Asfalttipinnalla
"Et sie kuulu tänne". Tuttu lause kaukaa sieltä, mistä tulen. Tuttu lause niin monesta paikasta ja monesta seurasta. Kaikkialta missä liikun. Minne minä sitten kuulun? Tuskin minnekään. Olen levoton sielu, joka vaeltaa kuulumatta minnekään. Olen kirottu elämään. Pimeyden laskeutuessa lähden taas etenemään kohtaloni määräämällä reitillä. Pimeys ja yksinäisyys ovat ystäviäni, jotka eivät väisty viereltäni. Pimeydessä on helpompi löytää valoa. Yksinäisyydessä on helpompi löytää ystäviä. Kolmen tähden puolityhjä jallupullo ja suupielessä savuava sätkä siivittävät öistä kulkuani pitkin keskustan katuja. Muut pysyttelevät sisätiloissa. Minut löytää ulkoa. Poliisitkin löytävät. "Joko sie taas oot päissäs tääl?" Konsta huikkaa maijan ikkunasta. "Veli viran puolesta on rauhallisin mielin vaan, onhan sentään joulu", rauhoittelen. Poliiseilla ei ole syytä huoleen. En aio riehua jouluna. "Rauhallista joulua sitten vaan", sinitakki toivottaa ja sulkee ikkunan kaverin painaessa kaasua. Kohotan jallupulloa maijan perään kuin tervehdykseksi. Onhan sentään joulu.
