#levoton sielu

Uusi vuosi. Taas yksi vuosi lähempänä loppua. Taas yksi vuosi lähempänä kuolemaa. Pimeys laskeutuu kattojen ylle. Hiljainen lumisade leijuu maahan katulamppujen loisteessa. On taas aika yksinäisten sielujen lähteä vaellukselleen. Kaikkialla on hiljaista. Juhlat on juhlittu, laulut on laulettu. On aika laskeutua takaisin arkeen ja mennä aikaisin nukkumaan. Minä en nuku. Kun yö saapuu, minä lähden liikkeelle. Kadut ovat minun. On aika vaihtaa taas maisemaa. Tämä paikka on nähty ja uusi vuosi täällä koettu. En kuulu tänne, mutta en kuulu muuallekaan. Täällä on silti paikka, johon aina palaan takaisin. Voin olla poissa viikkoja, jopa kuukausia, mutta palaan silti aina takaisin valvomaan katujani. Ehkä se on tehtäväni. Ehkä se on tarkoitukseni. Kuka tietää. Täältä aina lähden, mutta tänne silti aina palaan. Nyt on aika taas lähteä. Aika kulkea taas asfalttipinnalla uuteen vuoteen, uusiin maisemiin.

"Et sie kuulu tänne". Tuttu lause kaukaa sieltä, mistä tulen. Tuttu lause niin monesta paikasta ja monesta seurasta. Kaikkialta missä liikun. Minne minä sitten kuulun? Tuskin minnekään. Olen levoton sielu, joka vaeltaa kuulumatta minnekään. Olen kirottu elämään. Pimeyden laskeutuessa lähden taas etenemään kohtaloni määräämällä reitillä. Pimeys ja yksinäisyys ovat ystäviäni, jotka eivät väisty viereltäni. Pimeydessä on helpompi löytää valoa. Yksinäisyydessä on helpompi löytää ystäviä. Kolmen tähden puolityhjä jallupullo ja suupielessä savuava sätkä siivittävät öistä kulkuani pitkin keskustan katuja. Muut pysyttelevät sisätiloissa. Minut löytää ulkoa. Poliisitkin löytävät. "Joko sie taas oot päissäs tääl?" Konsta huikkaa maijan ikkunasta. "Veli viran puolesta on rauhallisin mielin vaan, onhan sentään joulu", rauhoittelen. Poliiseilla ei ole syytä huoleen. En aio riehua jouluna. "Rauhallista joulua sitten vaan", sinitakki toivottaa ja sulkee ikkunan kaverin painaessa kaasua. Kohotan jallupulloa maijan perään kuin tervehdykseksi. Onhan sentään joulu.