Liikkujaidentiteetin tarkastelua
Lähtökohta tälle postaukselle on, että 24 h ultrasta on puoli vuotta. Viime vuoden lopulla ajattelin, että tänä vuonna olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Siirtyisin ehkä vihdoinkin pidemmille ultramatkoille (80+ km) poluilla ja ryhtyisin miettimään varusteita yön yli kestäviin kisoihin. Näin ei ole käynyt, ja koronaepidemia on vain yksi syy. En kuitenkaan ole harmissani. Nyt on ollut vihdoinkin aikaa ja tilaa toisenlaisille hankkeille.
Jo viime vuonna koin eräänlaisen aktiiviharrastajan arvokriisin. Harjoitteluni vei paljon aikaa, ja ne asiat, jotka koin myös elämässäni tärkeinä, joutuivat usein antamaan myöten. Eniten olin huolissani siitä, millaisen mallin liikkumisesta annan lapsilleni. Heille oli jo muodostumassa vinoutunut käsitys, että kolmen tunnin lenkit ovat perussettiä tavalliselle ihmiselle. Lenkille lähtemisestä oli tullut vuosien mittaan rutiini, jota oli helppo muokata tavoitteiden mukaan. Olin toipunut sinnikkäästi ylikuormitustilasta, ja nautin siitä, että sain taas treenata. Ultratavoitteet antoivat virtaa, enkä kokenut treenaamista raskaana, pikemminkin päinvastoin. Huomasin kuitenkin yhä useammin miettiväni, mitä järkeä tässä on. Rakastan juoksemista, mutta aionko siirtää muita asioita aina vain sivuun sen tieltä? Kilpailemalla halusin ottaa itsestäni mittaa, ja testata, mihin tästä naisesta on. Toisaalta tiesin vastauksen jo ennalta. Olisintietenkin sitä parempi, mitä enemmän ja fiksummin treenaisin, söisin ja lepäisin. Kun pääsin jonotuslistalta mukaan Endurance 24:lle, mieleni oli jo valmiiksi osittain päästämässä irti haaveistani. Siirtyisin sille levelille, jonne olin oikeastaan vasta juuri ja juuri uskaltanut kurkistaa. Mutta mistä sen jälkeen enää haaveilisin?
Sattumalta samoihin aikoihin minua pyydettiin työn puolella valmistelemaan koulutustilaisuutta, mikä sai minut muistamaan, miten paljon pidän tiedon kokoamisesta ja kouluttamisesta. Toiseksi seuratoimintaan tarvittiin uutta aktiivia, ja muiden kieltäytyessä pyyntö osui minun puhelimeeni. Kolmanneksi takaraivossa kolkutteli unelma urheilupsykologian opintojeni hyödyntämisestä muidenkin eduksi. Näillä kaikilla asioilla oli sosiaalisessa mielessä enemmän painoarvoa kuin kilpailemisella, kun taas kestävyysjuoksu oli ollut ja ehkäpä tulee aina olemaan oma rakas pieni kuplani, jossa tunnen mieleni ja kehoni olevan tasapainossa ja voivan hyvin. Kilpailutapahtuma oli kompassisuunta, keidas pitkien treenipolkuen päässä, motivaattori joka sai ylittämään arjen esteet.
Toki 24 h:n jälkeen tarvitsin toipumisaikaa harjoittelujakson ja kisan fyysisestä rääkistä sekä alkuvuoden kiirerumbasta. Kehoni tuntui hauraammalta eikä vahvemmalta - siis päinvastoin kuin mihin liikuntaharrastuksellani pyrin. Yksipuoliset liikeradat ja kilometrien priorisoiminen voimaharjoittelun kustannuksella olivat alkaneet mietityttää jo ennen tapahtumaa. Hyvin usein juostessani pakkaspäivinä kuntosalin matolla haaveilin siitä, että pääsisin rakentamaan monipuolisesti voimaa ja juoksemaan useammin kovaa. Tottakai olisin voinut näin tehdäkin, mutta olen hyvä pysymään treenisuunnitelmissani, enkä halunnut muuttaa niitä kesken kaiken. Uskon myös, että superhitaiden lenkkien ansiosta pystyin ahtamaan tiiviiseen työn ja opiskelun tahdittamaan arkeen treeniä niin, että ylipäätään jaksoin sitä.
Keväällä odottelin rauhassa hermostollista palautumista ja nautin siitä, että sain uppoutua urheiluravitsemuksen opintoihini. Samaan aikaan minusta tuntui, kuin ultrajuoksijaidentiteettini olisi hologrammina haalistunut ja pikku hiljaa etääntynyt jonnekin taustalle. Koronakevät aiheutti päänvaivaa ja lukemattomia ylimääräisiä työtunteja päivätyöhöni ja seuratoimintaan liittyen. Koin koronahässäkän keskellä välillä huonoa omaatuntoa, jos lähdin suunnistamaan tai lenkille. Koin, että minua tarvittaisiin enemmän järjestelemässä omatoimirasteja tai kehittämässä ammattitaitoani psykologina, että osaisin palvella asiakkaitani paremmin poikkeusaikana.
Muistan olleeni todella helpottunut siitä, että polkujuoksutapahtumia ja suunnistuskilpailuja peruttiin. Minun ei siis tarvitsisi päästä kuntoon täksi kesäksi. Kun ajatukseni eivät enää koko ajan askarrelleet sen parissa, missä ihmeen välissä ennättäisin tehdä päivän treenini keski-ikäisen työssäkäyvän ja opiskelevan perheenäidin elämässä, ajatus pienimuotoisesta urasiirtymästä urheilupsykologian suuntaan alkoi kirkastua mielessäni. Alkoi tuntua yhä selvemmältä, että tämä olisi se vuosi, jolloin hioisin suunnitelmiani ja laittaisin homman alulle myös virallisesti. Tänä kesänä on käynyt usein niin, että kun olen lähtenyt tekemään pidempää lenkkiä, olen kääntynyt kesken pois, sillä toiminimeen liittyvät valmistelut ovat houkutelleet takaisin koneen ääreen. Ihmeellistä, miten nopeasti motivaatio voi siirtyä uusille raiteille!
Minulle on ollut suurin yllätys, että olen kyennyt harjoittelemaan näin mahdottoman vähän. Käväisen harva se päivä puoli tuntia polulla, teen 20 min kuntopiirejä ja välillä pyöräilen töihin. Minulla on toki itse laadittu harjoitusohjelma nopeusominaisuuksien palauttamiseen kalenterissa, mutta olen jättänyt sen noudattamisen ilman mitään tunnontuskia. Olen istunut koneen ääressä jäätäviä tuntimääriä opintojen ja yritystoiminnan aloittamisen vuoksi. Vielä muutama vuosi sitten tällainen tilanne olisi ollut henkinen katastrofi - ja olikin. Silloin jouduin luopumaan hetkeksi juoksusta terveyssyistä vastoin tahtoani. Tällä kertaa kyse on omasta päätäksestäni. Mielenkiintoista on ollut myös huomata, että vaikka tutut olettavat minun edelleen olevan timmissä ultrakunnossa, minua ei sanottavammin nolota plösöytyä ja hengästyä muutamasta etunojapunnerruksesta (polvet maassa). Kun en kilpaile, ei tuloskuntoakaan mitata. Toisekseen olen noussut kuopasta liikkumisen suhteen niin monta kertaa, että tiedän halutessani pystyväni siihen jälleen, sitten kun aika on oikea.
Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Irti itsekritiikistä. Pysähdyin sen innoittamana miettimään lapsuudenperheeni vaatimuksia ja tiedostamattomasti sisäistämiäni kritiikinlähteitä. Oli kiinnostavaa oivaltaa, että tyytyväisyyteni tänä vuonna tekemiini valintoihin kumpuaa osittain jo lapsuudesta. Vanhempani asettivat sekä selvään lausuttuja vaatimuksia ja strandardeja (kuten me kaikki vanhemmat), mutta urheilussa menestyminen ei koskaan kuulunut niihin. Yritin vastata odotuksiin niillä elämän osa-alueilla, joita vanhempani arvostivat enemmän. Ehkä siksi kunnianhimoni ja kilpailuviettini suunnistuksessa heräsivät myöhään, todennäköisesti verratessani itseäni muihin piirin nuoriin suunnistajiin. Siihen asti oli riittänyt kilpailuihin osallistuminen. Meidän perheessämme arvostettiin talkootyötä seurassa ja se yhdistyi mielessäni käsitykseen työteliäästä kunnon ihmisestä. Rehellisesti sanottuna podin ehkä siksi aikuisena lajin pariin palattuani vuosia huonoa omaatuntoa siitä, että osallistuin talkootyöhön vuosittain vain toivotun minimimäärän.
Vaikka en haluaisi tunnustaa tätä, olen usein kokenut juoksuharrastukseni olevan itsekästä ja sotivan vastoin perinteisiä äidin ja vaimon normeja (jos tämä hirvittää lukijaa, olen siis syntynyt 70-luvulla suurten ikäluokkien edustajille). Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen oppinut pitämään kiinni treenisuunnitelmasta, vaikka kotiin tulisi yllätysvierailulle isovanhempia tai mies saisi ex tempore -viikonloppuideoita. Tämä onnistui vasta sitten, kun vedin harjoittelun ja omasta jaksamisesta huolehtimisen välille yhtäläisyysmerkin.
Äidin rooliin taas liittyy se varmaankin normatiivinen käsitys, että vanhemman tehtävä on toimia liikkuvan lapsensa huoltajana eikä lapsen vanhempansa huoltohenkilönä, kuten meidän perheessämme on ultrakisoissa käynyt. Lasteni tehtävä ei pitäisi olla mahdollistaa minun menestymistäni kilpailuissa vaan minun tehtävänäni pitäisi olla tukea lapsiani heidän pyrinnöissään. Tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein kuormittavin. Lapseni eivät missään nimessä ole vaatineet tilanteeseen muutosta, vaan jopa sanoneet minun toimivan esimerkkinä siitä, miten kulkea määrätietoisesti kohti hurjaltakin kuulostavia tavoitteita. Yhtä kaikki, en ole todellakaan ylpeä siitä, miten usein lykännyt lasteni auttamista koulutyössä, vanhempainillan tai muita perheen asioita ehtiäkseni tehdä pitkät lenkkini.
Kun siis tällä hetkellä en kilpaile, vaan puuhailen seuratoimijana, koen itseasiassa suurempaa yhdenmukaisuutta arvomaailmani kanssa kuin käyttäessäni 7-10 h/vko ultraharjoitteluun. Kun toivottavasti vielä lähivuosina palaan lähtölistoille, joudun ehkä tekemään psyykkistä työtä tämän asian kanssa ja etsimään kilpailemiseen uuden henkilökohtaisen tulokulman.
Näitä asioita on ollut todella antoisaa ja vapauttavaa pohtia. Kävin kesällä työhaastattelussa, jossa totesin urheilun antaneen itselleni niin paljon, että haluaisin antaa vuorostani jotakin takaisin. Tunnen vilpittömästi niin. Ehkä olen ollut pienimuotoisessa eriksonilaisessa identiteettikriisissä liikuntaharrastuksen suhteen. Haluaisin ihan periaatteesta kapinoida Eriksonin psykososiaalisen kehityksen mallia vastaan, mutta kyllä se vain omalla kohdallanikin näyttää pelittävän: näköjään tunnen suurempaa mielihyvää yhteisöllisesti tuottavasta toiminnasta kuin omaan urheiluharrastukseen panostamisesta. Loppuvuotta ja varmaan seuraavaakin leimaa todennäköisesti uuden liikkujaidentiteetin rakentaminen yhtä aikaa uuden ammatillisen identiteetin kanssa. Tuskin maltan odottaa, mihin tämän polkuverkoston seuraaminen johtaa!
