#mompox

Iván Argote, “Aquí estamos contentos con todos nuestros problemas y cansados de todas sus soluciones” 

(Here we are happy with all our problems and tired of all your solutions),

Concrete, wood, steel, cloth, plastic, foam, oil paint, acrylic paint,

Kolumbiasta on ehditty siirtyä jo Perun puolelle, mutta vielä on sieltä kerrottavaa! Cartagenasta matkasin aikaisin aamulla bussilla Mompoxiin, ja meinasi vähän kiire ja tuskanhiki iskeä, koska en ollut ihan nappiin arvoinut kuinka uskomattoman kauan kestäisi matkata hostellilta bussiasemalle. Eikä siinä muuten olisi ollut mitään hätää, mutta Mompoxiin meni Cartagenasta vain yksi bussi päivässä, joten sen missaaminen ei oikein houkuttanut. Vaan vaikka aika viime hetkille veti, niin silti ehdin ajoissa bussiin ja matkaan.

Mompox on pieni Unescon maailmanperintökohde Magdalena-joen varrella eikä siellä siis ihan hirveästi ole mitään erikoista tekemistä. Ensimmäisen päivän lähinnä kävelin ympäri kaupunkia ja lueskelin joen varrella. Toisen päivän ohjelmana oli veneellä tehtävä lintujenbongauskierros, jonka aikana näimme yhden pienen kaimaanin, monta lintua sekä liskoja ja iguaaneja. Päädyimme lopulta joelta järvelle, jossa oli mahdollisuus käydä myös uimassa, ja tietenkin mahdollisuus piti hyödyntää. Veneretken jälkeen istuimme iltaa Unoa pelaten ja aguardientea nauttien, kunnes ulkona alkoi valtava kaatosade. Me toki istuimme suojassa sateelta, mutta katosten ulkopuolella lainehti. Jossain vaiheessa tajusin että ehkä olisi hyvä käydä tarkistamassa, että kaikki tavarani ovat pysyneet kuivana, ja se olikin ihan hyvä ajatus se, sillä olin jättänyt reppuni huoneen ikkunalliselle sivulle, josta olikin vähän vettä jo hiipinyt sisään. En siis saanut pelastettua tavaroitani ihan täydelliseltä kastumiselta, mutta sentään suuremmalta katastrofilta vältyin.

Sateen jälkeisenä aamuna odotti useamman tunnin bussimatka kohti Santa Martaa, joka ei ole mikään suuri nähtävyys Kolumbian mittakaavassa. Lähinnä siis otin siellä rennosti parin päivän ajan, kävelin ympäri kaupunkia ja söin hyvin. Ja tietenkin kuivasin ja pesetytin kastuneet vaatteeni. Santa Marta on kuitenkin Pohjois-Kolumbiassa sen verran sopivalla sijainnilla, että siellä voi jättää helposti rinkkansa hostellille ja tehdä pidempiä retkiä lähiympäristöön.

Niin minäkin lähdin sitten bussilla kohti Tayronan luonnonpuistoa. Koska busseja Santa Martasta Tayronaan kulkee säännöllisesti, en pitänyt aamulla mitään kovinkaan suurta kiirettä lähtemisen kanssa. Tämä sitten vähän kostautui, koska pääsin puistoon juuri keskipäivän tienoilla, jolloin aurinko on tietenkin kaikken kuumimmillaan, ja edessä oli pari tuntia vaeltamista. Vaan kun ei asialle mitään enää mahtanut, niin pakko sitä oli painaa eteenpäin. Onneksi matka ei kuitenkaan ollut tuhottoman pitkä, vaan lopulta saavuin Cabo San Juaniin, jossa aion viettää yöni. En ollut varannut puistosta majoitusta etukäteen, ja iltapäivästä paikalle saapuessani kaikki riippumatot olivat jo valitettavasti täyttyneet, joten minun oli tyytyminen telttamajoitukseen. Koska teltta oli kuitenkin edullisempi kahdelle hengelle, nappasin jonossa takanani seisseen uusiseelantilaisen tytön kanssani jakamaan telttaa.

Loppupäivä Tayronassa meni uidessa ja rentoutuessa. Illasta alkoi kuitenkin sataa taas kaatamalla, joten paljon aikaa kului myös kastumista vältellessä. Telttamme päällä oli onneksi pressu, joka piti sen kuivana läpi yön, mutta haittapuolena pressu takasi myös sen että teltta pystyi samalla hiostavan kuumana. Kuitenkin sain olla jälleen kerran kiitollinen unenlahjoistani, sillä nukuin yöni suhteellisen hyvin. Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja lähdin vaeltamaan samaa reittiä pois puistosta. Tällä kertaa sää oli sateen vuoksi paljon viileämpi, ja kävely sujui paljon ripeämmin. Puistosta pois päästyäni nappasin bussin kohti Palominoa, joka on pieni rantakylä Tayronan itäpuolella.

Palominossa rentouduin hostellin uima-altaalla kirjaa lukien ja illalla kävin kävelyllä rannalla. Seuraavana aamuna suuntasin rannalla sitten valmiiksi hyväksi katsastamaani paikkaan uimaan ja rentoutumaan. Muutaman tunnin jaksoin rannalla oleilla, minkä jälkeen ajattelin suunnata lounaan kautta bussiasemalle ja takaisin Santa Martaan. Ajoitukseni olikin suhteellisen hyvä, sillä hieman rannalta poistumiseni jälkeen peittivät pilvet taivaan, ja vettä alkoi sataa taas kaatamalla. Sen siitä saa, kun matkustaa jossain sadekauden aikaan. Vähän nolosti vesisade katkaisi samalla puhelinyhteydet, enkä voinutkaan maksaa lounastani kortilla eikä mukanani ollut enää tarpeeksi käteistä eikä Palominossa tietenkään ollut käteisautomaattia. Sitten jäi ruoka maksamatta, mutta tunnollisena ihmisenä laitoin kyllä myöhemmin ravintolan suuntaan maksua menemään PayPalilla. Loput sateisesta päivästä vietinkin sitten bussissa kohti Santa Martaa ja hostellilla makoillen.

Koska olin varannut itselleni syntymäpäivälahjaksi sukelluskurssin Tagangassa, ei minulla ollut aikaa mennä Mincaan kokonaiseksi yöksi, joten suuntasin sinne päiväretkelle. Mincan eräs tunnetuimmista nähtävyyksistä on vuorella sijaitseva hostelli Casa Elemento, josta avautuu näkymät kauniiseen vuoristomaisemaan. Ylös on mahdollista ottaa joko mototaksi tai kävellä, ja koska en juuri mototakseista välitä, niin päätin tietenkin ottaa retken urheilun kannalta. Vaellus hostellille kesti noin 2,5 tuntia, ja tapasinkin matkalla englantilaisen tytön, jonka kanssa päädyimme jatkamaan samaa reittiä. Mitä ylemmäs vuorella pääsimme, sitä pilvisemmäksi alkujaan aurinkoinen päivä muuttui, ja juuri kun saavutimme hostellin, alkoi taas kunnon kaatosade. Paljoa ei siis ollut hostellin näkymästä jäljellä pilvien peittäessä koko maiseman. Söimme hostellilla kuitenkin lounaan odotellessamme sään paranemista, mitä ei kuitenkaan missään vaiheessa tapahtunut. Otimme kuitenkin pakolliset kuvat suuressa “riippumatossa”, ja lähdimme suuntaamaan toista reittiä pitkin alas. Emme olleet ylös kävellessämme tehneet pientä kiertoreittiä vesiputouksille, joten ne olivat seuraava kohteemme, ja vahtelun takia olimme päättäneet kulkea alaspäin pienempää polkua pitkin isomman tien sijaan.

Pieni polku johdattikin meidät tunnelmallisesti keskelle tiheää pystymetsää, ja ihmettelimme miten polku voi olla niin vähän kuljettu. Asiaan saimme vastauksen kun huomasimme ottaneemme kriittisessä risteyksessä väärän suuntiman. Mutta eipä hätä ollut minkäänlainen, sillä myös sitä polkua pitkin pääsimme oikealle tielle, mutta vähän kauemmas kuin alunperin oli tarkoitus. Myös viimeinen Kolumbiassa kokemani kunnon sadekuuro osui siihen hetkeen, kun taivalsimme alas pientä, kapeaa ja jo valmiiksi mutaista polkua pitkin. Kuljimme jonkin aikaa sateen mukana samaa tahtia alaspäin, joten siinä ehti kastua ihan läpikotaisin, eikä matkamukavuus juuri kohentunut. Vaikka maa allamme muuttui mudasta ja vedestä uskomattoman liukkaaksi, omat kenkäni onnistuivat pitämään minut pystyssä alas asti. Matkakumppanini oli asian suhteen kuitenkin epäonnisempi ja liukastui lukemattomia kertoja ollen lopulta yltäpäältä mudassa. Jossain vaiheessa sade lopulta hellitti, ja pääsimme alas vesiputouksille asti. Normaalisti matka-aika hostellilta sinne olisi ollut noin puolitoista tuntia, mutta vaikeakulkuisuuden takia käytimme matkaan yli kaksi tuntia, ja sitten ei ollutkaan juuri aikaa ihastella putouksia pientä vilkaisua enempää. Toisaalta olin jo valmiiksi likomärkä, joten en kokenut juurikaan tarvetta uimiselle, ja onhan tässä jo yhdet Foz do Iguaçut nähty. Takaisin keskustaan päästyäni nappasin bussin takaisin Santa Martaan.

Syntymäpäiväni aattona lähdin taas Santa Martasta eteenpäin, mutta tällä kertaa kohti Tagangaa, joka on pieni kalastajakylä Sata Martan kyljessä, joten sinne pääsi paikallisliikenteen bussilla. Hetki kesti löytää oikea bussi, mutta lopulta sekin löytyi ja pääsin matkaan. Ensimmäinen ilta Tagangassa meni lähinnä rentoutuessa ja kurssimateriaalin loppuun lukemisessa, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Ensimmäisen sukelluspäiväni jaoin kahden saksalaisen kanssa, joista molemmat olivat sukeltaneet aiemmin vuosia sitten. Kurssimateriaalista olin tunnollisesti opiskellut että ensin taitoja opiskellaan uima-altaassa, mutta meillähän siirryttiin suoraan mereen harjoittelemaan. Kaikkialla sanotaan, että et ikinä unohda ensimmäisiä hengenvetojasi veden alla, ja omalla kohdallani se piti myös paikkansa, mutta lähinnä vain sen takia että kauhuissani pelkäsin hukkuvani siihen paikkaan. Pienen panikoimisen jälkeen rauhoituin ja hengittäminenkin helpottui sen verran että pystyin tekemään tarvittavat harjoitukset, ja pääsimme ensimmäiselle pienelle sukellusreissulle. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen pidimme taukoa ja nautimme välipalaa, minkä lisäksi minulle oli syntymäpäivän kunniaksi hommattu kakkua, ja sain kuulla myös onnittelulaulun. Kuinka ihanaa! Päivän toinen sukellus tapahtui suoraan veneestä, ja myös siinä alkuun meinasi iskeä pienimuotoinen pakokauhu, mutta siitäkin pääsin yli nopeasti, ja sukeltamisesta tuli entistä nautinnollisempaa. Sukellusten jälkeen kävin lounaalla ja palasin sukellusliikkeelle katselemaan muutamaksi tunniksi opetusvideoita.

Toisen ja kolmannen sukelluspäiväni olin sitten ihan yksityisopetuksessa, eikä hengittämisen kanssa ollut enää lainkaan ongelmia, joten kaikki harjoituksetkin sujuivat kommelluksitta. Ihastuin sukeltamiseen täysin, ja harmittikin, että en enää kolmannen päivän jälkeen ehtinyt käydä ihan vain huvisukelluksella. Toisena päivänä katsoin loppuun myös jäljellä olevat opetusvideot, ja tein loppukokeeni, josta tietenkin tunnollisena oppilaana sain täydet pisteet. Kolmannen päivän sukelluksessa pääsin sukeltamaan ihan 18 metriin asti, vaikka eihän sitä syvyyttä veden alla olisi osannut ilman syvyysmittaria hahmottaa. Mutta siis kaiken kaikkiaan oli kyllä yksi parhaimmista syntymäpäivälahjoistani, ja tässä jo suunnittelen että minnepäin sitä seuraavaksi lähtisi sukeltamaan.

Viimeisen sukelluksen jälkeen kävin sitten katsastamassa vielä Tagangan isomman rannan, mutta en siellä kovinkaan pitkään viihtynyt, vaan palasin hostellille hakemaan tavarani ja nappasin bussin takaisin Santa Martaan. Seuraavana päivänä Santa Martassa kävin kattavalla lounaalla, ja sattumalta törmäsin ravintolassa Bogotan hostellini työntekijään. Olin juuri miettinyt, että kun palaan ennen lentoani Peruun yhdeksi yöksi samaan hostelliin Bogotaan, onkohan kyseinen työntekijä paikalla siellä, ja nyt törmäsin häneen satojen kilometrien päässä. Pieni on maailma. En kuitenkaan valtavan pitkäksi aikaa ehtinyt jäädä vaihtamaan kuulumisia, sillä taksini lentokentälle oli lähtemässä pian. Tällä kertaa olin varautunut ajoissa ja vuokrannut nimeeni lentolipun pois Perusta, mikä olikin onni, sillä se tarkastettiin intensiivisesti ennen molempia lentojani. Ensin siis lensin Santa Martasta Bogotaan, missä vietin yhden yön, minkä jälkeen lensin Bogotasta Limaan.

Nyt olen siis ollut kohta jo pari viikkoa Perussa, mutta jottei päivityksestä tulisi pitkä kuin nälkävuosi, kirjaan Perun reissun tapahtumia erilliseen postaukseen. Mutta niin vain livahti ohitse lähes kuukausi Kolumbiassa, ja vaikka kyseinen maa valikoituikin matkakohteekseni vähän sattumalta, olen niin onnellinen että sinne päädyin.