#pelot

Welcome to the Internet of things. Creepy things.Last week, Fox 19 reported that a man hacked into an Internet-enabled baby monitor in a home in Cincinnati, ...

Laskettuun aikaan on viitisen kuukautta (vielä? enää?), ja vauvan tuleminen tuntuu vielä hyvin etäiseltä. Ensinnäkin jokin pelko pitää edelleen sillä tavalla otteessaan, että samalla kun tiedän olevani tulevasta vauvasta iloinen, en oikein uskaltaisi olla. Lisäksi mielessä ovat melkein jatkuvasti remontti ja työasiat, ja ne pyrkivät viemään huomiota tuolta isoimmalta asialta.

En ole tuota pelkoa juuri eritellyt mielessänikään. Ei se oikeastaan mihinkään tiettyyn ongelmaan tai vastoinkäymiseen liity. Se on jonkinlainen epämääräinen ajatus siitä, että ei kannata pitää mitään varmana. Niin kuin ei varmaan elämässä muutenkaan kannattaisi. Kuulostaa ehkä pessimistiseltä asenteelta, enkä ole sellaiseen erityisen taipuvainen. Voisiko olla kyse siitä, että koko lapsen syntymään johtava ketju on lopulta sen mittaluokan ihme (sanan kaikissa ei-uskonnollisissa merkityksissä), että tällaiselta ensikertalaiselta vain kestää kauan uskoa, että se on oikeasti tapahtumassa?

Meille on siis tulossa vauva. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan, syyskuussa syntyy vauva.

"Suunnitelmien mukaan" on sikäli väärin sanottu, että eihän tätä varsinaisesti suunniteltu. Suunnitelmiin ei kuulunut ensin lasta ollenkaan, kunnes niihin ilmestyi adoptiolapsi. Adoptioneuvontaankin mentiin vasta viime vuonna, ja siinä jäätiin syksyllä vähän pidemmälle tauolle. Vuodenvaihteessa sitten vaimolla heräsi epäilykset raskaudesta, ja tammikuussa ne saatiin vahvistettua ensin kolmella kotona tehdyllä testillä ja lopulta ultrassa.

Kun ei vuosikausiin ole suunnitellut minkäänlaista perheenlisäystä saavansa, tämän uuden tilanteen sisäistämisen voisi ajatella olevan vaikeampaa miltä se nyt tuntuu. Varmasti adoptioprosessin käynnistäminen oli jo ehtinyt ajatuksia muokata, eikä siirtymä siitä tähän biologisen lapsen tuloon ole aivan niin iso loikka kuin se ihan kylmiltään olisi.

Silti nyt on kyse lähinnä siitä, että en ole halunnutkaan asiaa vielä sisäistää. Ilmeisesti ensimmäistä 12 raskausviikkoa pidetään yleisesti kriittisimpänä aikana keskenmenon suhteen, joten aika alkuvaiheessahan tässä ollaan. Ja eihän ne riskit ja vaarat siitä mihinkään maagisesti katoa 12 viikon jälkeen. Ja kun lapsi lopulta syntyy, ja syntyy terveenä, eikö sen kanssa ole elämä yhtä vaaraa ja riskiä aina siitä eteenpäinkin?

Peli oli lähellä tasapeliä, mutta sitten nostin hämähäkin. Häviämistä ei voinut sen jälkeen enää välttää.