#monologi

TW: kuolema, nuoreen kohdistuvaa väkivaltaa.

Wsłuchiwałem się z zachwytem gdy mówiłaś o sobie z zaciekawieniem gdy o mnie dzisiaj wpatruję się w Twoje usta nadal chętne do monologów

Tiiättekö, miltä mun elämä tuntuu joka päivä? No ette te tiedä. Mä kerron.

Kuvittele, et oot pieni ekaluokkalainen, jonka kaveri lavasti syylliseksi ja sut on raahattu rehtorille. Keski-ikänen, lihava punanaamanen mies huutaa sulle sylki roiskuen. Siltä musta tuntuu, kun mä puhun auktoriteetille.

Kuvittele, et oot lihanpala, joka laitetaan samaan häkkiin muutaman nälkäsen leijonan, tiikerin ja hyeenan kanssa. Siltä musta tuntuu, kun oon jossain, missä on paljon ihmisiä.

Kuvittele, että oot ryömimässä palavaan taloon, joka on täynnä lapsia ja oot ainut, joka pystyy sammuttamaan sen talon. Jos et onnistu, ne lapset ja suunnilleen Suomen väkimäärän verran ihmisiä kuolee. Siltä musta tuntuu, kun mun pitäis hoitaa viikon ruokaostokset.

Kuvittele, et sut heitetään keskelle ei mitään täysin tuntemattoman ihmisen kanssa, joka ei puhu mitään kieltä mitä sä. Lisäks joka kerta, kun katotte toisianne silmiin tai ees toisiinne päin, kolme eläinlajia kuolee sukupuuttoon ja lisäks teiltä molemmilta kuolee läheinen ihminen. Siltä musta tuntuu, kun mun pitäis puhua tuntemattomille.

Kuvittele, et mihin ikinä meetkin, oot jättimäisessä tankillisessa vettä etkä pysty hengittämään, mut kaikki sun ympärillä on ihan normaalisti eikä huomaa sun ongelmaa.

Kuvitelkaa näiden ajatusten kanssa hoitaa arkipäiväset asiat, hakea töitä, peruuttaa lääkäriaikoja, tutustua ihmisiin, tehdä paritöitä koulussa, edes kävellä kaupungilla.

Tässä ei oo mitään ihailtavaa tai tavoteltavaa, tää on ihan oikeesti aivan kauheeta. Ette te halua tätä.

Uskallus

En mä tiiä, uskallanko. Haluaisin, totta kai, en mä sitä muuten edes miettis. Ei se tulis mieleenkään, jos sitä ei haluais. Tai en mä tiiä, kai sitäkin romantisoidaan nykyään niin paljon, että vois se tulla mieleen, vaikkei olis mitään syytä. Vaikka eihän mullakaan oo, paitsi mun idiootit ja vammaset aivot. Tavallaan haluisin vaan jäädä auton alle, niin että mun ei tarvis miettiä, ja se olis onnettomuus, eikä kukaan sais tietää, että mä tein sen tahallaan. Tai kyllähän ne varmaan arvais, kun näkis mun ruumiin, kaikki ne uudet ja vanhat jäljet. Niitäkin on ihan liikaa, mut en mä vaan pysty lopettamaan.

Mut voinko mä tuottaa sellasen pettymyksen kaikille? Tai yhtään kenellekään? Kun mä olin pieni, meidän kadulla yks poika teki sen, ja mun äiti oli siitä ihan hajalla, vaikkei edes tuntenu sitä perhettä kunnolla. Haluanko mä koko meidän asuinalueen itkemään mun takia? En, mut toisaalta, miks niiden pitäis itkee, ku ei ne edes tunne mua?

Mut entä jos mä epäonnistun? Oon kuullu niin monesta epäonnistuneesta yrityksestä, että epäonnistumisen pelko on estäny mua yrittämästä. Sitä mä en kestäis, ei. Se olis liian kauheeta. Nähdä niiden kaikkien naamat. Ja se pettymys, kun luulisin pääseväni pois, mut olisinki vielä täällä.

En mä uskalla. Mä jään tänne, vaik en edes usko enää parempaan.

Tulevaisuus

Mä en edes uskalla ajatella mun tulevaisuutta. Jotenki mua ei vaan houkuttele mikään. Ei tällasella luuserilla oo tulevaisuutta, ei musta tuu mitään. Kyllähän mun keskiarvolla pääsis vaikka Ressuun ja sieltä vaikka mihin, mut ei mua kiinnosta opiskella mitään. Tää yhteiskunta on jotenki ihan liian ahdistava, musta pitäis kaikkien mielestä tulla joku helvetin ydinfyysikko tai vähintään Einstein. Kaikkien pitää tehdä töitä, opiskelu ja työnteko on ainoot vaihtoehdot peruskoulun jälkeen. Entä jos ei vaan oo olemassa sellasta alaa, jolla haluis työskennellä, tai jonka opiskelu kiinnostais? Koska mulla ei oo. Ei mulla oo enää edes lempiainetta koulussa – joskus ala-asteella oli, mut nykyään mun päivät, viikot, kuukaudet on tasasta, harmaata paskaa, jossa ei oo oikeestaan mitään positiivista.

En mä halua jatkaa tulevaisuuteen, ei siellä oo mitään mua varten. Ei tällä elämällä oo mulle mitään annettavaa. En mä halua edes ajatella mun tulevaisuutta, se koko sana on mun päässä vaan kaikkee muuta mustempi pallo, kasa sotkusia ajatuksia joita en uskalla enkä edes halua alkaa selvitellä. Jos multa kysytään, mitä haluan tehä isona, en mä osaa vastata. Tai sitten heitän, että olla sossupummi, ja nauran perään.

Joillain mun kavereilla on ollu selkeet suunnitelmat jo jostain kutosluokasta, et mitä ne tekee peruskoulun jälkeen, ja sit siel on mä, joka ei viikko ennen yhteishaun alkua tiedä mihin haluaa hakea. On mulla vielä kuukausi aikaa ennen hakuajan loppumista. Ehkä vaan pidän välivuoden. Tai kaks. Tai seitkyt. Ei mulla oo tulevaisuutta enkä mä oikeestaan edes halua sellasta.