Tässä vielä Kesähousujen lopputunnelmia pari viikkoa kisan jälkeen. Mennään lahje kerrallaan! Merin fiilikset: Viikonloppu oli todella intensiivinen ja mielenkiintoinen. Univelkaa kertyi käsittämättömän paljon, vaikka nukuin hiukan enemmän kuin viime vuoden kisassa. Hienointa oli se, että pääsin toteuttamaan haaveeni Sodankylän elokuvafestivaaleille osallistumisesta. Festareille pääseminen oli myös meidän alkuperäinen tavoitteemme, ja ainahan se on hienoa saavuttaa tavoitteita! Rankinta puolestaan oli kotimatka, joka venyi pidemmäksi kuin alun perin olimme ajatelleet. Fiilikset olivat sunnuntai-iltana varsin väsähtäneet. Lämmin kiitos Markulle siitä, että hän jaksoi kuljettaa rättiväsyneitä liftareita kurjassa säässä yömyöhään Tampereelle! Tapasimme viikonlopun aikana muutenkin todella mukavia ihmisiä, ja olen ajatellut heitä myös kisan jälkeen. Liftaamisessa upeinta on juuri se, että pääsee hetkeksi sukeltamaan toisen ihmisen elämään. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluita. Taas kertyi uusia tarinoita kerrottavaksi! Opin myös paljon uutta liftaamisesta, ja koukutuin entistäkin enemmän tähän liikkumistapaan. Kiitos myös ihanalle liftiparilleni Jannelle, jonka kanssa oli hauskaa ja helppoa reissata ja olla. Moni olisi viimeistään sunnuntai-iltana pistänyt pillit pussiin, mutta Janne jaksoi painaa loppuun asti. Tätä liftikisaa voidaan sitten muistella yhdessä vielä vanhuksina! Jannen fiilikset: Reissu oli rankempi kuin viime vuonna. Se johtui varmaankin siitä, että jouduttiin liftaamaan yötä myöten maanantain vastaisena yönä ja vielä maanantaiaamunakin. Painetta lisäsi tarve ehtiä töihin palaveriin. Unet jäivät kolmena yönä tosi vähälle. Saimme verrattain lyhyitä kyytejä, joten siinä mielessä meillä ei ollut liikaa tuuria. Toisaalta me päädyttiinkin kisaamaan hardcore-vaikeusasteella eli emme koskeneet Hitchwikiin (tuskin edes karttoihin) kertaakaan.
Liftaamalla pääsee näkemään hyvin läheltä sen, minkälaisia ihmisiä on liikenteessä. On yrmeitä kuskeja, jotka välttävät katsekontaktia. On niitä, jotka moikkaavat ja selvästi tsemppaavat meitä. Ja sitten on tietenkin niitä parhaita, jotka ottavat tuntemattoman ihmisen kyytiin. Ei ehkä niin yllättäen suurimmalla osalla kyyditsijöistä on jo ennestään jonkinlaista kosketuspintaa liftaamiseen, oli se sitten omakohtainen peukkukyyti, kaverin kertomus tai aikaisempi positiivinen kyyditsemiskokemus.
En ole ottanut peukalokyytejä edellisen Hitchballin ja tämänvuotisen välissä. Kisa antaa tietenkin ihan omanlaisensa, tavallaan vääristyneen ja paineistetun, kuvan liftaamisesta. Tavallaan kisassa on oma mielekkyytensä. On antoisaa joka käänteessä etsiä parasta mahdollista liftauspaikkaa ja miettiä tehokkainta tapaa tavoittaa mahdollisimman monta kuskia. Sen jälkeen kun perusasiat (habitus, näkyvyys, pysähtymispaikka jne.) ovat kunnossa, liftaaminenhan on täysin numeropeliä. Kaikkiin kysymyksiin, kuten "Onko järkevää ottaa todella lyhyitä kyytejä?", mulla ei ole vielä vastausta.
Kuten Merikin mainitsee, yksi antoisimmista asioista liftatessa on kohtaamiset. Heiluttamalla peukkua tienposkessa pääsee tapaamaan ihmisiä, joihin ei muuten törmäisi mitenkään. On muuten äärimmäisen rohkaisevaa huomata, että nykyaikanakin (ja vielä Suomessa!) on niin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat pyyteettömästi valmiita antamaan auttavan kätensä ja autonsa tienposkessa huitovalle vieraalle.
Kiitos Merille aina niin laadukkaasta seurasta. Sulla on kanttia, kärsivällisyyttä ja sun kanssa on helppo puhua asioista - ihanteellinen partneri siis! Suurin kiitos tietenkin kaikille kuskeille, mutta myös upeille kavereilleni Villelle ja Miialle, jotka majoittivat meitä Oulussa! A BIG THANK YOU to all the lovely people who gave us a ride: Pekka, Lissu, Taneli, Tiia and Aapo, Vesa, Hannele and Rauno, Virpi, Gianni and Roberto, Pasi, Antti, Antti, Maarit and Tytti, Henkka and Milla, Pertsa, Markku, Riku, Markus, Annamaija. Special thanks also to Janne’s friends Ville and Miia, who hosted us in Oulu and of course to the HitchPro ry, organization behind this whole competition! Kesähousut over and out.
