#nepsy

Sain ADHD-diagnoosin.

Nyt elämä voi ehkä vihdoin alkaa!

kyseessä amk ennakkotehtävät :,,D jospa tänä vuon pääsis ees kokeisiin nii ois mahiksii päästä opiskelee kosk tää yhteiskunta on perseestä <33

Tehdään asia aivan selväksi: Tämä ei ole hyvän mielen postaus.

On hintusen yli kymmenen vuotta siitä, kun sain masennusdiagnoosin ja jouduin burnout-> sairausloma-> sairauseläke-> kelan imeparantaja-> ai toimeentulotukea ei voi hakea takautuvasti-> kesäopintotuki-> takaisinperintä-> työkkäri-> jne-kierteeseen.

Olen aloittanut kolme korkeakoulututkintoa enkä saanut valmiiksi yhtäkään. Olen ollut kahdessa osa-aikatyössä, joissa onnistuin palamaan loppuun. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ollut se yhteiskunnan loinen, jolla kroppa toimii, mutta pääkoppa ei, ja anellut milloin miltäkin virastolta apua. Olen käynyt leipäjonossa. Olen turvautunut kirkkoon, joskin lähinnä henkisesti.

Asioita, joista voin taputella itseäni selkään: olen löytänyt hyvän puolison, joka rakastaa mua just näin vajavaisena kuin olenkin. Olen melkein kirjoittanut romaanin. Olen julkaissut yhden novellin ja myynyt taidetta taskurahaa saadakseni.

Kääntöpuoli: Olen selittänyt työkkärille, miksei tästä ole minulle elannoksi. Olen jännittänyt niin helvetisti, mitä vakuutuslääkäri toteaa, jos mun papereihin lipsahtaa tieto, että olen trhnyt yhtään vitun mitään muuta kuin hengittänyt.

Olen mennyt terveyskeskukseen vaivoineni, kun polikontaktini oli katkaistu. Halusin Kelan tukeman psykoterapian, johon psykiatri (joka ei tavannut minua) ei kirjoittanut lähetettä, koska "olet liian huonossa kunnossa." Pyysin sen sijaan lähetettä psyk.polille, mutta sinne "olet liian hyvässä kunnossa." Olen luultu epävakaaksi kahden tapaamisen perusteella, koska ilmaisin pettymykseni terveyskuskuksen toimintaan sanomalla, etten halua tuhalata enempää aikaani ja kävelemällä ulos kesken vastaanoton. Sen nojalla sain kylläkin sen polilähetteen, mutta ehkä sen ei olisi pitänyt mennä ihan näin?

Mutta hei. Muistakaa käyttäytyä hyvin, niin asiat hoituu! Eiku.

Odotellessani Kelan ihmeparantajan tuomiota olen saanut viikon mittaisen paniikkikohtauksen, joka ei lähtenyt millään määrällä kotiin määrättäviä bentsoja vaan piti laukaista terveyskeskuksessa diapamilla. Ja panikoinut vielä enemmän tunnustaessani käyttäneeni myös kaverin erimerkkistä rauhoittavaa siinä toivossa, että se toimisi. Nehän luulee mua narkkariksi! Ilman kyseisen kaverin paikallaoloa en ikinä olisi saanut vakuutettua ketään, että en vittu istu päivystyksessä aamusta iltaan vaan saadakseni annoksen Diapamia. Siihen on varmasti helpompia keinoja. Sitä asiaa sivuten aloitin myös lääkkeen, joka sai äitini rinnastamaan minut osastolla kuolemaansa odottaviin narkkareihin. Aa että.

Olen tehnyt niin monta masennuskyselyä ja bipolaarisuustestiä, etten enää muista. Lippulappusia kaikkialla. Olen ollut valmis kokeilemaan uusia lääkkeitä, olen sietänyt sellaisiakin sivuvaikutuksia, joita ei varmaan pitäisi sietää. Olen lihonut 40 kiloa 10 vuodessa. Myös sinä aikana, kun juoksin säännöllisesti ennen kuin se kävi polvien takia mahdottomaksi. Mutta ei, kyllä se lihominen johtuu yksinomaan vain passiivisuudesta. Siitäkin huolimatta, että lyhyen lääkkeettömän jakson aikana painoni putosi huomattavasti.

Jumalauta olen tehnyt parhaani. Se ei ole ollut aina kovin hyvä, mutta se on ollut mun parhaani. Asiat on sotkuisia usein. Se on elämää.

Viime vuosina olen alkanut myös epäillä, että masennukseni hoitoresistenttisyys voi johtua siitäkin, että diagnoosi on väärä. Mulle on ehdotettu ketamiinia, sähkösokkeja, mitä niitä on. Asia ei edennyt, koska asioistani perillä oleva lääkäri lähti pitkälle vapaalle. Olen saanut lisää lääkkeitä, en enää itsekään muista, mitä kaikkea olen kokeillut.

Mutta kun kysyn, voisiko ongelmien taustalla olla esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä tms, niin en päässyt edes jonoon, koska "hoito ei ole tasapainossa."

Mun elämä ei ole ammatillisessa mielessä edennyt tuumaakaan näinä vuosina. Tykkäsin kyllä tehdä töitä sinä aikana, kun pystyin. On aivan ihanaa, kun raha tulee tilille ilman, että sitä pitää erikseen kinuta, kunhan vaan menee töihin. Siitä seuraava euforia oli mulla niin valtava, ettei edes kiinnostanu niin kauheesti, mitä se työ oli. Paitsi puhelinmyyntiä kokeilin, ja se oli niin perseestä, että palkka ei paikannut.

Vielä kun olin 29, mulle sanottiin, että olen nuori ja ehdin vielä, ja mua työnnettiin kouluihin kaikilta suunnilta. Sitten täytin 30, ja nyt olen jo ihan menetetty tapaus ja varmaan siivoan loppu elämäni (mikä on ihan jees duuni, mutta palkka on niin paska että en edes enää.)

Löysin vasta uuden terapeutin. Hän kuunteli, millaista mun elämä on ollut ja mitkä asiat esim. Opiskelussa ovat johtaneet kaikkiin niihin feilauksiin, millainen olin koulussa ja lapsena, ja katsoi, kun vääntelin ja naputtelin sormiani koko ajan. Ja lausui psykologin mielipiteenä, että oon melko varmasti neuropoikkeava ja sitä on hoidettu masennuksena. Siksi, kun lääkärit ei huomaa ilmiselvää stimmausta vaikka se tanssis heidän edessään alasti.

Siis eihän tässä nyt voi enää ku nauraa. Vittu. Nepsy on se yks kortti, jota ei oo vielä katottu, koska Ei Sinne Vaan Mennä.

Eihän tässä voi ku nauraa.

Mut jos nyt seuraavaks käy ilmi, että mikroannos piriä päivässä ois voinu antaa mulle sen, mitä tarvin tutkinnon suorittamiseen ja yleensä siihen, et elämä ois jotenki hanskalla ja asiat pysyis päässä ("masennus vaikuttaa myös muistiin ja keskittymiseen!") niin... ei saatana. Mä en vittu kestä sitä ihmisenä. Lähinnä, kun en tiedä, kenen aamumuroihin mun pitäis sit oksentaa kostoks näistä menetetyistä vuosista, kun oon joutunu joka välissä jännittämään lähinnä taloudellista tilannettani koko ajan. Oon ollu ihan vitullisessa stressissä valehtelematta koko ajan. Joku kolmen kuukauden saikkupäätöskin on loppuviimeks aika lyhyt, kun terveydentila on ollut vuosikaudet sama eikä mitään merkittävää muutosta ole tiedossa sen kolmen kuukauden aikana. Puoli vuottakin on semmoinen, missä ehtii juuri ja juuri vähän palautua siitä, että jatkuva paperisota on normi. Ja usein niissä päätöksen saamisissakin kestää kuukausitolkulla.

Jos oisin kapitalisti, niin kysyisin, kuka maksaa mulle mun koulutuksen kesken jäännistä johtuvat tulonmenetykset ja puuttuvan eläkekertymän? Mut ei, tämmönen pikkumaisuus ei oo meille maan matosille. Mun osani on nyt yrittää öykkäröidä itteni oikean avun piiriin ja sit olla helvetin ilonen, että sellaista ylipäänsä koskaan löytyi.