olimmehan me kaksosia, olemme vielÀkin. Sukulaisuutta ei edes kuolema erota. Olen aivan yhtÀ paljon kaksoissisko kuin ennenkin. EnkÀ ole yksin. Niin kuin ei ole velikÀÀn, missÀ ikinÀ onkaan.
Kukaan ei ole oikeasti yksin, kerron Ressulle. Ei, vaikka kuinka siltÀ tuntuisi. Oli se sitten veli, ystÀvÀ, vastaantulija kadulla tai vaikka sinÀ, Ressu, niin jostain löytyy aina joku, joka kuuntelee. Joku, joka jakaa samat ajatukset ja tunteet. Joku, joka ymmÀrtÀÀ ja vÀlittÀÀ.
