#viikot

“Toiveikkuus on piina, joka ei pääty milloinkaan

Koko vuosi on seurattu sikiön kasvua ja laskettu viikkoja. Nyt kun vauva syntyy, laskeminen alkaa alusta ja seurataan päiviä, sitten viikkoja ja kuukausia.

Aiheen käsittely voi tuntua aikaiselta vielä viidennellätoista viikolla, mutta kyse onkin kummityttömme ristiäisistä, jotka pidettiin viikonloppuna. Minulle kolmas kummilapsi on ensimmäinen, jonka syntyessä oman lapsen saaminen oli oikeasti ajatuksissa.

Aikaista tai ei, omallekin lapselle on ehditty nimeä vähän miettiä. Muutama hyvä vaihtoehto on sekä poikaa että tyttöä varten, mutta ei niistä tässä vaiheessa enempää. Sen voin varmuudella sanoa, että nimen kanssa ei niin luoviksi ryhdytä, että sen iltapäivälehdet huomioisivat. Ei millään pahalla, te iltapäivälehtiin pääsevät.

Viikon tauko blogin kirjoittamisessa ei johdu siitä illanvietosta, vaan muista kiireistä. Kyllä illanviettokin silti aamuviiteen venyi.

Tänään käytiin toisen kerran ultrassa. Kätilö tarkensi raskauden kestoksi 13 viikkoa, joten sillä laskutavalla on kaiketi neljästoista alkamassa. Siinä missä ensimmäisen ultran kuvista ei varsinaisesti voinut mennä takuuseen, tällä kertaa niistä erottui ihan oikea - edelleen pieni - ihminen.

Hurjalta se näytti ja tuntui. Ihan pieni hetki meni kuvaa tarkennettaessa, kun mielessä kävi ajatus siitä että mitään elonmerkkejä ei näykään. Mutta pian alkoi reipas viuhtominen, ja kaikki raajatkin oli äkkiä paikallistettu. Kätilö tutki ja mittaili tarkkaan ja totesi kaiken näyttävän juuri siltä kuin pitää. Sikiö oli tosiaan liikkeessä koko ajan, mikä selittää sykkeen, joka oli 164.

Ellei kätilö olisi sitä vahvistanut, en ehkä uskoisi sitä mikä oli kyllä oikeasti aivan selvää: kesken viuhtomisen sikiö vilkutti meille siinä monitorin ruudulla.

Tästä ei muuten kovin moni vielä tiedä. Kummankin vanhemmille on kerrottu, vaimo kertoi siskolleen ja yhdelle yhteiselle kaverille (joka sai luvan kertoa miehelleen). Asiaa ei ole sen laajemmin vielä levitelty, osin samasta syystä joka jarruttaa siitä innostumista.

Julkistamista tämän em. piirin ulkopuolelle ei ole sen enempää suunniteltu tai aikataulutettu, mutta luultavasti piiri vähän kasvaa sen 12. viikon rajapyykin jälkeen. Oletan, että koko vauva-asia alkaa tuntua konkreettisemmalta, kun siitä tietävien joukko kasvaa.

Meille on siis tulossa vauva. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan, syyskuussa syntyy vauva.

"Suunnitelmien mukaan" on sikäli väärin sanottu, että eihän tätä varsinaisesti suunniteltu. Suunnitelmiin ei kuulunut ensin lasta ollenkaan, kunnes niihin ilmestyi adoptiolapsi. Adoptioneuvontaankin mentiin vasta viime vuonna, ja siinä jäätiin syksyllä vähän pidemmälle tauolle. Vuodenvaihteessa sitten vaimolla heräsi epäilykset raskaudesta, ja tammikuussa ne saatiin vahvistettua ensin kolmella kotona tehdyllä testillä ja lopulta ultrassa.

Kun ei vuosikausiin ole suunnitellut minkäänlaista perheenlisäystä saavansa, tämän uuden tilanteen sisäistämisen voisi ajatella olevan vaikeampaa miltä se nyt tuntuu. Varmasti adoptioprosessin käynnistäminen oli jo ehtinyt ajatuksia muokata, eikä siirtymä siitä tähän biologisen lapsen tuloon ole aivan niin iso loikka kuin se ihan kylmiltään olisi.

Silti nyt on kyse lähinnä siitä, että en ole halunnutkaan asiaa vielä sisäistää. Ilmeisesti ensimmäistä 12 raskausviikkoa pidetään yleisesti kriittisimpänä aikana keskenmenon suhteen, joten aika alkuvaiheessahan tässä ollaan. Ja eihän ne riskit ja vaarat siitä mihinkään maagisesti katoa 12 viikon jälkeen. Ja kun lapsi lopulta syntyy, ja syntyy terveenä, eikö sen kanssa ole elämä yhtä vaaraa ja riskiä aina siitä eteenpäinkin?